Jan Guillou: Tapetut unelmat. Suuri vuosisata VIII

Sanoista tehdyillä tulkinnoilla on merkitystä – PIRJO KANTOJÄRVI (22.10.2019)

Jan Guilloun Suuri vuosisata -sarjan kahdeksas osa kertoo 1970-luvun alkuvuosista. Tapetut unelmat (Like 2019) vie aikaan, jota epäilykset, pelko ja epäluottamus värittävät.  Kaikkea sanottua ja kirjoitettua tarkastellaan omien näkemysten lävitse. Analysoidut tapahtumat sanoitetaan uudelleen siten kuin ne kenenkin päämääriin parhaiten sopivat. Poliittinen lataus näkyy niin lehdistön, poliisin kuin oikeuslaitoksenkin toiminnassa.  Kaiken tämän keskellä ihmisten on vaikeaa tietää, mikä on totta ja mikä ei. Ruotsi, Länsi-Saksa ja Libanon toimivat näyttämöinä tapahtumille, joissa yksilöt joutuvat pohtimaan arkisia valintojaan.

”Nyt epäilyksen siemen oli kuitenkin kylvetty jopa skeptisen Ericin mieleen. Mahdoton ei ehkä enää ollutkaan mahdotonta eivätkä vainoharhaiset enää vainoharhaisia. Ja ehkä he juristeina olivat uskoneet liian vankasti siihen, että lakeja noudatettiin.
Oli tullut aika selvittää totuus.” (Guillou 2019, 42.)

Sarjan alussa esitellyistä Lauritzenin veljeksistä viimeinenkin on kuollut. Vaikka Sverren testamentti saa suvun kokoontumaan pitkästä aikaa samaan paikkaan, ei paluuta vanhoihin yhteisymmärryksen aikoihin enää ole. Menneitä muisteleva ja nuorempien valintoja ihmettelevä, reilusti yli 80-vuotias Christa on ainoana sukupolvestaan jäljellä. Hänen tyttärenpoikansa Eric Letang toimii julkkisasianajaja Henning Sjöstrandin Juristhusetissa avustavana lakimiehenä. Vapaa-aikanaan Eric on rahastonhoitajana Palestiina-ryhmässä, osallistuu Sosialististen Juristien kokouksiin sekä lomailee vasemmistokollektiivi Sörgårdenissa. Tällainen poliittinen aktiivisuus ei miellytä Hélène-äitiä eikä Axel-veljeä, jotka haaveilevat lämpimämmästä ja rahakkaammasta elämästä kaukana Ruotsista. Parhaiten Eric tuleekin toimeen sukunsa jäsenistä isoäitinsä Christan, kirjallisuuskriitikkona toimivan Johanne-tädin sekä Tanskan vasemmistopiireissä liikkuvan Henning-serkun kanssa. Eniten Ericin tulevaisuuden suunnitelmiin vaikuttaa kuitenkin Gertrude Gehlenz, joka asuu Hampurissa heidän kolmevuotiaan poikansa Erich Marian kanssa.

Syyllinen, kunnes toisin päätetään

”’Kuka tappaa meidän unelmamme?’ hän kysyi Gertrudelta.
Gertrude pohti hetken.
’Unelmat ovat siis vapaus, tasa-arvo ja veljeys, voimme kai lisätä niihin demokratian,    myös taloudellisen demokratian?’ hän tunnusteli.
’Niin’, Eric sanoi. ’Mutta kuka on se, joka tappaa unelmat?’” (Guillou 2019, 80.)

Kuten romaanin nimi tuo esille, 1970-luvun alkupuoli ei merkitse pelkkää rauhaa ja onnea Ericille tai maailmalle. Israelin ja Palestiinan tilanne, Vietnamin sota, Länsi-Saksassa vallitseva ilmapiiri, Münchenin olympialaisten aikaiset tapahtumat, terrorismi ja sen torjunta sekä Watergate- ja IB-skandaali vaikuttavat siihen, että vastakkainasettelu löytää tiensä ihmisten arkeen. Keskustelut ovat latautuneita ja puolueettomuus vaikuttaa mahdottomalta. Pelkästään jo se, kenen seurassa henkilö nähdään, vaikuttaa siihen, mitä aatetta hänen oletetaan kannattavan. Vaikka ihmisten tulevaisuuteen liittyvät unelmat ovat hyvin samankaltaisia, niihin pyritään eri tavoin. Eric yrittää luovia hajaantuneen vasemmiston keskellä omia arvojaan noudattaen. Se ei ole helppoa, sillä samanaikaisesti pitäisi pystyä näkemään sekä suurempia maailmanlaajuisia kokonaisuuksia että havaitsemaan lähiympäristössä tapahtuvia muutoksia. Joskus päämäärien sabotoijat löytyvät lähempää kuin uskoisikaan. Tilannetta vaikeuttaa vielä se, että koskaan ei voi tietää, millä tavoin ja missä elämää valvotaan.

