Lapsuuden raja RIITTA VAISMAA (27.4.2015)
Saako maallinen oikeus puuttua asiaan, kun uskonnollinen yhteisö kieltää leukemiapotilaalta verensiirron, joka mahdollistaisi ainoat hengen pelastavat hoidot? Potilas on 17-vuotias, paria kuukautta vaille täysi-ikäinen mutta juridisesti kuitenkin alaikäinen. Sairaala hakee oikeutta tahdonvastaiseen hoitoon. Ylituomari Fiona Maye astuu tietoisesti pois mukavuusalueeltaan, jopa sopivan ja hyväksyttävän rajalle.
Ian McEwanin 13. suomennettu romaani Lapsen oikeus on upea. Pienessä kirjassa on tiiviisti pakattuna paljon painavaa asiaa. Teoksen molempien päähenkilöiden, niin potilaan, Adam-pojan, kuin tuomari-Fionan kuvauksessa se liikkuu juridisen ja henkilökohtaisen rajapinnalla, molemmat taitavasti limittäen.
Ylituomariksi edenneen Fiona Mayen elämän on täyttänyt työ, jonka hän on aina asettanut henkilökohtaisen edelle. Kohta 60-vuotiaana hän joutuu yllättäen pohtimaan omaa elämäänsä, elämänsä valintoja, kun hänen saman ikäinen puolisonsa antiikin kirjallisuuden professori Jack, joka myöskin on elänyt varsin työorientoituneesti, haluaa vielä – kun juuri ja juuri ehtii – saada seksuaalisia elämyksiä. Jack moittii heidän avioliittonsa seksittömyyttä, kun viimeisestä rakastelusta on aikaa seitsemän viikkoa ja yksi päivä. Jackilla on nuori nainen on katsottuna, ja hän pyytää Fionaa hyväksymään avioliiton ulkopuolisen suhteen. Fiona suuttuu.
Kotona on kriisi samaan aikaan, kun Fionan edessä on oikeudessa vaativia haasteita. McEwanin romaaneissa usein ihmiset joutuvat kohtaamaan kriisin tai kohtalonoikun, joka muuttaa heidän elämänsä suuntaa. Keskeisiä ovat usein väärinymmärrykset ja sattumat. Näin myös Lapsen oikeudessa.
Työn lisäksi musiikki on Fionalle hyvin tärkeää. Hän on lahjakas amatööripianisti, joka esiintyy etenkin oman ammattikuntansa juhlissa. Nuorena hän on miettinyt jopa muusikon uraa. Hän soittaa mieluiten klassisia kappaleita. Kun Fiona tietää soittavansa jazzia vain teknisesti hyvin, hän toteaa omasta urastaan:
” — Suuret jazzmestarit palvoivat Debussya ja ottivat oppia hänestä. Fiona kuunteli lisää, yritti sitkeästi ja soitti sen mitä nuoteissa luki, mutta jazzin soittajaksi hänestä ei vain ollut. Puuttui syke, synkopoinnin taju ja vapaus, sormet vain tottelivat turtina tahtilajimerkintöjä ja nuotinnoksia. Sen takia hän sanoikin opiskelevansa oikeustiedettä. Hän kunnioitti sääntöjä.”
Taiteilijan tulee pystyä tulkintaan, mihin Fiona ei tunne yltävänsä. Kuitenkin koko Fionan ura oikeuslaitoksessa on vaatinut juuri tulkintaa. McEwanin erittäin hieno kuvaus oikeudenistunnoista, eri osapuolten asianajajien hyvin valmistelluista puheenvuoroista ja tuomarien päätöksistä osoittaa juridiikan olevan mitä suurimmassa määrin tulkintaa.
Fiona on edennyt miehisellä alalla nopeasti ja huipulle. Hän on perheoikeuteen erikoistunut juristi, jonka työn kautta nykyperheiden ja -lasten asioita peilataan. Vaikka Adamin tapaus on Lapsen oikeuden päätapaus, tyypillisimpiä ovat vanhempien eroriidat, joissa ei useinkaan lapsen etua paljon ajatella. Tärkeämpää on yrittää hyötyä taloudellisesti entisen puolison kustannuksella, jopa kostaa. Romaanin aiheet ovat valitettavan ajankohtaisia.
