PEKKA J. PAUSSU – Pariisin nuoruudenlähteellä
”Tulee olla aina päihdyksissä”, julisti jo Charles Baudelaire proosarunokokoelmassaan Pariisin ikävä (1869), kirjallisen modernismin ottaessa ensiaskeleitaan. Tähän huutoon vastasi myös Guillaume Apollinaire (1880-1918) kokoelmallaan Alcools (1913). Ranskalaisen runouden merkkiteos ilmestyy nyt ensimmäistä kertaa täydellisenä laitoksena Kustannusliike Parkon toimesta Janne Salon suomennoksena. Kokoelman syntyhistoriaa avataan Ranskan kirjallisuuden asiantuntijan, Tuija Vertaisen esipuheessa, ja mukana on kattava selitysosasto biografioineen.
Pariisista kehittyi 1900-luvun alussa jo myyttisen maineen saanut taidehautomo ja kymmenluvusta tuli sitä myöten varsinainen ismien vuosikymmen, jolloin juuri Apollinairen kerrotaan käyttäneen surrealismin käsitettä ensimmäistä kertaa. Vaikka avantgarden hautomon taide-elämä oli värikästä, anarkistista ja kuvainraastavaakin, seisoi Apollinaire runoudessaan toinen jalka tukevasti klassisemmassa, symbolismin ja jälkiromantiikan maastossa; kun toisella tavoitteli jalansijaa jostain uudesta, syntymässä olevasta kirjallisuuden tyylikaudesta. Apollinaire vietti kiertelevää elämää kirjoittaen useissa maissa, mutta lopulta, joi hän runoilijan elämänvetensä päihdyttävästä Pariisin lähteestä.
Pako antiikista
Kokoelman avaavan Vyöhyke-runon jo ensimmäiset säkeet herättävät paljon ajatuksia kirjallisuushistoriallisesti. Jotain on lopullisesti murtautumassa esiin.
Lopulta olet väsynyt tähän vanhaan maailmaan
(…)
Kylliksi olet elänyt Kreikan ja Rooman antiikissa
(Alcools s. 37, suom. JS)
Niin maailman kuin taiteenkin modernistumisen myötä kävi ranskalaisten suhde antiikkiin entistä problemaattisemmaksi. Josta klassisen sivistyksen ideaalit ja standardit periytyivät, näkyen koululaitoksenkin kirjoittamisen opetuksessa: oppilaiden edellytettiin hallitsevan jo lapsina antiikista peräisin olevat runomuodot kuten Ranskan klassismin tärkeimmän mitan, aleksandriinin. Aikakauden muuttuessa, alettiin epäilemään myös antiikin pakkosyöttämisen mielekkyyttä – millä tavoin sellainen palvelee enää koulutusta? Epäilijöinä olivat, tietenkin, kirjailijat.
Ranskan 1800-1900 -lukujen vaihteen runoilijoille oli yhteistä, että he hallitsivat mitat täydellisesti, ennen kuin ryhtyivät rikkomaan niitä, ja samalla kapinoimaan sisällöllisiäkin ideaaleja vastaan. Kapinaliikkeen alullepanijoihin kuului Arthur Rimbaud, kenties tärkeimpiä Apollinaireen vaikuttaneita runoilijoita, ja esimerkkisäkeet komppaavat vahvasti Rimbaudinkin ideoita. Proosarunossaan Lähtö (Départ) hän toteaa lakonisesti kuinka kaikkea on nähty tarpeeksi, ja Apollinaire jatkaa linjaa.
Uusi ranskalainen runous oli siten myös vapautumista antiikin ylivallasta, niin muodon kuin sisällönkin osalta. Sellainen ei tapahtunut hetkessä, ja Apollinairen hahmo oli osa tuota siirtymää. Runoilijan piti keksiä uudelleen niin kielensä kuin aiheensakin, jossa riittikin työmaata.
En avantgarde!
Apollinaire seisoi siis jalat eri maastoissa, seikka joka on varmasti tehnyt hänestä erään Ranskan suosituimmista runoilijoista kautta aikojen. Jokainen löytää jotain mistä pitää, ja hänen ilmaisussaan on jatkuvasti leikittelevyyttä ja raikkautta, spontaaniuden tuntua joka puuttuu niin monelta symbolistilta, toki Rimbaudia lukuunottamatta.