”Kun he yrittivät pukea rakkautensa sanoiksi puhelimessa, sanat muutettiin konekirjoitetuksi tekstiksi, johon tuli päivämäärä, diaarinumero ja salassapitoleima, ne lajiteltiin kansioihin, varustettiin sisällysluettelolla, ja lingvistispesialistit analysoivat ne etsien salaisia merkityksiä viesteistä, joilla yritettiin huiputtaa valtion rehellisiä virkamiehiä” (Guillou 2019, 209–210).

Elämälle asetetut rajat näkyvät erityisesti Gertruden ja hänen tuttaviensa arjessa Länsi-Saksassa, jossa tilanteiden kärjistyminen on tehnyt mielipiteiden ilmaisusta vaikeaa. Koska luottamusta vastapuolten välillä ei enää käytännössä ole, johtopäätöksiä tehdään nopeasti. Esimerkiksi kaikkeen, mikä voidaan tulkita valtion näkökulmasta vähänkään vaaralliseksi ja epäilyttäväksi, puututaan heti turhia kyselemättä. Samanaikaisesti osa heistä, jotka kokevat valtion toimivan väärin, ryhtyvät itse yhä radikaalimpiin tekoihin. Kummankin osapuolen toimintatavat tuottavat uhreja. Näiden jännitteiden myötä Gertruden kohtaamat haasteet asianajajan työssä ovat monimutkaisempia kuin ne tapaukset, joihin Eric törmää Ruotsissa. Pienetkin valinnat voivat vaikuttaa siihen, mihin suuntaan ilmapiiri valtioiden sisällä voi kehittyä. Esimerkiksi oikeuden toteutumiseen tai poliitikkojen sanoihin pitäisi pystyä yleensä luottamaan. Joskus se ei ole kuitenkaan mahdollista.

”Ruotsin puolustusministerin oli alettava pitää lehdistötilaisuudet englanniksi. Ja koska hän oli jo tunnustanut valehdelleensa aiemmin siitä yksinkertaisesta syystä, että se oli hänen velvollisuutensa, hän sai heti vaivakseen itsestään selvän jatkokysymyksen, jonka ensimmäisenä muotoili The Guardianin Tukholman-kirjeenvaihtaja: ’Herra puolustusministeri, kaikella kunnioituksella, jos velvollisuutenne oli valehdella lehdistölle aiemmin, onko tuo velvollisuus nyt sitten poistunut? Sanalla sanoen, kuinka me voimme tietää, että te puhutte tällä kertaa totta?’” (Guillou 2019, 377.)

Ericin ammattiin kuuluu asiakkaiden auttaminen, mikä tarkoittaa, että joskus syyllinen selviää ilman rangaistusta. Toisinaan taas esimerkiksi julkisuudessa voidaan joku henkilö julistaa syylliseksi, vaikkei hän olisi mitään tehnytkään. Kummassakin tapauksessa käytetään perusteluina tapahtumista tehtyjä tulkintoja. Se, joka ehtii ensimmäisenä esittämään näkemyksensä totuudesta, on voitolla, jollei vastapuoli pysty tarjoamaan todisteiksi vielä jotain kiinnostavampaa. Oikeusjuttujen lisäksi tämä näkyy erityisesti lehdistön toiminnassa, kun suurimmat otsikot varastavat huomion totuudelta. Tärkeintä on saada oma näkemys leviämään, vaikka yksilöt siitä kärsisivät.

”Ponti ei ollut enää Folkets Tidningin toimituksessa mutta Ericin soitettua kotinumeroon hän vastasi itse toisen hälytysäänen jälkeen.

’Hei, Eric tässä, olen Hampurissa ja minulla on pieni ongelma.’

’Se on käynyt ilmi Expressenistä, minusta sinun pitää soittaa pomollesi Henning Sjöstrandille niin pian kuin mahdollista. Ellet ole jo tehnyt sitä’, Ponti vastasi pidättyväisesti.

’Kuinka niin? Mitä Expressenissä on lukenut?’

’Ne tekevät läheistä yhteistyötä Bild-Zeitungin kanssa, ymmärrät varmaan.’

 ’Valitettavasti taidan tajuta. Näyttää siis pahalta?’

’Olet Expressenin lööppikuvassa Henning Sjöstrandin kanssa.’

 ’Ai saatana!’

’Niin voisi kyllä sanoa. Mitä aiot tehdä nyt?’

’Täytyy pysyä täällä jonkin aikaa, yksityisasioita. Kuinka tällaista julkisuutta vastaan puolustaudutaan?’

’Oletko antanut lausuntoja saksalaisviestimille?’

