Goce Smilevski: Keskustelu Spinozan kanssa.

Hyvä S., ihmettelen!  MARJATTA RIPSALUOMA

Makedonialaisen kirjailijan Goce Smilevskin kirja Keskustelu Spinozan kanssa on aluksi hyvin hämmentävä kokemus. Smilevski vyöryttää esiin filosofin, hänen jumalansa, masturbaation, juutalaisuuden, panteismin ja rakkauden miltei heti.

Jätin kirjan lepäämään vähäksi aikaa. Oli koottava ajatuksia ja luettava Baruch Spinozan elämästä ja jotain myös filosofiasta. En ihmetellyt jumalasta puhumista samalla kun puhutaan aistien olemassaolosta, se kuului 1600-luvun henkiseen ilmastoon, vaikka totta kai ajattelemaan tottumattomat hollantilaiset ja juutalaisyhteisö yrittivät ajaa Spinozaa milloin minnekin pois silmistä. Aistit ja pyhyys ovat useimmiten ristiriidassa kristinuskossa, ehkä vähän vähemmän juutalaisuudessa. Synnistä puhutaan kummassakin.

Oli hyvä antaa kirjan levätä. Minulla oli aavistus siitä että kirja tulee merkitsemään minulle paljon. Sen se tekikin. Olen ollut kuukauden, miltei puolitoista Spinozan vallassa ja olen varma siitä että keskustelu on vienyt meitä kumpaakin eteenpäin.

Lopussa nimittäin Spinoza syntyy uudestaan.

Keskustelu kenen kanssa?

Smilevski keksi ovelan tavan sitouttaa minut tähän hyvin kauniiseen kirjaan. Spinoza puhuu siinä, mutta välissä on kysymyksiä kuten ”mitä sinä ___ olet mieltä tästä kysymyksestä?”.

Mitä ”Marjatta” ajattelee Spinozan senkertaisesta pitkästä ajatusvyyhdestä, joista sukeutuu lopulta selkeä maksiimi? Hän ei väitä, hän perustelee. Hän perustelee myös rakkauden, joka on aistien valtakuntaa, ja ajattelen sitä japanilaista elokuvaa. Päätän vihdoin viimein, että sen elokuvan kuvat eivät olleet pahoja. Ihminen on outo olio ja lopulta sitä myös itselleen. Kirjan kaikkia asioita on mahdotonta käsitellä tässä, mutta ne ovat eurooppalaisen ajattelun ydintä.

Spinoza puhuu pitkään äärellisistä ja äärettömistä asioista, elää osan elämäänsä kuolleiden kanssa, puhuu hetken ikuisuudesta. Hetki laajenee siihen, kun äiti kuolee. Se on loppu, ja pikkupoika Baruch haluaa että hetki ennen kuolemaa jatkuu ikuisesti. Kuka puhuu? Myöhemmin käytän henkilöstä vain kirjainta S., koska en ole niin kovin selvillä Spinozan henkilöhistoriasta. Samalla kirjaimella alkaa myös kirjailijan sukunimi.

Kirja on eräänlainen kertomus filosofin elämästä (1632-1677). Sitä on vaikea kuvitella fiktioksi, vaikka se osin sitä varmasti onkin. En kuullutkaan Smilevskistä ennen tätä, mutta harvoin olen lukenut mitään yhtä vakuuttavaa.

Siitä aiheutuu se, että kirjasta on vaikea puhua. Haluan kuitenkin yrittää, koska toivon että mahdollisimman moni lukisi tämän Kari Klemelän hienosti suomeksi tulkitseman tarinan filosofiasta.

Spinoza puhuttelee minua. Kohteliaasti, joskus johdatellen, joskus horjahdellen, joskus epätoivoissaan, nälissään ja kylmissään, joskus toivorikkaasti. Minä ja hän olemme hyvin kaukana toisistamme, mutta Spinoza varmasti toivoo, että välimatkat ylipäänsä pienenisivät.

Se olisi hyvä kaikille. Meille kulutukseen yllytetyille tyhmyreille Smilevski tahtoo kertoa olennaisuuksista. Spinozan tuotanto on niin iso, että ei Simelevski siihen ole voinut kirjaa perustaa. Kirjan idea on jossain muualla.

