Laura Leiwo: GOLEM – HENKIIN HERÄNNYT ELOTON
Gustav Meyrinkin Golem (1915) lupailee suomennoksen takakannen mukaan perinteistä kauhuromantiikkaa, mutta todellisuus on lähempänä modernia rikosromaania. Veren seisauttamisen sijaan keskitytään verenperinnön ongelmiin, ja tekojen taustalta löytyy yleensä koston motiivi, eivät selittämättömät ja satunnaiset yliluonnollisuudet.
Itävaltalaisen Meyrinkin teos pohjautuu juutalaiseen kertomusperinteeseen ja erityisesti tarinaan Kabbalan oppien mukaan muovatusta ja henkiin herätetystä saviolennosta golemista. Golem-myytti perustuu juutalaiseen traditioon, jonka mukaan ihminen luotiin aikojen alussa maan tomusta. Vastaavasti kyvykäs rabbi voi muovailla savesta ihmishahmon, Golemin, ja antaa sille elämän otsaan kirjoitetun taikasanan avulla. Näin tämä mykkä savihahmo voi palvella luojaansa kuin robotti, kunnes se palautetaan maan tomuun.
Meyrinkin versiossa ei varsinaista hirviöhahmoa juuri tavata, vaan se toimii eräänlaisena jatkuvasti taustalla olevana painostavan tunnelman luojana. Varsinaisessa pääosassa ovat vanhojen tavaroiden restauroija Athanasius Pernath ja hänen värikäs naapurustonsa. Tahtomattaankin hyväntahtoinen Pernath joutuu keskelle omituista kostokierrettä ja alkaa kokea erikoisia asioita myös omassa elämässään. Kaiken kaikkiaan tarinassa on jotain hyvin keskieurooppalaista ja erityisesti tšekkiläistä: sivut ja luvut heittävät lukijan eteen toisistaan irrallisen tuntuisia tapahtumia, joiden seurauksena päähenkilö joutuu vankilaan syytä siihen itsekään ymmärtämättä. Muiden ympärillä olevien asiat näyttävät etenevän järkeenkäyvän mallin mukaan, mutta sankari tuntuu joutuneen eräänlaiseen epäoikeudenmukaiseen tyhjiöön. Lopulta päähenkilö vapautetaan – yhtä selittämättömästi kuin hänet on vangittukin. Tällainen ”juonikaavio” tuo väistämättä mieleen Kafkan, jota Meyrinkin kerrotaankin innoittaneen.
Absurdeilta tuntuvat tapahtumat ja käytännöt paitsi pitävät yllä tekstuaalista mystistä tunnelmaa, myös toimivat omaleimaisena satiirina; toimimattomat ja epäloogiset järjestelmät ovat luettavissa keskieurooppalaisen 1900-luvun kirjallisuuden ikuisuusaiheena, itsetietoisena ja jollain tapaa jopa katkeransuloisena kritiikkinä byrokratiaa ja sen käytänteitä vastaan. Uskontoon liittyviä ennakkoluuloja on sen sijaan kirjoitettu kieli pitkällä henkilökuviin. Prahan ghetto ja sen asukkaat käyvät pahimmissa tapauksissa yksi yhteen negatiivisten juutalaisten stereotyyppien kanssa: silmiinpistävin esimerkki lienee romukauppias Aaron Wassertrum, jossa yhdistyvät niin ahneus, pihiys kuin häikäilemättömyyskin.
Hahmojen litteys ja tyyppimäisyys näkyvät myös muissa hahmoissa. Erityisesti päähenkilö Pernath joutuu jopa ystäviensä luokitteluyritysten kohteeksi. Vihjaukset tämän mielisairaalamenneisyydestä ja toisaalta Pernathin selvä kykenemättömyys muistaa omaa menneisyyttään aiheuttavat lukijassa pahemmanlaatuisen epäluotettavan kertojan dilemman. Osa minäkertoja Pernathin kokemuksista tuntuu lähentelevän hallusinaatioita, ja myös unilla on tärkeä osansa, joten epäselväksi jää, onko mitään todella tapahtunut päähenkilön mielen ulkopuolella. Erityisesti hämmentää kehyskertomus, jonka perusteella tarinaa ei kokisikaan Pernath itse, vaan tämän hatun erehdyksessä päähänsä laskenut muukalainen. Lopulta unet ja todellisuus kietoutuvat vyyhdeksi, eikä luvuilla ja eri kertomuksilla näytä olevan yhteyttä toisiinsa. Tapahtumiin ei myöskään palata jälkeenpäin, eikä niitä pyritä perinteisen rikosromaanin tapaan lopussa avaamaan. Juonta tärkeämmäksi nouseekin mystinen tunnelma, joka kietoo kaikki yksityiskohdat yhtenäiseksi kokonaisuudeksi.
