J. A. Lind­qvis­t Kuinka kuol­leita käsi­tel­lään

Pen­jami Lehto: KUINKA KUOLLEITA KÄSITELLÄÄN
(kirjoittaja käsittelee samoja teemoja kolmiosaisessa kirjoitussarjassa Highgaten hautausmaa)

Illalla, 13. elo­kuuta vuonna 2002, hel­tei­nen sää muut­tuu Tuk­hol­man alu­eella täy­sin sie­tä­mät­tö­mäksi. Ilma säh­köis­tyy, ihmi­siä vai­vaa val­tava pään­särky, eläi­met käyt­täy­ty­vät oudosti eikä säh­kö­lait­teita saa pois päältä. Yhtäk­kiä lataus pur­kau­tuu, mutta hel­po­tuk­sen tunne on lyhy­tai­kai­nen. Pal­jas­tuu, että Tuk­hol­man ruu­mis­huo­neilla, sai­raa­loissa ja hau­taus­mailla tapah­tuu mah­dot­to­mia: vii­mei­sen kah­den kuu­kau­den aikana kuol­lei­den ihmis­ten ruu­miit ovat herän­neet henkiin.

On vir­kis­tä­vää lukea kuo­lon­kan­keu­tensa karis­ta­neista vai­na­jista ja hei­dän aiheut­ta­mas­taan ongel­masta ker­tova teos, joka ei kui­ten­kaan latistu b-luokan kau­hu­jän­nä­riksi. Vaikka ruot­sa­lai­sen John Ajvide Lind­qvis­tin romaa­nissa Kuinka kuol­leita käsi­tel­lään (2005, suom. Jaana Nikula, 2010, Gum­me­rus) on pal­jon kau­hun ainek­sia, perus­tuu sen koko idea nime­no­maan herän­nei­den pas­sii­vi­suu­teen eikä aggres­sii­vi­suu­teen, kuten zom­bi­ta­ri­noissa yleensä. Ihmis­ten tur­val­li­suutta ja hen­keä uhkaa­viin vai­na­jiin suh­tau­tu­mi­nen oli­si­kin yksin­ker­taista: ne täy­tyisi tuhota, ennen kuin ne tuhoa­vat mei­dät. Mutta miten mene­tellä, kun hau­doista nous­seet kau­his­tut­ta­vat pel­käs­tään luon­non­la­keja kysee­na­lais­ta­valla läs­nä­olol­laan? Miten mene­tellä, kun zom­bit eivät janoa­kaan ihmis­verta, vaan jotain ihan muuta:

Kas­vot oli­vat pelk­kiä kovia nika­mia vaa­lean­kel­ler­tä­vän ihon alla ja sil­mät… sil­mät. Kaksi suu­reen tyh­jyy­teen avat­tua ikku­naa. Sil­mät oli­vat läpi­kuul­ta­van sini­set ja kuin val­kean, hyy­te­lö­mäi­sen lima­kal­von pei­tossa eivätkä ne ilmais­seet mitään tun­teita.
Suusta oli pois­tettu teko­ham­paat ja sisään pai­nu­neilta huu­lilta kohosi vain yksi valit­tava ääni:
”Otiiiiin… otiiiin.”
Ja äkkiä Mah­ler oivalsi mitä nai­nen halusi. Samaa mitä kaikki halua­vat.
Hän halusi kotiin.