Kirjailija lähti yksinäisyydestä. Hän löysi toverin 1600-luvulta. Aikamatkat ovat tarpeen kaikille, varsinkin kirjoittaville ihmisille.

Ääriä myöten

Spinozan teokset käsittelevät muun muassa äärellisyyttä ja äärettömyyttä. Hän on (ehkä?) jossain sivulauseessa miettinyt, että isot apinat ovat ilmeisesti sukua ihmisille. Tämä olisi voinut olla viimeinen niitti Amsterdamin juutalaisseurakunnalle. Se erotti sefardijuutalaisen, Espanjan pakolaisen, jäsenyydestään.

Tähän tuli ahaa-elämys, joita koin kirjassa paljon: Spinozan jumala ei ollut kovin eurooppalainen jumala, pikemminkin ehkä metafora äärettömyydestä.

Loppusanoissa Smilevski kertoo että varsinaista syytä erottamiseen ei tiedetä, mutta hänen tekstejään ei julkaistu ja hän sai pienen elannon linssien hiomisesta, niitä tarvittiin. Kirjassa on kohtaus jossa yksinäinen Spinoza, kiertolainen, mieron tiellä, kohottaa katseensa kaukoputkella tähtiin. Oli jotain seuraa.

Spinoza/Smilevski kysyy ”Marjatalta”:

”Kuvitteletko tosiaan, että antautuisin aistien avuilla käsitetyille hetkellisille asioille?”

 Hän (kirjailija ja Spinoza, sulautuvat usein yhteen, niin tässäkin) vastaa pitkään ja polveilevasti hetkellisyyden vinoutumasta, siitä joka tulee aistien kautta. Tässä on fiktiivinen henkilö Clara Maria, erään Spinozan suojelijan tytär, joka 12-vuotiaana opetti Spinozalle latinaa. Opettaja/oppilas –suhteesta syntyy rakkaus niin kuin niin usein tuleekin. Molemminpuoleinen kunnioitus myös.

Kirjan loppupuolella on riipaiseva kohtaus, kun Clara Maria olisi tahtonut Spinozan kanssa lapsen. Spinoza kieltäytyy, tai ei kieltäydy, ei sano mitään. Kumpikin tietää olevansa toisen rakastettu, iän ja paikan erottamina.

Mutta S. perustelee hetkellisyyden välttämistä sielun hyvinvoinnilla:

”Siksi, että mitä enemmän tietoa sielu omaksuu, sitä enemmän sielusta jää jäljelle. Mitä suuremmasta määrästä adekvaatteja ideoita järki koostuu, sitä suurempi osa siitä jää Ajattelun jumalallisen attribuutin piiriin ruumiin kuoleman jälkeen.”

 Tietenkin kysymys on elämän tavattomasta rajallisuudesta. Siihen kerta kaikkiaan kuuluu ajattelevan ihmisen kohdalla ankara itsekuri. Aisteille ei voi sen takia antautua. Siihen ei riitä aika. Se asettaisi vaatimuksia, jotka ovat mahdottomia täyttää jos on antautunut ajattelulle. Tuskin leipä on kellään n.k. tavallisella ihmisellä, saati filosofilla, koskaan ollut ylenmääräisen leveä.

Perheeksi S.:lle jäi lopulta muisto lapsuudenkodista, pako, Amsterdamin pieni liike isän kanssa, vanhempien kuolema, muistot. Juutalaisyhteisöstä karkotuksen jälkeen S. ottaa Amsterdamin kodista mukaansa ainoastaan suuren punaisen pylvässängyn, jossa hänet on pantu alkuun ja jossa hän on syntynyt ja jossa hänen vanhempansa ovat kuolleet. Tässä ovat ihmiselämän hyvin pienet puitteet. Mitä hän lopulta tarvitsee?

