SARA SAVOLAINEN – Lumen peittämät julmuudet
Tuoreen kirjallisuuden Nobel-palkinnon voittajan Han Kangin uusin suomennos Älä jätä hyvästejä kertoo Etelä-Koreassa vaietusta Jejun saaren verilöylystä 1940-luvulla. Kirja sijoittuu nykyhetkeen, jossa päähenkilö Gyeongha on eristäytynyt yksin kotiinsa. Hän on traumatisoitunut kirjoitettuaan nimeltä mainitsemattoman paikan verilöylystä. Verilöyly tule hänen uniinsakin, joissa on meren armoilla oleva hautausmaa ja ruumiita muistuttavat mustat puut. Yllättäen Gyeonghan ystävä Inseon joutuu Soulin sairaalaan ja tämä pyytää Gyeonghaa lähtemään kotiinsa Jejun saarelle ruokkimaan lemmikkilintunsa.
Gyeongha lähtee yllättävän lumimyräkän saattelemana kohti Jejun saarta. Saarella hänen matkastaan kohti Inseionin syrjäistä kotia tulee lähes mahdoton kinostuvan lumen takia. Rämpiessään lumessa Gyenogha taistelee aikaa vastaan, jotta kerkeisi Ama-linnun luokse ennen kuin tämä kuolee nälkään. Gyeonghan on vaikeaa suunnistaa talolle, kun runsas lumi on peittänyt tutut maisemat ja maamerkit. Tästä syystä hän eksyykin reitiltä ja putoaa mäkeä alas jääden lumeen makaamaan. Kun hän viimein kylmissään pääsee Inseonin talolle, on Ama jo kuollut.
Kirja on jaettu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa keskittyy tähän Gyenoghan matkaan Inseonin talolle sekä taustoittamaan heidän menneisyyttä. Toinen ja kolmas osa keskittyvät käymään läpi Jejun saaren tapahtumia verilöylyn aikaan 1940-luvulla sekä sen jälkeen. Toisessa osassa todellisuus alkaa hämärtyä, kun saapumistaan seuraavana aamuna Gyeongha herää Inseonin talosta. Hän kohtaa talossa sekä Aman että Inseonin, eikä tiedä enää kuka on kuollut ja aaveena talossa, ja kuka mahdollisesti elossa, jos kukaan. Inseonin johdolla he alkavat käydä läpi Jejun saaren verilöylystä löytyviä todisteita.
Saaren tapahtumat ovat olleet julmia. Kommunistivainot johtivat lopulta arviolta 30 000 jejulaisen murhaan. Aihe on arka Etelä-Koreassa ja siitä oli laitonta puhua vielä 2000-luvulla. Kang ei kuitenkaan vältä hankalia aiheita, kuten hänen muustakin tuotannosta voi huomata. Kangilta on aiemmin ilmestynyt esimerkiksi Vegetaristi ja Ihmisyyden teot, joista jälkimmäinen käsittelee toista Etelä-Korean vaiettua aihetta, Gwangjun verisesti taltutettuja opiskelijamielenosoituksia 1980-luvulla. Niin ikään Gwangjun verilöyly on ollut arka aihe Etelä-Korealle eikä sitä ole pahemmin käsitelty. Kirjoja yhdistää myös Kangin tapa kuvata groteskitkin asiat suoraan. Hänellä kuitenkin on taito tasapainottaa väkivaltaa ihmisyyden hauraudella ja herkkyydellä. Älä jätä hyvästejä onkin lopulta herkän kaunis kirja ihmisyydestä.
Älä jätä hyvästejä kuvaa ihmisyyden koko kirjoa surusta ja julmuuksista iloon ja kauneuteen. Kirja näyttää kaiken läpäisevän rakkauden: Inseonin äiti ei koskaan lakkaa etsimästä verilöylyn aikaan vangittua veljeään, Inseon tekee dokumenttejä vaietuista aiheista ja Gyeongha auttaa ystäväänsä hädässä, vaikka kotoa poistuminen on hänelle erityisen vaikeaa.