Eläk­keelle jää­nyt toi­mit­taja Gus­tav Mah­ler pää­see todis­ta­maan tilan­netta sai­raa­lan ruu­mis­huo­neelle. Tajut­tu­aan tapah­tu­neen mit­ta­kaa­van Mah­ler suun­taa hau­taus­maalle, jonne hänen pari kuu­kautta sit­ten kuol­lut tyt­tä­ren­poi­kansa Elias on hau­dattu. Vaari kai­vaa pojan ylös. – Voisi kuvi­tella, että kaik­kien herän­nei­den vai­na­jien omai­set oli­si­vat iloi­sia tapah­tu­neesta. Tilanne ei ole kui­ten­kaan yksin­ker­tai­nen: vai­na­jat ovat joten­ku­ten elossa ulkoi­sesti, mutta per­soo­nal­li­suu­desta ja hen­ki­löstä tun­tuu ole­van jäl­jellä vain rip­peet – eikä ulko­kuo­ri­kaan ole kovin miel­lyt­tävä, var­sin­kaan pidem­pään hau­dat­tuina olleilla. Omais­ten kokema mene­tyk­sen tuska ei poistu, se vain sanan­mu­kai­sesti ruu­miil­lis­tuu ja saa seu­rak­seen epä­var­muu­den: toi­pu­vatko kuol­leet ennal­leen vai onko ylös­nouse­mus vain väliai­kaista? Ja miksi täl­laista tapah­tuu? Mitä vai­na­jat oikein haluavat?

Perin­tei­sissä zom­bi­kau­hue­lo­ku­vissa (esim. Elä­vien kuol­lei­den yö, 1968) elä­vät kuol­leet jah­taa­vat ihmi­siä aiko­muk­se­naan tap­paa ja syödä hei­dät. Oikeas­taan muita aiko­muk­sia zom­beilla ei tunnu ole­van – hei­dän aivo­toi­min­tansa on lähes ole­ma­tonta. Usein laji­tyyppi hyö­dyn­tää viruk­siin liit­ty­viä uhka­ku­via: vähäi­nen­kin purema koi­tuu takaa-ajetun koh­ta­loksi, sillä zom­bit levit­tä­vät virusta, joka muut­taa tar­tun­nan saa­neen myös zom­biksi. Oikeas­taan täl­lai­sissa ”zom­bie­lo­ku­vissa” ei ole kyse kuol­leista herää­mi­sestä vaan äärim­mäi­sen vaa­ral­li­sesta ja tap­pa­vasta viruk­sesta, joka saa ruu­miin pysy­mään liik­keessä vaikka ihmi­syys on jo kadonnut.

Ajvide Lind­qvis­tin romaa­nissa kuol­leista herän­neet halua­vat mennä takai­sin kotiin, jat­kaa elä­määnsä siitä, mihin se on päät­ty­nyt. Luon­non­tie­teel­li­sen näke­myk­sen mukaan ihmi­sen ajat­telu, muisti, tun­teet ja per­soo­nal­li­suus perus­tu­vat mate­ri­aan: aivo– ja her­mo­so­lui­hin, hor­mo­nei­hin, säh­kö­ke­mial­li­siin reak­tioi­hin jne. Kun ihmi­nen kuo­lee, tämä koneisto muut­tuu nopeasti ja palaut­ta­mat­to­masti käyt­tö­kel­vot­to­maksi. Siksi kuol­lei­den herää­mi­selle onkin vain yksi seli­tys: on oltava jon­kin­lai­nen sielu, joka pois­tuu ruu­miista kuo­le­massa. Mikään muu ei voi selit­tää alkeel­li­sen muis­tin ja per­soo­nal­li­suu­den säi­ly­mistä, sillä nor­maa­listi lyhy­tai­kai­nen­kin hapen puute vau­rioit­taa aivoja pahasti – ja romaa­nissa moni kuol­lut on ollut hau­dat­tuna jo lähes pari kuukautta.

Luon­non­tie­teel­li­nen maa­il­man­kat­so­mus on juur­tu­nut niin perus­teel­li­sesti isoon osaan ihmi­sistä, että para­dok­saa­li­sesti aja­tus kuo­le­man­jäl­kei­sestä elä­mästä ei vält­tä­mättä anna loh­tua, vaan kau­his­tut­taa monia. On tur­val­lista aja­tella, että kun elämä lop­puu, ei jäl­jelle jää mitään. Roo­ma­lai­nen reto­rii­kan mes­tari Cicero (106–43 eKr.) muo­toi­lee aja­tuk­sen hyvin (Kes­kus­te­luja Tuscu­lu­missa, suom. Veli-Matti Ris­sa­nen, Faros, 2009):

