RISTO NIEMI-PYNTTÄRI (24.10.2021)
Inger Christesenin runoelma Alfabet (1981) on jo klassikko. Se on ylistys olemassaoleville atomipommin uhkan alla. Se on luettelomainen kiitollisuuden osoitus sille, että on kasveja ja eläimiä, on kemiaa, mineraaleja, on elämää ja kuolemaa, on muistoja ja kieltä. Se hakee olla -verbin myötä kaikkea mitä on, se löytää, kuten skandinavisissa kielissä oleminen ilmaistaan: der finnas.
Hallitseva lukuvihje teokseen on Fibonaccin lukujono: Alfabet -runoelmassa säkeiden määrä kasvaa tietyn systeemin mukaan. Aluksi oli aprikoosipuu: yksi säe, sitten tuli bromi: kaksi säettä, sitten chromi, kolme säettä:
chromia on; sirkkoja, sikuria
sitruunapuita; sirkkoja on;
sirkat, setri, sypressi
2+3 säettä, sitten 3+5 säettä, ja sitten 5+7 säettä, ja 7+ 12 säettä. Näin runot laajenevat ja leviävät. Kun ollaan kirjaimessa ”j” säkeiden määrä on jo 89. Samalla se on jakautunut kuvaavalla tavalla kahteen runoon, joista ensimmäinen on Juhannusyö ja jälkimmäinen on Atomipommi.
Olemassaolevien keskelle on noussut uhka, samalla tavalla laajeneva, atomit hajottava pommi. Paha A laajenee, mutta ei evoluution ja sitä jatkavan kulttuurin tavoin, vaan silmänräpäyksessä. Tätä räjähdystä Christensen ei kuvaa, mutta annetulla kaavalla voi kuvitella atomeita halkovan ketjureaktion. Runoelman loppuosa liikkuukin sitten tuhoutuneessa ympäristössä.
Alfabetin lukijoita on yleensä ohjannut metodi, eli se miten olemassaolevien asioiden summa kehkeytyi Fibonaccin kaavan mukaan: ensin hitaasti mutta sitten nopeasti kasvaen. Myös luonnosta on löydetty orgaanisia prosesseja, jotka kasvavat samalla tavalla. Silti metodi on ehkä korostunut liikaa ja peittänyt teoksen muita nyansseja.
Runoelman metodi ei edes ole ristiriidaton, koska aakkosjärjestyksen ja fibonaccina kasvavan säemäärän välillä on ristiriita. Aakkoset eivät pitkään kestä tällaista kasvua, ja luettelon viimeiseksi kirjaimeksi jää ”n” – kirjain aakkosten keskellä. Mutta toisessa systeemissä se on äärettömän merkki.
Runoelmassa on ehkä vielä jotain muutakin, mikä jättää taakseen myös Fibonaccin, jotain minkä olla-verbi mahdollistaa paremmin kuin ”=” mikä tarkoittaa kuitenkin vain lasketun summaamista. Olemisen ykseys, äärettömyys ja tyhjyys ovat jollain toisella tasolla:
tyhjäksi, muuttuu
meidän kykymme
hahmottaa tyhjyyttä. (37)
Tyhjyyden äärellä ei voi ymmärtää tyhjyyttä, sellaista, joka ole laskettavissa, ei miinuslaskun summana. Tosin sitä tyhjyyttä ei voi ajatella eikä meditoida; sitä tyhjyyttä ei koeta elämyksenä avaruuden äärellä – kaikki tuo liittyi onnen tunteeseen ja kiitollisuuteen siitä, että tyhjyys on. Mutta kun sekin käy pahaksi tyhjäksi, emme ole ymmärtäneet mitään.
Viimeisen parin kymmenen vuoden aikana tapahtunut luonnon köyhtyminen on ollut niin huomaamatonta, että sitä ei osattu edes ajatella Christensenin runoelman aikaan, 80-luvulla. Monien muiden tavoin, hänkin pelkäsi, että kato tapahtuu kertalaakista.
Huonosti huomattu mutta valtava luontokato nousi vähitellen, Alfabetia ei voi enää olla lukematta suhteessa kasvien ja eläinten uhanalaistumiseen. Riikka Simpura onkin Alfabet-tutkielmassaan nostanut uhanalaisuuden teoksen keskeiseksi periaatteeksi.
Mutta luontokato tapahtunee romahduksittain, ei suoraviivaisen kiihtyvästi. Tai se kiihtyy kahteen suuntaan samanaikaisesti, joidenkin lajien runsastuessa ja toisten vähetessä.
Christensen on toivonut, että käännöksissä huomioitaisiin merkitykset, ei vain runoelman mekaniikkaa. Toisin sanoen runoelma on kirjoitettu merkityksin, ja tiettyjä rajoitteita käyttäen.
Aakkosten alussa kääntäjä kohtaa merkityksiin liittyvän haasteen: on niin vähän suomenkielisiä sanoja, jotka alkavat kirjaimilla b-,c-,d-. Vielä, kun merkitystenkin pitäisi olla oikean suuntaisia.