’En, en sanaakaan.’

’Hyvä. Valitse heti jokin sanomalehti, luotettavin jonka keksit. Tarjoa niille haastattelu yksinoikeudella, siis vain sille lehdelle, jonka olet valinnut, ei muille. Lehden täytyy tietysti olla iso.’” (Guillou 2019, 267–268.)

Myös Eric saa kokea, millaista on olla lehtien otsikoissa, todistajana oikeudessa sekä virkamiesten kuulusteltavana. Hänen näkemyksensä tapahtumista eroaa suuresti siitä, mitä esimerkiksi saksalainen ja ruotsalainen lehdistö on kirjoittanut. Ericillä on kuitenkin apuna niin toimittaja Erik Ponti kuin asianajaja Henning Sjöstrand, jotka eivät kumartele vaikutusvaltaisempiakaan vastustajia. Kolmikon kohtaamien tilanteiden kautta korostuu tutkitun tiedon merkitys, oli kysymys sitten valtion toimista, oikeuslaitoksen puolueettomuudesta tai vaikka lakijutusta, jossa yhtiö pyrkii välttelemään vastuutaan. Erilaisten aatteiden vaikutus ihmisten toimintaan, totuuden ja valheen rajapinnat, pelon hyödyntäminen vaikuttamiskeinona, vastakkainasettelut sekä toimittajien rooli kertomusten synnyssä tulevat teoksessa hyvin esille.

Politiikka ulottuu kaikkialle

Guilloun Tapetut unelmat sisältää vakoilua, juonittelua, huoltajuuskiistoja, kulttuurikeskusteluja, pohdintoja aterioiden äärellä, lehdistön häikäilemätöntä toimintaa, oikeussalidraamaa ja suuria menetyksiä. Teoksen vahvuutena on poliittisen ilmapiirin ja erilaisten lakijuttujen kuvaus. Vaikka maailmalla tapahtumia riittää, juoni pysyy kasassa. Jotkut lauserakenteet ja muutamat kirjoitusvirheet pysäyttävät lukemista, mutta muuten tarina kulkee määrätietoisesti eteenpäin Ericin päätyessä tilanteesta toiseen. Romaanin juoni onkin yksi sarjan koukuttavimmista.

Tunnelmaltaan teos muistuttaa edellisen osan lisäksi sarjan kolmatta osaa Punaisen ja mustan välissä. Jälleen yksilö löytää itsensä erilaisten aatteiden keskeltä ja joutuu tekemään vaikeita päätöksiä. Häntä vastassa on suurempi koneisto, kuten yritys, lehdistö, poliisi, oikeuslaitos tai valtio. Yksilön elintila määräytyy sen mukaan, mitä muut päättävät. Hänen tekemisiään yritetään ohjata kulisseista ja kaikki tapahtumat voidaan tulkita uudelleen. Tästä syystä teoksen henkilöiden tilanne näyttää usein melko lohduttomalta, vaikka esimerkiksi tutkiva journalismi alkaa Watergate-skandaalin myötä saada suurempaa roolia. Teos herättääkin ajattelemaan, miten monin tavoin samoja tapahtumia voidaan kuvata. Lehdistön sekä televisionkin rooli mielipiteiden muokkaajana on suuri, sillä siellä päätetään, mitä yleisölle kerrotaan ja miten. He, jotka osaavat pelata tätä peliä, pärjäävät parhaiten. Ne mielikuvat, jotka julkisuuteen kenties tahtomattaankin joutuneista henkilöistä on rakennettu, vaikuttavat paljolti siihen, millaista kohtelua he saavat osakseen eri tahoilta.

”Kirjailija oli loistavalla kertojatuulella ja puhui jonkin aikaa ennakkoluuloista ja siitä, kuinka helposti harhakäsitykset syntyivät. Hän yritti kirjallisessa tuotannossaan taistella juuri sellaisia inhimillisiä heikkouksia vastaan mutta saattoi itsekin päätyä niihin ajatuksen ansoihin, joita hän kuvasi muissa ihmisissä korkeasta asemastaan kaiken paljastavana, intellektuellina kriitikkona. Se oli hyvin opettavaista.

    Hän oli odottanut tökeröä ruotsalaista, joka ei puhuisi saksaa niin että hänen täytyisi solkata englantiaan. Hän oli odottanut alkeellista, yksinkertaisemman sortin vasemmistotyyppiä, jos ilmaus sallittiin.” (Guillou 2019, 306–307.)