Voiko todel­la­kin sel­lai­nen, joka ei ole ole­massa, olla jota­kin vailla? Sanalla carere (’olla vailla’) on ikävä sävy, koska siitä tulee mie­leen: jol­la­kulla on ollut jota­kin mutta hänellä ei ole sitä enää, hän tar­vit­see tai häneltä puut­tuu jota­kin. Täl­lai­sia ovat vailla ole­van vai­vat: jos on vailla näköä, sokeus on vas­ten­mie­listä, jos vailla lap­sia, lap­set­to­muus on vas­ten­mie­listä. Tämä pätee elä­viin mutta kuol­leista kukaan ei ole vailla elä­män iloja, ei edes vailla itse elä­mää. Tar­koi­tan nyt kuol­leita, joita ei ole ole­massa ollenkaan.

Cicero pyr­kii todis­te­lul­laan osoit­ta­maan ystä­vänsä kuo­le­man­pe­lon tur­haksi: vaikka ei oli­si­kaan mitään kuo­le­ma­tonta sie­lua, ei kuo­le­maa kan­nata silti pelätä – sehän mer­kit­see vain tyh­jyyttä, ikuista rauhaa.

Häviä­mät­tö­mään sie­luun usko­mi­nen on huo­mat­ta­vasti moni­mut­kai­sem­paa. Jos ihmi­sellä olisi sielu, vaa­tisi kuo­le­man­jäl­kei­sen elä­män jär­jes­te­lyt val­ta­vaa koneis­toa. Esi­mer­kiksi uudel­leen­syn­ty­mi­sen aja­tus kaa­tuu jo byro­kra­ti­aan: jos pyr­kisi hin­du­lai­sesti huo­mioi­maan kaik­kien elol­lis­ten sie­lut samassa koko­nai­suu­dessa, vir­heitä sat­tuisi sil­loin täl­löin aivan var­masti. – Jon­kin­lai­sesta vir­heestä on kyse Ajvide Lind­qvis­tin­kin romaa­nissa. Vai­na­jien sie­lut ovat yksin­ker­tai­sesti jou­tu­neet vää­rään paik­kaan, takai­sin ruumiisiinsa.

Sie­lusta puhu­mi­nen ei kui­ten­kaan ole tren­di­kästä 2000-luvun Ruot­sissa. Kuinka kuol­leita käsi­tel­lään kuvaa­kin hyvin, miten ruot­sa­lai­nen yhteis­kunta ja media suh­tau­tui­si­vat yli­luon­nol­li­siin tapah­tu­miin. Romaa­niin on lii­tetty kat­kel­mia uutis­lä­he­tyk­sistä, asian­tun­ti­joi­den ja polii­tik­ko­jen haas­tat­te­luista sekä leh­dissä jul­kais­tuista kir­joi­tuk­sista. Eräs täl­lai­nen on Expres­se­nin pääkirjoitus:

Mit­kään perin­tei­set kuo­le­man mää­ri­tyk­set eivät päde. Ei yksin­ker­tai­sesti ole enää mah­dol­lista julis­taa ketään kuol­leeksi. Kaikki voi­vat herätä uudel­leen hen­kiin.
1980-luvulla syn­tyi trendi nimeltä kry­oniikka. Varak­kaat ihmi­set lisä­si­vät tes­ta­ment­tiinsa ehdon, että hei­dän ruu­miinsa oli jää­dy­tet­tävä kuo­le­man jäl­keen. Eri­tyi­sesti Yhdys­val­loissa tuhan­net vai­na­jat lepää­vät jää­dy­tet­tyinä.
Ei olisi yllät­tä­vää, jos aikoi­naan nau­ru­na­lai­seksi tehty kry­oniikka nyt elpyisi. On joka tapauk­sessa kes­kus­tel­tava rat­kai­suista, jotka sal­li­vat mei­dän säi­lyt­tää vainajamme.