Golem julkaistiin alun perin sarjana, mikä selittänee osaltaan tarinankerronnan elliptisyyttä. Katkonaisuus ja puuttuvat vastaukset kuitenkin tehostavat mystistä tunnelmaa, joka kumpuaa itseoikeutetusti legendaarisesta nimihahmosta. Juutalainen mystiikka on läsnä atmosfäärin lisäksi myös henkilöiden keskusteluissa, ja tässä mielessä esimerkiksi Kabbalan lähempi tunteminen saattaisi helpottaa teoksen nyanssien havaitsemista ja ymmärtämistä. Pelkästään golemin etymologiasta löytyy paljon uskonnollisia viitteitä, ja intertekstuaalisuuspolut mutkittelevat lukemattomiksi haaraumiksi. Yhden lukukerran aikana oli siis mahdotonta saada kattavaa kuvaa teokseen vaikuttaneista taustoista, saati yrittää avata yksittäisiä detaljeja. Vaikka juutalaisen kertomusperinteen mystiikkaa olisi siis kiinnostavaa ja varmasti myös avartavaa tuntea, tärkeämpää on mielestäni tällä kertaa kuitenkin kysyä, kuka tai mikä on Meyrinkin Golem?
Meyrink ei esittele lukijalle konkreettista savimöykkyä, vaan Golem toimii ennemminkin tunnelman tiivistymänä. Henkiin herätetty elottomuus vastaa jokaisen ihmisen piilotettua, ehkä jopa pimeää puolta, jota toisinaan joutuu itse katsomaan silmästä silmään kuin varjoissa lurkkivaa hirviötä konsanaan. On mahdollista, että hetkinä, jolloin ihmiset tuntevat kohtaavansa Golemin, he ovat kaikkein yksinäisimmillään – eivät tosin välttämättä seuran ulkopuolella fyysisesti, vaan henkisesti toisella tasolla.
Yksi kuvaava ja täynnä symboliikkaa oleva hetki on Athanasius Pernathin vierailu ovettomassa huoneessa: selittämätön tila voisi saada selityksensä tunteesta, jolloin ihminen on jumissa omien ajatustensa kanssa, vailla poispääsyä. Keskieurooppalaisen kirjallisuuden byrokratiateeman perinteeseen liitettynä Golem voisi myös kuvastaa yhteiskuntaa, jossa ihmiset ovat vain mitättömiä pelinappuloita. Muuttamalla selittämätön kauhu ihmisten kertomuksissa konkreettiseksi hirviöhahmoksi halutaan ehkä saavuttaa näennäinen kontrollin tunne hallitsemattomasta pelosta. Pienemmässä mittakaavassa ajateltuna on myös mahdollista, että Golemin konkreettinen ilmiasu on ghetto, jonka syrjäiset kujat ja pimeät talot ovat kuin kertomuksen henkilöitä muiden joukossa. Rajatun alueen yllä leijuva pelon hahmoutuma on ehkä gheton oma henki tai omatunto. Oleellista onkin, että itävaltalaiskirjailijan teos sijoittuu juuri Prahaan ja sen juutalaiskortteleihin; paljasjalkaisen prahalaisen mielestä tämä oli jopa romaanin huomionarvoisin piirre. Todisteena muidenkin paikallisten samansuuntaisesta omistustunteesta ovat esimerkiksi ympäri kaupunkia myytävät pienet Golem-figuurit. Nimistöllä ja paikallisuudella onkin Meyrinkin teoksessa poikkeuksellisen vahva rooli muuhun keskieurooppalaiseen kirjallisuuteen verrattuna: tarina vilisee nimettyjä henkilöitä, joiden suhteellisen litteistä persoonista nimet pystyvät paljastamaan yllättävän paljon jopa lukijalle, jonka suuhun ja muistiin slaavilaiset sanat eivät muuten tunnu mahtuvan. Golemia varmemmin Prahan kaduille ja tšekkiläiseen kirjallisuuskulttuuriin ulkopuolinen lukija sijoittanee kuitenkin Kafkan.
Gustav Meyrink Golem (1915/1995) Suom. Rauni Paalanen. Taifuuni 1995. 263 s