J. D. Salinger (1964): Raise High the Roofbeam, Carpeters. Seymour – An Introduction. Penguin, UK.
Raisa Marjamäki:
Tutkin kolmiosaisessa artikkelissani J. D Salingerin viimeiseksi jäänyttä teosta, pienoisromaania Seymour – An Introduction (ilmestynyt 1959) keskittyen siinä ilmenevään kirjoittamiskäsitykseen.
1) Johdanto
2) Epifania
3) Tekijyys
Teos on kertoja Buddy Glassin kirjallinen yritys muotokuvata edesmennyt isoveljensä Seymour Glass. Kirjoittaessaan veljestään, tämän runoudesta, suhteesta kirjoittamiseen ja kirjoittamisen tavasta Buddy paljastaa paljon myös itsestään ja omasta kirjoittamisestaan.
Seymour – An Introduction on muodoltaan minä-kertoja Buddyn Glassin monologi, joka tulvii yksityiskohtia, sivuhuomautuksista haarautuvia sivuhuomautuksia ja itseensä viittaamista. Siinä ei juonellisessa mielessä varsinaisesti tapahdu mitään, pikemminkin on kyse esseemäisestä muotokuvasta, anekdoottikavalkadista. Kohteena on oikeastaan enemmän kertoja itse ja hänen mielikuvansa kuin aktuaalinen, itsemurhan tehnyt isoveli Seymour Glass, jota kertoja näennäisesti esittelee. Teksti etenee vailla ilmeistä rakennetta, tajunnanvirtaa muistuttavan logiikan mukaan sekä jatkuvasti omaa kertojuuttaan kommentoiden:
”I want to introduce, I want to describe, I want to distribute mementos, amulets, I want to break out my wallet and pass around snapshots, I want to follow my nose” (Salinger 1964, 68).
Myös lukijaa puhutellaan usein, sen mieltymyksiä arvuutellaan, sille jutellaan ja sitä suorastaan ohjeistetaan lukemaan oikein (tai olemaan lukematta):
There are, however, readers who seriously require only the most restrained, most classical, and possibly deftest methods of having their attention drawn, and I suggest – as honestly as a writer can suggest this sort of thing – that they leave now, while, I imagine, the leaving’s good and easy. I’ll probably continue to point out available exits as we move along, but I’m not sure I’ll put my heart into it again. (Salinger 1964, 64.)
Yllä oleva on oivallinen kehoitus, sillä Seymour – An Introduction on itsetietoisuudessaan provokatiivinen ja lajiltaan vaikea määritellä. Sitä ei ole jaettu lukuihin, kappaleet saattavat olla neljän sivun pituisia, virkkeet lähes puolen sivun mittaisia ja alahuomautuksiakin esiintyy. Preesensmuotoinen esitystapa tuntuu pyrkivän dokumentaristiseen otteeseen, vaikutelmaan ettei tekstiä olisi käsitelty lainkaan sen kirjoittamisen jälkeen. Kertoja viittaa kirjoittamaansa mm. ilmaisuilla ”semi-diary” (Salinger 1964, 121) ja ”compulsive — pustulous disquisition” (Salinger 1964, 86) vahvistaen vaikutelmaa kaikkea muuta kuin hiotusta, harkitusta fiktiosta. Kerronnan tapahtumahetkiä ja paikkaa myös kommentoidaan useaan otteeseen ja kaikki takautumat kerrotaan suoran esityksen sijaan tietoisina niiden kertomus- ja muistoluonteesta.
Kertoja antaa ymmärtää kirjoittavansa veljestään, mutta Seymour – An Introduction on mitä suurimmissa määrin myös muotokuva Buddysta itsestään. Aivan lopussa kertoja tuo sivulauseessa ilmi näkemystään, siitä mitä on kirjoittanut:
” — a bad description, even one where my ego, my perpetual lust to share top billing with him, is all over the place” (Salinger 1964, 133).