Kuo­le­masta ja eten­kin ruu­mii­den käsit­te­lystä tulee yllät­täen ongel­mal­lista. Mitä jos ilmiö tois­tuu? Voiko kuol­leita enää hau­data ollen­kaan? Samassa pää­kir­joi­tuk­sessa vii­ta­taan myös sii­hen, että ilmiön syi­den tar­kempi tut­ki­mi­nen ja sel­vit­tä­mi­nen saat­taa  olla askel kohti kuo­le­mat­to­muutta. On sääli, että Ajvide Lind­qvist ei ole anta­nut puheen­vuo­roa esi­mer­kiksi filo­so­fille tai yhteis­kun­ta­tie­tei­li­jälle, sillä aiheella spe­ku­loi­mi­nen osoit­taisi, ikui­sen elä­män (siis tässä maal­li­sessa maa­il­massa) kai­puun jär­jet­tö­myy­den. – Artik­ke­li­ko­koel­massa Kuo­le­man filo­so­fia (2002, toim. Terhi Kiis­ki­nen & Sami Pihl­ström) on mie­len­kiin­toi­nen Tuija Taka­lan kir­joi­tus Tämän­puo­lei­nen ”kuo­le­mat­to­muus”. Artik­ke­lista käy ilmi, että kuo­le­mat­to­muu­den mah­dol­li­sia hyviä puo­lia yhteis­kun­nassa on vai­keampi arvioida kuin sen tuot­ta­mia ongel­mia, joista Taka­lan mie­lestä kaksi kes­kei­sintä liit­ty­vät yhteis­kun­nal­li­siin jär­jes­te­lyi­hin ja oikeu­den­mu­kai­suu­teen (Taka­lan aja­tuk­sia tiivistäen):

–    Väes­tö­rä­jäh­dys. Jos ihmi­set edel­leen lisään­ty­vät, mutta kuol­lei­suus vähe­nee radi­kaa­listi, maa­pallo käy ahtaaksi.
–    Oikeu­den­mu­kai­suus. Aina­kin aluksi kal­lii­siin ”kuo­le­mat­to­muus­hoi­toi­hin” pää­si­si­vät ainoas­taan rik­kaat. Eriar­voi­suus eri mai­den välillä ja myös mai­den sisällä kas­vaisi. Syn­tyisi kuo­le­mat­to­mien luokka, joka sato­jen vuo­sien koke­mus­tensa ja kerää­miensä tie­to­jen sekä varo­jen ansiosta olisi etu­lyön­tia­se­massa mui­hin nähden.

Ja mitä tapah­tui­si­kaan uskon­noille, joi­den paras tuote on juuri lupaus kuo­le­man­jäl­kei­sestä elä­mästä. On yllät­tä­vää, mutta samalla uskot­ta­van kuvaa­vaa, että Ajvide Lind­qvis­tin romaa­nissa kirkko ja usko­vai­set tun­tu­vat pysyt­te­le­vän melko hil­jaa. Maal­lis­tu­mi­nen on eden­nyt niin pit­källe, että kun kuol­leet alka­vat nousta hau­dois­taan, mie­ti­tään vain mah­dol­li­suuk­sia sopeut­taa ne takai­sin yhteis­kun­taan. Ikään kuin olisi unoh­dettu kris­ti­nus­kon perussanoma:

(Joh. 5:28–29) Tulee aika, jol­loin kaikki, jotka lepää­vät hau­dois­saan, kuu­le­vat hänen äänensä. He nouse­vat hau­dois­taan – hyvää teh­neet elä­män ylös­nouse­muk­seen, pahaa teh­neet tuo­mion ylösnousemukseen.

Ainoa romaa­nissa kuvattu kun­non kris­titty on kah­dek­san­kymp­pi­nen Elvy, joka alkaa kier­tää ovelta ovelle ja levit­tää sanaa. Jos tapah­tu­mat sijoit­tui­si­vat pari­sa­taa vuotta aiem­maksi, torit ja kadun­kul­mat täyt­tyi­si­vät hur­mos­hen­ki­sistä saar­naa­jista ja ihmi­set kerään­tyi­si­vät kir­kon suo­jiin hake­maan tur­vaa. Nyt tur­vaa ja rat­kai­suja hae­taan asian­tun­ti­joilta ja poliit­ti­silta auk­to­ri­tee­teilta. Mm. pää­mi­nis­teri, sosi­aa­li­mi­nis­teri ja krii­si­ti­lan­teesta pää­vas­tuussa ole­van sai­raa­lan yli­lää­käri yrit­tä­vät par­haansa mukaan rau­hoi­tella ihmi­siä ja vakaut­taa yhteiskuntaa.