S. tietää kyllä että ihminen jatkuu lapsissaan, totta kai, mutta tässä kohden ajattelen myös sitä, miten valtava voima on ollut syrjivällä yhteisöllä filosofille: kukaan ei lopulta välitä. Se panee filosofin tekemään työtä entistä enemmän. S. tuo mukaan myös vihjeen toisesta aistisuhteesta, mutta miehen kanssa. Siitä S. ei puhu suoraan, se tuntuu kielletyltä asialta.

En tiedä kuka tämä S. tässä kohtaa on, mutta totta kai tabuja oli/on enemmän kuin tarpeeksi, missä tahansa. S. oli tuomittu kiertolaiseksi. Kun lukee kirjaa tulee mieleen, että kovin paljon juutalaisseurakunnan tuomio ei poikkea islamin fatwasta (jonka siis ei tarvitse merkitä kuolemantuomiota), kuinka vähän kulttuureissa on lopulta eroja.

S.:n elämänvaiheista pieni kappale:

”Kesän 1661 alussa muutin Rijnsburgin taloon, joka sijaitsi kylän toisessa päässä ja jossa jo asui eräs Herman Hooman. Hän oli yliopiston opiskelija ja kemisti. Sijoitin linssinvalmistuslaitteeni yhteen takahuoneista. Ouderkerke ja Rijnsburg vaikuttivat paikoilta, joissa aika oli pysähtynyt. Joskus sumun noustessa tuntui siltä kuin aika olisi unohtanut ne kokonaan. Kävelin katse painettuna maahan, ja vain villiankan lehahdus pakosalle muistutti minulle, että ulkopuolellanikin oli maailma.”

 Maailmat eivät koskaan täysin kohtaa. Ajattelun maailma on eri asia, kuin arkiset työt ja toimeentulo. Linssien valmistuksella pysyi juuri ja juuri hengissä. Kuvittelen että S. oli laiha mies ja varmaan kärsi jo nuorena ravinnon puutteesta. Hän sai pikkuhuoneeseensa oppilaan, jolle opetti Descartesin Filosofian periaatteet, ystävyys oppilaan, Johannes Caseariuksen kanssa syveni joksikin muuksi, minkä vuoksi S. joutui heittämään hänet ulos.

Aistien maailman tuloa toistamiseen lähelle edelsi S.:n ja oppilaan keskustelu ruumiista ja äärettömyydestä:

” ’Mitä minun sitten pitäisi tehdä, ettei ruumiini olisi negaatio?’

’Ruumis on muoto, ruumis ei voi muuttua muodottomuudeksi, sillä jos ruumis menettää muotonsa se lakkaa olemasta ruumis, mistä seuraa että ruumis on negaatio niin kauan kuin se on olemassa. Ruumis ei pysty saavuttamaan äärettömyyttä.’

’Miten sitten voimme saavuttaa äärettömyyden?’

’Järkemme avulla’ ”

Tässä tekstikohdassa käytetään repliikkien välissä konditionaalia, joten on turvallista uskoa että kyseessä on kirjailijan puhe. Mutta keskustelu on täysin mahdollinen, joten onko se fiktiota? Ovatko lainausmerkit tarpeen? Voisiko puhe tulla suoraa meille sieltä 1660-luvulta tänne asti?

Yksinäisyydestä

S. elää lopun elämänsä yksin. Kirjoittaa, lukee, ajattelee. Sellaisessa elämässä ei ole mitään kummallista, luostarielämässä ajattelijoita oli jo paljon, ajattelu vain otti toisen muodon, se meni jumaluuden määrittelyjen kautta.

Kun ihmettelin tätä kirjaa, kävin lueskelemassa Spinozasta kertovia asioita netistä. Löysin sieltä yhden oudon sivuston, jossa joku oli saanut päähänsä väittää että Spinoza kirjoittaa uudestaan vanhoja intialaisia Vedanta-kirjoja. Teksti oli paikoin aika esoteeristä.

Sitten tulin ajatelleeksi, että Hollanti oli aikamoinen kauppamahti vielä 1600-luvulla. Hollantilaisilla oli oma kauppakomppaniansa Intiassa, niin että ei olisi ollut mikään ihme, jos S. olisi ollut tietoinen hindulaisuudesta. Ei yhtään kummallista.