Teoksen keskeinen jännite perustuukin kirjoittamiselle omistautuneiden veljesten suhteeseen. He ovat vanhimmat lapset Glassin yhdeksänhenkisessä perheessä ja heidän välinsä ovat olleet äärimmäisen läheiset. Seymourin ja perheen nuorimman, Frannyn, ikäeron ollessa 18 vuotta, he ovat myös asettuneet jonkinlaisiin kotikutoisten gurujen rooliin ja kasvattaneet etenkin nuorimman pään sisaruksiaan omien eettisten standardiensa mukaan, Seymourin kuitenkin ollessa aina kiistaton johtohahmo, joka on kokenut ylivoimaisuutensa ilmeisen vaivaannuttavana (Salinger 1964, 70).
Seymour on lapsesta lähtien ollut satumaisen lahjakas ja yksi kyseisen pienoisromaanin sekä muiden Glassin perheestä kertovien tarinoiden kiinnostava piirre on niiden psykologisen uskottavuuden rajoja koettelevat henkilöhahmot, jotka eivät kuitenkaan murtaudu fantastisen piiriin vaan pysyvät lukijalle samaistuttavina, vaikkakin äärimmäisen ideaalisina. Salingerin Glass-tarinoiden keskeinen viehätys on niiden luoma maailma, jossa on kertakaikkisen mahdotonta sanoa onko alla olevan, Buddyn ja Seymnourin pikkuveljestä Wakeristä kertovan, katkelman kaltaiset yksityiskohdat tarkoitettu vitsiksi vai otettavaksi tosissaan.
Family rumor has it that he was originally cloistered off – that is, relieved of his duties as a secular priest in Astoria – to free him of a persistant temptation to administer the sacramental waffer to his parishioners’ lips by standing back two or three feet and trajecting it in a lovely arc over his left shoulder (Salinger 1964, 93).
Ominaislaatuisuudessaan yllä olevan kaltaiset kohdat muuttuvat pian pelkästä taitavasta liioittelusta Glassien maailmaa verhoavaksi omalakisen todellisuuden kokemukseksi. Kielten oppiminen on heille lasten leikkiä, heillä on epänormaalin hyvä muisti, he ovat verbaalisesti veitsenteräviä ja ennen kaikkea he ovat sekä eettisesti ja esteettisesti äärimmäisen herkkiä vääryydelle ja rumuudelle (Salinger 1964). Kaikki Glassin perheen lapsien kimaltavat ominaisuudet ilmenevät Seymourissa kaikkein kirkkaimpana:
Had Seymour no grievous faults, no vices, no meannesses, that can be listed, at least in a hurry? What was he, anyway? A saint? Thankfully, it isn’t my responsibility to answer that one. (Salinger 1964, 69.)
Seymourin pyhimysmäisyys on teokselle keskeinen outous, josta kerronta jatkuvasti vihjailee. Seymour ei missään vaiheessa teosta muutu epäuskottavaksi, mutta ei lakkaa äimistyttämästä lukijaa oudolla hohteellaan. Kenties tätä hohtoa kuvaa Buddyn julki kirjoitettu toive siitä, millaisena hän tahtoisi Seymourin esittää: ”Let him come out of this a trifle high” (Salinger 1964, 104).
Buddy Glass J.D Salingerin alter egona
Buddy Glassia on yleisesti pidetty J. D. Salingerin alter egona. Salinger valitsi Buddylle saman syntymävuoden kuin itsellään, ja hänet kuvataan samalla tavalla eristyneeksi kuin kirjailija (Salinger 1964, 74) ja myös Buddy kirjoittaa proosaa. Seymour – An Introductionissa Salinger pyrkii sotkemaan pakkaa entistä enemmän, sillä siinä Buddy kuvailee Salingerin nimellä julkaistuja teoksia ominaan ja kommentoi niiden saamaa vastaanottoa (Salinger 1964, 71) ja erityisesti tekijän ja henkilöiden samastamista toisiinsa. Teoksessa pelataan Salingerin oletetulla julkisuuskuvalla ja parodioidaan hänestä liikkuvia tarinoita:
— old readers of mine who have somewhere picked up the bogus information that I spend six months of the year in a Buddhist Monastery and the other six in a mental institution (Salinger 1964, 83).
jatkuu…
http://kritiikkisaro.ma-pe.net/?page_id=694
Vastaa