Kang muistuttaa, että kuten luonnossa vesi kiertää ja on samaa kaikkialla, myös ihmisyys on samaa kaikkialla:
“Lämpö säteilee koko ruumiiseeni kuin aallonväreet, kun ajattelen taas kuin unessa. Että eivätkö ainoastaan tällä saarella, vaan myös kauan sitten jossain kaukaisessa paikassa sataneet lumihiutaleetkin saata kiteytyä uudelleen tuon pilven sisässä? Ei voida sanoa, että nyt päälleni satava lumi ei ole samaa kuin silloin, kun ojensin viisivuotiaana käteni kohti ensilunta K:n kaupungissa; kun pyöräilin kolmekymmentävuotiaana Soulissa virran rannalla kastuen sadekuurossa; kun satojen lasten, naisten ja vanhusten kasvot muuttuivat lumisateessa tunnistamattomiksi tämän saaren koulun hiekkakentällä seitsemänkymmentä vuotta sitten; kun mutavesi nousi pelottavasti kanatarhassa, jossa kanat ja tiput räpyttelivät siipiään ja messinkipumpusta kimpoili vesipisaroita; ei voida sanoa, että ne vesipisarat ja narskuvat kiteet ja verensekaiset riitteet eivät ole samaa lunta, jota putoilee päälleni juuri nyt.” (112–113)
Jejun saaren verilöyly ei kosketa vain saarelaisia, vaan samaa ihmisen julmuutta tapahtuu kaikkialla ja se koskettaa kaikkia. Samaan aikaan kaikki tämä on ihmisyyttä. Niin lapsena ensilumen ihmettely kuin sukulaisten etsiminenkin hiekkakentältä kaikkien ruumiiden keskeltä.
Ja siksi ihmisen julmuudelta ei saa sulkea silmiään vaikka veren katsominen tekeekin pahaa. Kang muistuttaa kirjassaan tapahtumien todistamisen voimasta. Vaikka Gyeongha ei haluaisi tutustua Jejun saaren verilöylyn todistuksiin, hän tietää että hänen täytyy se kuitenkin tehdä:
“En halua avata sitä. En tunne minkäänlaista uteliaisuutta. Kukaan ei voi pakottaa minua lehteilemään sen sivuja. Minulla ei ole velvollisuutta totella.
Silti vapiseva käteni ojentuu ja avaa kirjan kannen.” (236)
Myös ihmisten, joita tapahtumat eivät ole koskettaneet, tulee tietää ja todistaa tapahtunut. Näin historia ei unohdu ja kuolleet saavat merkityksensä. Vaikka katsomalla väkivaltaisia tapahtumia tuleekin osalliseksi tapahtunutta, on tärkeää katsoa. Kangin muistutus katsomisen tärkeydestä on olennainen juuri nytkin paraikaa tapahtuvien kansanmurhien keskellä. Emme voi sulkea silmiämme emmekä unohtaa, sillä meillä on velvollisuus toisiamme kohtaan.
Kang tasapainottaa väkivaltaista kuvastoa valkoisten elementtien keveydellä:
“Jouduin oudon kiihkon valtaan ja levitin hyppysellisen lunta kämmenelleni. Se oli kevyttä kuin linnun höyhenet. [- -] Ajattelin, etten koskaan unohtaisi. Tätä pehmeyttä en unohda koskaan.” (153)
Valkoinen väri toistuu niin jatkuvasti putoilevissa lumihiutaleissa kuin luissakin ja Inseonin lintujen sulissa. Lumi peittää alleen Jejun saaren ja ruumiiden kasvot hiekkakentällä, valkoisten luiden joukkohautoja löytyy yllättäen lentokentän alta ja luolaston sisältä.
Han Kang: Älä jätä hyvästejä (작별하지 않는다). Suom. Taru Salminen. Gummerus, 2024, 268 s.
Vastaa