Oletan että Euroopassa oltiin kuitenkin sitä mieltä, että Intian uskonnot ovat pakanallisia ja varmaan lähetyssaarnaajia oli paikalla armeijoittain. Tässä kirjassa ei aiheesta ole mitään, mutta jumala ei ole kyllä pelkkä eurooppalainen tapaus kun S. siitä puhuu.

Netissä on niin paljon tekstiä Spinozasta, että niissä saa kulumaan päiviä. Häntä luetaan edelleen.

Aivan kirjan loppupuolella, pian sen jälkeen kun Clara Maria meni pois lopullisesti, on kuvaus S.:n omasta kuolemasta. Se on hyvin vaikuttavasti kirjoitettu, hienosti suomennettu. Se ei ole lainkaan mustaa tekstiä – itse asiassa Smilevskin kirja on optimistinen ja kaunis.

Suomen kieli on vajavainen kun puhutaan yksinäisyydestä. Suomeksi ei voi erottaa yksinäisyyttä kahdeksi erilaiseksi olemisen tavaksi niin kuin esimerkiksi englanniksi on: solitude ja loneliness. Solitude on itsevalittu, positiivinen tila, loneliness taas sisältää surua ja kaipausta.

Melankoliasta

Oman itsensä sisällä eläminen, ei solitude, vaan loneliness saa pahimmillaan aikaan melankolian, joka on sukua depressiolle, mutta ei aivan sama. Psykologia yrittää määritellä ihmisten mielentiloja, niiden muuttumista, sitä, mikä on patologista ja mikä normaalia vaihtelua, eikä siitä tähän mennessä ole tullut selvää.

S.:n kirjassa ja elämässä noita kausia tulee. Kun Clara Maria tulee viimeisen kerran tapaamaan S.:aa, niin hän muistuttaa filosofille keskusteluista Burtonin Melankolian anatomiasta. Clara Maria muistaa kirjan ensimmäiset lauseet. Minä muistin ne myös, oikeastaan aika hyvin ajatellen, että olen lukenut teoksen vain englanniksi ja vuosia sitten:

”Ei olisi mieltä kirjoittaa melankolian piinaamille, ellei kirjoittaminenkin olisi melankolian innoittamaa.”.

Sitaatti on Julia Kristevan kirjasta Musta aurinko. Smilevski paljastaa käyttäneensä Kristevan kirjaa lopussa. Kirjan Clara Maria on naimisissa Amsterdamissa mutta mies ei pysty antamaan hänelle lasta. S. ei osaa vastata pyyntöön. Arvaan että kirja on loppumassa. Suurin niistä on rakkaus?

Kirjailija on loppuun kirjoittanut monta lyhyttä katkelmaa jotka kaikki kuvaavat loppua. Siinä keskellä on melankolia. Mutta myös koko elämä, kaikkien kirjassa olevien, lukujen otsikot ovat: Keltainen kukka, Uni, Verkko, 21. Helmikuuta 1677, Hämähäkinseitin keskusta, jossa on kaksi alaotsikkoa: Kuolema ja Syntymä.

En ole ikinä lukenut tällaista kirjaa, en myöskään tällaista kirjan lopetusta. Luin hengittämättä jopa Smilevskin tekstin nimeltä Loppulauseen sijasta, jossa kirjailija tahtoo kertoa omasta suhteestaan tekstiin.

Filosofin loppu on nopea. Kuolema ei ole paljon sen kummempi asia kuin ruohon lakastuminen syksyllä, paitsi että ruoho ei ehkä keskustele haamujen kanssa. Aaveet ovat hyviä aaveita. Tässä tuli taas mieleeni Japani, tuolla kaukana Euroopasta. Shintolaiset pitävät täysin normaalina aterioimista vainajien kanssa ja heidän kanssaan keskustelua. Uskontoa pidetään vanhana ja siinä on shamanistisia piirteitä.

En ollut yhtään hämmästynyt siitä että Spinoza syntyi uudestaan. Se tuntui täysin johdonmukaiselta.

Goce Smilevski: Keskustelu Spinozan kanssa. Seittiromaani. Makedoniasta suomentanut Kari Klemelä. Mansarda 2012, 174 s.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.