Adamin tapaus on erityinen. Kyse on paitsi vain parin kuukauden päästä alkavasta täysi-ikäisyydestä myös uskonnosta. Miten paljon uskonnollinen vakaumus painaa, kun toisessa vaakakupissa on lapsen tai paremminkin nuoren, joskaan ei vielä täysi-ikäisen oikeus elämään ja mm. rakkauteen? Fionan loppupuheenvuoro, päätöksen perustelulausunto on hienointa, mitä olen pitkään aikaan lukenut.
”Juuri tuo uskon voima antaakin ajattelemisen aihetta, sillä seitsemäntoista vuoden ikään mennessä A. ei ole ennättänyt juurikaan pohtia, millaisia muita näkökulmia uskonnollisten ja filosofisten aatteiden kuohuva maailma voi tarjota. Nyt puheena olevan kristillisen suuntauksen tapoihin ei kuulu rohkaista avointa keskustelua eikä poikkeavia näkemyksiä seurakunnassaan — En usko, että A:n mielipiteet ja näkemykset ovat kauttaaltaan hänen omiaan. Hän on koko lapsuutensa ajan saanut hyvin voimallista opetusta vain yhdenlaisessa maailmankatsomuksessa, ja hän on väistämättä ehdollistunut siihen. Hänen hyvinvointinsa ei lisäänny sillä, että hän kokee tuskallisen ja tarpeettoman kuoleman uskonsa marttyyrina. Jehovan todistajilla, kuten muillakin uskonnoilla, on selvä näkemys siitä, mikä meitä kuoleman jälkeen odottaa, ja heidän lopun aikojen ennustuksensa, heidän eskatologiansa, on hyvin varma ja yksityiskohtainen. Oikeus ei ota kantaa tuonpuoleiseen, jonka A. joka tapauksessa jonakin päivänä tulee kohtaamaan tai olemaan kohtaamatta. Mutta jos hän paranee sairaudestaan, hänen hyvinvointiinsa tulevat merkittävästi enemmän vaikuttamaan hänen rakkautensa runouteen, hänen tuore viulunsoittoharrastuksensa, hänen eläväinen mielenlaatunsa ja älynsä, leikkisä ja tunnevoimainen luonteensa ja kaikki se elämä ja rakkaus, joka hänellä on edessään. Lyhyesti sanoen olen tullut siihen tulokseen, että A, hänen vanhempansa ja hänen kirkkonsa vanhimmat ovat tehneet A:n hyvinvointia vahingoittavan ratkaisun, ja juuri tuo hyvinvointi on tämän suuren istuimen ensisijainen tavoite. Häntä on suojeltava sellaiselta ratkaisuilta. Häntä on suojeltava hänen uskonnoltaan ja häneltä itseltään.
Tämä ratkaisu ei ole ollut helppo. Olen huolellisesti pohtinut A:n ikää, hänen uskontonsa ansaitsemaa kunnioitusta ja yksilön käsitystä omasta ihmisarvostaan suhteessa oikeuteen kieltäytyä hoidosta. Olen päätynyt siihen, että hänen henkensä on arvokkaampi kuin hänen itsekunnioituksensa.
Hylkään näin ollen A:n ja hänen vanhempiensa toivomuksen. Päätökseni on seuraava: ensimmäisen ja toisen vastaajan eli vanhempien sekä kolmannen vastaajan eli A:n itsensä suostumusta verensiirtoon ei edellytetä. On siis lainmukaista, että hakemuksen tehnyt sairaala suorittaa tarpeellisiksi katsomansa A:n hoitotoimenpiteet siinäkin tapauksessa, että niihin kuuluu veren ja verituotteiden käyttö.”