Vaikka Apollinairen runoilijaminä onkin saattanut olla jo kyllästynyt antiikkiin, elää hän yhä osin siellä, josta muistuttavat lukuisat viittaukset mytologiaan ja raamatullisuuteen. Niihin hän yhdistää modernia kuvastoa, kuten suurkaupunkielämää. Samoin perinteisempiin runoaiheisiin eli romanttisiin tunnelmiin alatyylistä kieltä, sakraalin ja banaalin vuorotellessa, leikkien.
Jonka takia Apollinairea haukuttiinkin ’rihkamakauppiaaksi’ – niin vaikeaa oli aikalaiskriitikoille sulattaa uudenlaista poetiikkaa, jossa tyylilajit ja sanojen asiayhteydet vaihtelivat nopeasti ja yllättävästi.
Alcoolsissa onkin paikoittain kirjallisen ohjelmajulistuksen makua, niin paljon se kommentoi, usein hienovaraisesti, runoutta ja taidetta metatasollakin. Paras esimerkki tästä on ystävä Pablo Picassolle omistettu sikermä Kihlaus (Les fiançailles), josta ote:
Toiset päivät ennen kuolemaansa itkivät kapakoissa
Missä tuliset kukkakimput kieppuivat
Mulattinaisen silmissä joka kutsui esiin runouden
ja yhä avautuvat sähköruusut
Muistini puutarhassa
Antakaa anteeksi tietämättömyyteni
Antakaa anteeksi että olen unohtanut entisajan riimittelyn
En tiedä enää mitään ja ainoastaan rakastan
Silmieni edessä kukat ovat jälleen liekkejä
(Alcools s. 217-218, suom. JS)
Taustalla värisee taas kerran Baudelaire, ja Pahan kukkien runo Malabarin tytölle. Viittauksessa Afrikan eksotiikan ja erotiikan myötä runous herää ja keksitään uudelleen. Ilmaus ’sähköruusut’ on tyylillisesti jo uudenlainen ja moderni.
Ilkikurisesti runoilijaminä pyytää anteeksi ettei enää muka osaisi kirjoittaa perinteiden velvoittavana, vaan heittäytyy sääntöjen sijaan, viattomasti, tunteidensa vietäviksi – tässä on runoilijan oman, uuden emansipaation eetos. Teksti herättää ajattelemaan ollen silti kaunis. Runous ei jää julistamisen eikä ismien panttivangiksi, vaan kantaa omilla siivillään.
Taskusta tiiliskiveksi
Alcoolsin ensimmäinen suomennos ilmestyi 1977 Jukka Kemppisen kääntämänä. Vaikka julkaisussa onkin ansionsa, niin ikävästi se toimitettiin vain taskukirjakoossa halvassa Delfiinikirjat-sarjassa. Ajan hengen mukaisesti: käännöskirjallisuutta ilmestyi lukumääräisesti paljon, mutta suuri osa runouden klassikoista ainoastaan valikoimina, sekä selitysosastoltaan puutteellisesti toimitettuina laitoksina.
Samanlaisen kohtalon koki merkkiteoksista myös Baudelairen Pahan kukkia, jonka käännös ilmestyi 1962 vain tynkävalikoimana, ja täydellistä saatiin odottaa 2000-luvulle asti. Aiempaan, 80-sivuiseen läpyskään verrattuna tämä uusi, kaksikielinen olomuoto Alcoolsista onkin kuin tiili, ja siten varsin definitiivinen editio teoksesta.
Vertailu kuvaa yleisemminkin, kuinka käännösrunoteosten toimittaminen on 2000-luvun mittaan kehittynyt Suomessa samalle tasolle, mitä se on ollut suuremmilla kielialueilla jo kauan, eli julkaisut sisältävät alkukielisen tekstin selityksineen ja huomautuksineen.