Mikäli Hel­sin­gissä tapah­tuisi vas­taa­van­laista juuri nyt, syk­syllä 2010, tv-kameroiden eteen suu­reen tie­do­tus­ti­lai­suu­teen mars­si­si­vat var­maan­kin nykyi­nen pää­mi­nis­teri Mari Kivi­niemi, sosi­aali– ja ter­veys­mi­nis­teri Juha Rehula, mah­dol­li­sesti Mei­lah­den sai­raa­lan infek­tio­sai­rauk­sien kli­ni­kan yli­lää­käri, pro­fes­sori Ville Val­to­nen (Mei­lah­dessa on kai­keti par­haat edel­ly­tyk­set hoi­taa eri­koi­sia infek­tio­sai­rauk­sia – ja hau­doista nous­seet oli­si­vat todel­la­kin vai­keita tapauk­sia) sekä joku kor­kea polii­si­vi­ran­omai­nen, esi­mer­kiksi Hel­sin­gin polii­si­pääl­likkö Jukka Rii­ko­nen. – Mutta mah­tui­siko jouk­koon ark­ki­piispa Kari Mäki­nen. Luul­ta­vasti ei. Ja mitä hän edes osaisi/haluaisi sanoa­kaan? ”Saat­taa olla maa­il­man­loppu, saat­taa olla että ei.”

Kun innos­tuu esit­te­le­mään John Ajvide Lind­qvis­tin romaa­niin liit­ty­viä kiin­nos­ta­via kysy­myk­se­na­set­te­luja sie­lusta, kuo­le­masta ja kuo­le­mat­to­muu­desta, on itse tarina vaa­rassa unoh­tua. Kuinka kuol­leita käsi­tel­lään on rea­lis­tista ker­ron­taa, kau­hua ja fan­ta­siaa yhdis­te­levä jän­nit­tävä ker­to­mus, mutta samalla se on myös kos­ket­tava kuvaus surusta, mene­tyk­sestä ja rak­kau­desta. Romaa­nissa seu­ra­taan tar­kem­min kah­den kuol­leista herän­neen ja eri­tyi­sesti hei­dän per­hei­densä vai­heita. Jo aluksi kuva­tun Elias-pojan lisäksi kes­ki­ty­tään juuri ennen eri­koista säh­köistä ilmiötä meneh­ty­nee­seen Eva Zet­ter­ber­giin ja hänen lähio­mai­siinsa. Evan toi­pu­mista odot­ta­vat kotona hänen mie­hensä David ja poi­kansa Magnus:

Mag­nus tuli keit­ti­öön täkki ympä­ril­lään.
”Isä, en minä voi nuk­kua.”
David kan­toi hänet omaan ja Evan makuu­huo­nee­seen, peit­teli hänet. Mag­nus mil­tei hävisi isoon sän­kyyn. Juuri sinne hän oli pie­nenä kävellä taa­per­ta­nut kun oli herän­nyt yöllä. Siellä oli turva. David meni makuulle käsi pojan olalla. Mag­nus mönki hänen vie­rel­leen ja huo­kaisi syvään.
David sulki sil­mänsä ja ajat­teli Missä on minun iso sänkyni.

Lausah­dus Missä on minun sän­kyni kolah­taa var­masti kaik­kiin luki­joi­hin, joilla on pie­niä lap­sia tai jotka muis­ta­vat omasta lap­suu­desta ne het­ket, jol­loin lohtu löy­tyi isosta sän­gystä. Davi­din iso sänky on hänen vai­monsa Eva, joka on eris­tet­tynä ulko­maa­il­masta, kuol­leena mutta silti elossa.

Pie­nillä yksi­tyis­koh­dilla Ajvide Lind­qvist onnis­tuu kou­rai­se­maan syvältä