Lapsen oikeus ei pääty lainaamaani Fionan päätökseen. En lainauksella paljasta romaanin loppuratkaisua, en edes juonesta kuin osan. On myös melko hyvin ennustettavissa, mihin suuntaan Fionan ratkaisu on kallistumassa.
Adam on poikkeusyksilö, samalla hän on myös paikkaansa ja hyväksyntää etsivä nuori. Hän on kasvanut poikkeuksellisessa ääriuskonnollisessa perheessä ja yhteisössä. Jehovan todistajien vaikutuspiirissä aina eläneenä hän ei tiedä muusta maailmasta. Eristyneessä yhteisössä hän oppinut varmuuden siitä, mikä on oikein. Vanhempien lisäksi seurakunnan vanhimmat ramppaavat henkilökunnan mielestä turhankin ahkeraan sairaalassa vahtimassa, ettei pojan usko horju. Adam on myös poikkeuksellisen lahjakas ja älykäs.
Kun Adam paranee, hänellä on edessään tavallinen, ristiriitainen aikuistuminen ja toisaalta myöhästynyt teini-ikä, johon kuuluu kapinointia, kriisejä ja riitoja vanhempien kanssa.
Adam myöntää halunneensa nousta kuolemallaan sankariksi, etsineensä julkisuutta ja kuuluisuutta ajattelematta kovinkaan paljon tekonsa lopullisuutta. Hän on halunnut uskon marttyyriksi. Uskovat ovat valmiita uhrauksiin, niin isä kuin poikakin. Adam vertaa omaa ajatteluaan anorektikon mieleen. Myös anorektikko haluaa vahingoittaa itseään halutessaan huomiota. Toisaalta Adamin ajatuksia voi verrata itsemurhapommituksiin, joihin myös ajaa ääriliike ja usko pääsystä paratiisiin. Adam tosin ei olisi omalla ratkaisullaan vahingoittanut sivullisia fyysisesti. Fionan tapaaminen ja hänen tuomiolauselmansa avaavat pojalle aivan uudet ulottuvuudet.
Fiona lähtee Adamin tapauksessa heikoille jäille ja tietää sen. Adamin ja Fionan kohtaaminen on molemmille ratkaiseva. Adam sotkeutuu tunteissaan, minkä tekee lopulta myös etäisyyttä pitävä Fiona, ainakin hän menettää etäisyyttään.
Lapsen oikeus kysyy, kenen vastuulla on Adamin kohtalo? Onko Adam valmis omiin päätöksiin, kun hänestä tulee täysi-ikäinen? Mikä on vanhempien ja heidän uskonyhteisönsä vastuu? Adam kokee Fionan vetäytymisen hylkäämisenä. Mikä on Fionan vastuu?
Lapsen oikeutta lukiessa mieleen hiipii aavistus siitä, että teoksen loppuratkaisu saattaa olla traaginen. Jännite kuitenkin kantaa vaikuttavasti loppuun saakka, eivätkä lopun ratkaisut ole arvattavissa. Surullinen loppu saattaa olla Fionalle uuden alku.
Lapsen oikeus alkaa kuin kirjailijan ohjeena näyttämökuvaan Mayen pariskunnan olohuoneesta. McEwanin kuvaus on muutoinkin hyvin visuaalista. Hiljattain Kansallisteatterissa nähtiin onnistunut näyttämösovitus McEwanin ehkä tunnetuimmasta romaanista Lauantai. Elokuvia on tehty kirjailijan kolmesta romaanista. Kenties myös Lapsen oikeus löytää tiensä näyttämölle tai valkokankaalle.
McEwan on käsitellyt lasten kohtelua aiemminkin, varsinkin romaanissa Sementtipuutarha (suom. 1980). Kirjailijalla on oman henkilöhistoriansakin kautta kokemuksia lapsen turvattomuudesta ja vanhempien ristiriidoista erotilanteessa.
Ian McEwan: Lapsen oikeus (The Children Act). Suom. Juhani Lindholm. Otava 2015. 216 s.