Kääntäjät sillanrakentajina
Käsillä on oiva mahdollisuus vertailla Kemppisen ja Salon suomennoksia. Erityisesti tässä teoksessa on läsnä kääntäjän ikuinen dilemma: Miten tasapainotella niin, että alkuperäistekstin merkitykset välittyvät mahdollisimman tarkasti; ja kuinka säilyttää sen rytmiikka ja soinnillisuus? Salo tekee selkeästi uuden käännöksen, mutta välillä, sopivissa paikoin tukeutuu järkevästi vanhaan, eli jo Kemppisen käyttämiin, osuviin sanavalintoihin.
Mirabeaun silta (Le pont Mirabeau) on Ranskan kirjallisuuden kuuluisimpia runoja. Tässä Apollinaire soinnuttelee mitan avulla taidokkaasti, eikä kääntäjän tehtävä ole helppo. Runon luonnolliseen musikaalisuuteen voi tutustua esimerkiksi useiden levytysten ja lausuntaesitysten kautta YouTubessa. Löydettävissä on ikääntynyt, rahiseva taltiointi Apollinairen omastakin luennasta, harvinainen dokumentti yli sadan vuoden takaa. Teksti kutsuu kääntäjää vähintäänkin mukailemaan mitallisuutta. Kertosäkeenä toistuvassa parissa voi havaita selkeitä eroja:
Vienne la nuit sonne l’heure
Les jours s’en vont je demeure
(Alcools s. 48)
Josta Salon käännös kuuluu:
Tulkoon yö kajahtakoon kello
Päivät pakenevat minä jään
(Alcools s.49, suom. JS)
Joka on semanttisesti tarkempi kuin Kemppisen vastaava:
Nyt tulee yö nyt kello lyö
päivään päättymään minä jään
(Alcools [1977], suom. JK)
Joka taas pyrkii säilyttämään sisäriimien kautta musikaalisuuden, ja suomen l, y, ja ö-äänteiden kautta alkuperäistekstin hiljaisen nokturnomaisuuden. ’Kajahtavan kellon’ klusiilit ja takavokaalit kalskahtavat kovina, ja tässä kohden pidän enemmän Kemppisen lähestymistavasta, vaikka erityisesti muilta osin Salon käännös onkin semantiikaltaan täsmällisempi. On huomautettava oikeudenmukaisuuden nimissä, että vain yhden, omaan korvaani huonosti sopivan runon valitseminen ei anna oikeaa kuvaa käännöksestä, koska se on suurelta osin niin erinomainen tarkkuudessaan. Salo on valinnut sellaisen linjan, jolle on myös johdonmukainen. Samaan hengenvetoon on tunnustettava, että kyse on paljon ihan subjektiivisestakin arvottamisesta, eli makuasiasta. Millaisena kukin tuon runon hengen kokee, ja mihin käännökseen on tutustunut ensin!
Alcools on kestänyt hyvin aikaa, ja tämän julkaisun myötä entistä paremmin. Nykylukijalle se tarjoaa edelleenkin paljon tuoreen tuntuista runoutta – eikä ole vain sammaloitunut kirjallisuushistoriallinen kilometripylväs, vaan yhä elävä teos.
Uusi laitos antaa mahdollisuuden tutustua siihen kokonaisuudessaan suomeksi tarkkana, päivitettynä käännöksenä; mutta joka ei sinänsä korvaa vanhempaa, Kemppisen valikoimaa. Tuskin on tarkoituskaan, ja molemmat editiot, niin taskukirja kuin tämä tiiliskivi, ovat tyyliltään erilaisia, perusteltuja lähestymistapoja alkuperäistekstiin.
Kirjallisuus:
Apollinaire, Guillaume: Alcools – Runovalikoima (suom. Jukka Kemppinen). Otava 1977
Baudelaire, Charles: Pahan kukat = Les fleurs du mal (suom. Antti Nylén). Sammakko 2011
Baudelaire, Charles: Pahan kukkia – valikoima (suom. Yrjö Kaijärvi). Otava 1962
Baudelaire, Charles: Pariisin Ikävä (suom. Eila ja Väinö Kirstinä). Karisto 1963
Rimbaud, Arthur: Säteilevät kuvat ja Kausi helvetissä (suom. Jaakko A. Ahokas ja Pekka Parkkinen). Weilin + Göös 1983
Pekka J. Paussu
Kirjoittaja on kirjallisuuden ja kirjoittamisen maisteri
Vastaa