Oscar Rossin suomennoksessa tuntuu, että d-kirjaimen kohdalla on luovutettu. Teksti on sisällöltään jossain ihan muualla kuin lähteensä. Käännöksessä toistuu sana despootti, lähdekielen kyyhkysen (dove) sijaan. Merkitysten tasolla kyyhkynen on runoelmassa keskeinen lintu: toiseksi viimeistä runoa jopa hallitsee kyyhkynen.
Ehkä d-sanan olisi voinut luontevasti korvata jollain t-alkuisella sanalla, jollakin jonka voisi liittää kyyhkyseen. Samaan tapaan Christensen itsekin on muunnellut sanoja aakkosiin sopiviksi, ja samaa Rossi soveltaa juuri ennen d-runoa. c-runossa hän kotouttaakin osuvasti s-kirjamella (citronträder findes, on sitruunapuu).
Alfabet-runoelman liike, sen dynaaminen potku, tuntuu löytyvän heti kun päästään aakkosten hankalasta alusta e-sanoihin. Suomentajan jälkisanoissa Rossi sanookin painottavansa mieluummin rytmiä kuin merkitystä. Näinhän se on tehty, käännös svengaa ja olevainen ääntelehtii hienosti:
ensilumi on; entisajat; emmintä on;
ja erilläänoloa on; enkelit ja elohiiret
ja epäusko ovat; erityispiirteet ovat;
elonkorjuu, elämän ehtoo; ja elovalkeat
ovat, etelänpihlaja, euroopanlehtikuusi ovat
olemassa, ja eebeniä on, ja elintilaa ja eripuraa
on, ja emokarhut ja erakkoravut ovat,
ja etikkaa on, ja enteet, enteet (11)
Kotouttaminen toimii hyvin, hyvin on myös jätetty vieraaksi ja vieraannutettu. Tosin käännöksessä olisi voinut rohkeammin käyttää svetisismejä, vaikka yleensä niihin suhtaudutaan pahoina virheinä. Oman, eteläpohjalaisen, taustani takia ruotsinsukuiset ilmaisut eivät särähdä korvaani, vaan laulavat.
Käsittääkseni ”olemisen” kääntämisellä on filosofista merkitystä. Skandinaavisissa kielissä det finnas -tyyppinen ilmaus viittaa sekä olemiseen että löytämiseen. Näin siis oleminen on lähellä ilmenemistä ja esille tulemista.
Mitä siis saavutetaan ja mitä menetetään, kun det finnas käännetään olemassaoloksi? Det finnas tuntuu kantavan mukanaan olemisen ihmettelyä: ”täältä löytyy, täällä on”. Tällaisten svetisismien avulla suomikin, tämä finska, voisi olla osallisena näin korostuneessa olemisen ihmettelyssä.
Toisaalta suomen kielen ”on” puolustaa paikkaansa. Se ilmaisee itsenäistä olemista, havaitsijasta riippumatonta olemista: se on, vaikka sitä ei olisi löydettykään. Christensenin runoelmassa finnas -toistuu jatkuvasti, niin että se vaikuttaa mantralta. Suomen kielen ”on” toimii mantrana ehkä vielä paremmin, sen ”on” resonoi kuin ”om”, hyvin syvällä kropassa ja universumissa.
Alfabetin loppupuolella ympäristöahdistus kasvaa, havaintoihin tulee lannistunut sävy. Mutta samalla jotain yllättävää tapahtuu kielen ja maailman suhteessa. Alkupuolella kieli toimi erillisen systeeminsä mukaan, aakkosin ja nimin, asioille annettiin nimiä ja säkeitä laskettiin. Mutta loppupuolella – ehkäpä olemisen uhanalaisuus sai runoilijan lopettamaan laskemisen, ja ajattelu alkoi peilailla kaikkea luonnosta löytyvää.
ajattele kuin pesää rakentava
lintu, ajattele kuin pilvi,
kuin vaivaiskoivun juuret
ajattele kuin lehti puussa
ajattele, kuin valo ja varjo
kuin kiiltävä kaarna,
kuin kaarnan alla olevat
toukat ajattelevat … (39)
Vasta runoelman viimeisessä vaiheessa tulee runo ”Aakkoset ovat”, nimensä mukaisesti se liittää kirjaimet ja kirjoituksen mukaan olevaiseen tai paremminkin finnas -esiintuomiseen. Kun tähän asti kieli oli jäänyt elollisen ulkopuolelle, nyt tapahtuu muutos, kirjoittaminen tapahtuu luonnon sävyissä ja rytmeissä.
minä kirjoitan kuin tuuli
joka kirjoittaa pilvien
verkkaista tekstiä
tai nopeasti pääskysten
lailla taivaalle
katoavin vedoin
Mutta mitä auttaa se, että runoilija löytää uuden kielen, kun 1900-luvun lopun klassikkorunoelma loppuu epätoivoon:
lapsikatras etsii luolasta suojaa
ainoastaan jäniksen mykästi tarkkaillessa
Inger Christensen, Alfabet, suom. Oscar Rossi, Poesia 2021
Risto Niemi-Pynttäri on kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta