Riitta Vaismaan Müller -arviot 4 -osa
Sydäneläin: vaieta vai puhua
Sydäneläin on monin tavoin erilainen kuin Matala maa ja Fasaani. Kerronnan keskiössä ovat nuoret aikuiset. Nykyaikainen romaani kertoo pelosta ja diktatuurista. Minäkertojan kotikylä ja takaumat lapsuuteen linkittävät Sydäneläimen samaan paikkaan kuin muutkin teokset.
Minäkertoja asuu ankeassa opiskelija-asuntolassa, jossa kuusi tyttöä on ahdettuna samaan huoneeseen. Valvonta on tiukkaa, ja kaikki vahtivat kaikkia. Kovaääniset soittavat työväenkuoroja myöhään iltaan. Aluksi Müller kertoo samassa asuntolahuoneessa asuvan Lolan lohduttoman tarinan, joka päättyy Lolan kuolemaan. Minäkertojasta ja kolmesta miesopiskelijasta, Edgarista, Georgista ja Kurtista, muodostuu tiivis ryhmä, joka ei usko itsemurhaan. Lolan muistiinpanovihkojen perusteella nuoret päättelevät, että Lolasta oli tullut järjestelmälle rasite.
Opiskelijoiden elämä on köyhää ja synkkää. Heillä ei ole kunnon ruokaa, ohuista sukkahousuista puhumattakaan. Ripsiä värjätään noella, joka on hetken päästä likana poskilla. Yksityisyyttä ei saa edes sängyn alla lukittuna olevaan matkalaukkuun, koska matkalaukkujen samanlaisia avaimia on maassa yhtä paljon kuin matkalaukkuja. Puolueeseen pitää kuulua ja käydä kokouksissa yksimielisissä äänestyksissä ja taputtamassa pitkään. Motiivina on pelko, ei aate.
Lolan tausta näkyy kasvoista, kuten useimpien kasvoista. Maassa pysytään maalaisina. Müller kirjoittaa, ettei ”diktatuurissa voi olla kaupunkeja, koska kaikki mitä vartioidaan on pientä”.
Nuorilla on puutarhaan kätkettynä kiellettyä kirjallisuutta. Kirjat on kirjoitettu ”äidinkielellä, jossa tuuli lepäsi”, ei valtion valvomalla kielellä. Lolan vihkot takavarikoidaan, mutta ne ovat tallentuneina muistiin. Nuoret ystävystyvät, mutta he ovat paljon yhdessä myös, koska pelkäävät. Ystävyys kannattaa elämää. Samaan aikaan se kaikkine salaisuuksineen on raskastakin. Samaan aikaan oli loukattava ja rakastettava. Nuorilla on kuin tunnussananaan yhteinen runo, jota he kutsuvat varmuuden vuoksi kansanlauluksi. Heitä kuulusteleva turvallisuuspoliisin kapteeni Pjele sanoo, että ”nykyään kansa laulaa toisia lauluja”.
Kaikki neljä ovat vähän väliä Pjelen nöyryyttävissä kuulusteluissa. Pojilla on pidätysten varalta aina mukana hammasharja ja pyyhe, tyttö vaihtaa tavallista useammin alusvaatteita. Kotietsintöjä tehdään myös nuorten lapsuudenkoteihin kotikylissä.
Kun nuoret ovat valmistuneet, valtio osoittaa heille työpaikat eri puolilta Romaniaa. Yhteydenpito tapahtuu pääosin kirjein, joihin he kehittävät salakielen. Koodisanat kertovat kuulusteluista, kotietsinnöistä, varjostuksesta ja tappouhkauksista. Kirjeisiin pannaan aina mukaan hius. Jos se on tallella, kirjettä ei ole avattu. Kun nuoret eivät suostu yhteistyöhön turvallisuuspoliisin kanssa, heidät erotetaan työpaikoistaan erilaisin verukkein. Tyttö miettii itsemurhaa, mutta ei kerro pojille, että ”kuolema oli viheltänyt”.
Kertoja ystävystyy ompelijansa sekä samassa tehtaassa työskentelevän Terezan kanssa. Hän piilottaa kiellettyjä kirjoja näiden luokse, vaikka pojat eivät uusiin ystäviin luotakaan. Ompelija loikkaa yllättäen Unkarin kautta Itävaltaan. Puolueessa merkittävässä asemassa olevan isän tytär Tereza osoittautuu myöhemmin petturiksi, jopa Pjelen juoksutytöksi.
Koko ajan ihmisiä pakenee, monet kuolevat pakoyrityksissään. Virallisiksi kuolinsyiksi ilmoitetaan mm. sydänpysähdyksiä. Kaikki neljä nuorta kypsyvät maasta lähtemiseen. He eivät olisi halunneet lähteä maasta, mutta heille ei jäänyt vaihtoehtoja.
Kun kertoja halutaan maasta pois, myös hänen äitinsä ja isoäitinsäkin pakotetaan hakemaan passia. Täysin dementoitunut isoäiti ehtii onneksi kuolla ennen muuttoa.
Diktatuurin pitkä käsi ulottuu myös Saksaan. Georg lähtee ensimmäisenä. Pian tulee viesti, että hän pudonnut vastaanottokeskuksen viidennen kerroksen ikkunasta. Ystävät eivät usko itsemurhaan vaan siihen, että Georg on haluttu eliminoida. ”Diktatuuri täyttää hautausmaita jopa siellä, missä se ei ole kulkenut.” Minäkertoja saa Saksaan Pjelen tappouhkauksia, Edgar saa täysin identtisiä uhkauksia.
Kurt hakee passia viimeiseksi. Ennen muuttoaan hän kuitenkin hirttäytyy.
Sydäneläin päättyy pessimistisesti: ”Jos me vaikenemme, olemme inhottavia, sanoi Edgar, jos me puhumme, olemme naurettavia.”
Ote:
Me emme halunneet lähteä maasta. Emme halunneet astua
Tonavaan, emme nousta ilmaan, emme tavarajuniin. Me menimme
pusikkoiseen puistoon. Edgar sanoi: Jos oikea henkilö
joutuisi lähtemään, kaikki muut voisivat jäädä maahan.
Hän ei itsekään uskonut siihen. Ei kukaan uskonut että oikea
henkilö joutuisi lähtemään. Joka päivä kuultiin huhuja dik-
taattorin vanhoista ja uusista satrauksista. Niihinkään ku-
kaan ei uskonut. Silti kaikki kuiskuttivat lähimpään korvaan.
Mekin kerroimme niitä huhuja eteenpäin, ikään kuin niissä
olisi se hiipivä kuolemanvirus joka lopulta kumminkin saavuttaa
diktaattorin: keuhkosyöpä, kurkkusyöpä, me kuiskailimme,
suolisyöpä, aivosurkastuma, halvaus, verisyöpä.
Taas sen piti lähteä matkalle, ihmiset kuiskailivat: Rans-
kaan tai Kiinaan, Belgiaan, Englantiin tai Koreaan, Libyaan
tai Syyriaan, Saksaan tai Kuubaan. Kuiskailussa hänen jokaiseen
matkaansa yhdistyi toive päästä itse pakenemaan.
Jokainen pako oli tajoutuminen kuolemalle. Siksi kuiskailulla
oli sellainen imu. Joka toinen pako kariutui vartijoiden
koiriin ja kuulin.
Virtaava vesi, kulkevat tavarajunat, lainehtivat pellot olivat
kuolontaipaleita. Satoa korjatessaan viljelijät löysivät
maissipellosta kuiviksi käpristyneitä tai halki turvonneita,
varisten tyhjiin nokkimia ruumiita. Viljelijät korjasivat
maissin ja jättivät ruumiit lojumaan, koska oli parempi olla
näkemättä niitä. Syysmyöhällä traktorit käänsivät maan.
Pakoon liittyvä pelko teki diktaattorin jokaisesta matkasta
pakottavan matkan lääkärin luo: Kaukoidän ilmaa keuhkosyöpää
vastaan, luonnonkasvien juuria kurkkusyöpää vastaan,
lämpöhoitoja suolisyöpää, akupunktuuria aivosurkastumaa
ja kylpyjä halvausta vastaan. Vain yhden sairauden
takia, sanottiin, hän ei matkusta pois: Lasten verta verisyöpää
vastaan hän saa omasta maasta. Sitä pumpataan synnytyssairaaloissa
japanilaisilla imuneuloila vastasyntyneiden otsasta.
Diktaattorin sairauksista kertovat huhut muistuttivat kirjeitä
joita Edgar, Kurt, Georg ja minä saimme äideiltämme.
Kuiskailu kehotti siirtämään pakoa. Jokaista kiihotti vahingonilo,
vaikka vahinkoa ei koskaan tullutkaan. Jokaisen otsaluun
sisään hiipi diktaattorin kuollut mumis yhtä lailla
kuin oma pioille mennyt elämä. Kaikki halusivat elää häntä
kauemmin.
Herta Müller: Sydäneläin. Suom. Raija Jänicke. Tammi 1996, 2. painos 2009. Alkuteos Herztier 1994
Müllerin tuorein teos, romaani Atemschaukel (2009), ilmestyy syksyllä suomeksi Jukka-Pekka Pajusen kääntämänä ensi syksynä, samoin Heute wär ich mir lieber nicht begegnet (1997) Tarja Roinilan suomentamana.
Riitta Vaismaa vaismaa(at)kaapeli.fi
Henriette Zornin romaanista Atemschaukel HBL:ssa
http://www.hbl.fi/text/kultur/2009/12/7/d40770.php