Tapetut unelmat on sarjan kolmas teos, jossa Eric Letang on päähenkilönä. Vaikka hän joutuu tekemään nopeita päätöksiä esimerkiksi perheensä suhteen, hän on pohjimmiltaan asioiden analysoija. Ericin avulla lukija pääsee seuraamaan niitä tapahtumia, jotka on haluttu menneestä vuosisadasta nostaa esille. Hänen tehtävänään romaanissa on tuoda esille asioiden välisiä yhteyksiä ja niitä ongelmia, joita kätkeytyy esimerkiksi sosialismia eri tavoin tulkitsevien henkilöiden toimintaan. Teoksen näkökulma pysyy Ericin arvomaailman mukaisena, mikä vaikuttaa kerronnan sävyihin, kuten siihen, miten muita henkilöitä kuvataan. Esimerkiksi Hélène ja Axel tuntuvat omaavan vain yhden asenteen maailmaa kohtaan ja muutenkin erot eri tavoin ajattelevien ihmisten välillä ovat aika jyrkkiä.

”Voisiko olla niin huonosti, että he kaksi olivat suvun ainoat sosialistit? Oliko niin kyynisen synkästi, että kasautunut vauraus jonkinlaisella psykologisella automatiikalla muutti ihmiset, myös näennäisesti kunnon väen, egoisteiksi ja oikeistopuolueiden kannattajiksi? Omat luokkaedutko ideologiaa pääasiassa ohjasivat?

Eivät tietenkään, Eric väitti. Otetaan isoäiti Christa esimerkiksi. Hän on lievästi ilmaisten syntynyt yläluokkaan mutta ollut sosialisti teini-ikäisestä lähtien, tai ’bolševikki’, kuten hän on aina sanonut. Syntyjään vapaaherratar von Moltke mutta bolševikki, viime vuosina eittämättä salonkibolševikki. Mutta jos isoäiti Christa on elämässään jossain perusteellisesti epäonnistunut – ensimmäisen maailmansodan jälkeisen Berliinin vallankumouksen lisäksi, ja siinä hän ei ollut yksin – niin siinä, että ei ole pystynyt siirtämään perimmäistä ihmiskuvaansa lapsilleen. Heistä ei todellakaan tullut bolševikkeja. Syntyjään rikkaita he kyllä olivat, uusrikkaita, joiden varallisuuden heidän isänsä Oscar veljineen oli koonnut uurastuksella, lahjakkuudella ja onnella.

Taiteilijaeno Hans Olaf mahdollisesti, ja hänen avovaimonsa Alice Tham ehdottomasti, olivat sosiaalidemokraatteja. Heidän taiteilijapiireissään ei käynyt päinsä olla oikeistolainen. Mutta eno Carl Lauritz ja äiti Hélène olivat poliittisesti huomattavasti lähempänä Iivana Julmaa kuin Leniniä.

 Niinpä Eric ja hänen pikkuveljensä Acke oli kasvatettu oikeistolaisittain. Se ei ollut estänyt Ericiä muuttumasta niin äärivasemmistolaiseksi, että hävetti, kuten äiti Hélène sanoi.” (Guillou 2019, 16–17.)

Vaikka asioita lähestytään pääasiassa Ericin kokemusten kautta, teoksen alkupuolella piipahdetaan myös hetki Christan luona. Yksittäisenä tapauksena Christan muistelut eroavat muusta kokonaisuudesta, vaikka kohtaus osoittaakin, millaisia yhtäläisyyksiä voi löytyä hänen nuoruutensa tapahtumien sekä 1970-luvun väliltä. Samalla käy jälleen ilmi se, etteivät näkemykset maailmasta välttämättä periydy sukupolvelta toiselle.

Lauritzenin suku ei pääse enää kaikessa laajuudessaan esille tässä teoksessa, mutta sen monia eri jäseniä ei oikeastaan jää tällä kertaa edes kaipaamaan, vaikka Henning-serkun merkitys tapahtumille on yllättävän pieni edellisen osan luomiin odotuksiin nähden. Johanne sekä Gertrude ovat sentään jälleen tärkeä osa sekä politiikasta että kulttuurista käytyä keskustelua. Lisäksi Ericin, Gertruden ja Erich Marian tarinan kautta kerrotaan, miten valtion sisäinen tilanne voi vaikuttaa ihmissuhteisiin. Kahdessa edellisessä teoksessa nopeasti kohdattu Erik Ponti on nyt suuremmassa roolissa selvittäessään, mitä kaikkea tapahtuu vallan kulisseissa kansan tietämättä. Myös Henning Sjöstrand on valmis laittamaan arvovaltansa peliin asianajotoimiston kohdatessa haasteita. Nämä kaksi henkilöä nousevat Ericin rinnalle tapahtumien keskipisteeseen, mikä on ymmärrettävää, sillä teoksen tapahtumat liittyvät ennen kaikkea lehdistön, poliittisten ryhmien ja oikeuslaitoksen maailmaan.

Romaania voi tarkastella Guilloun omaa menneisyyttä sekä aiempia teoksia vasten. Jos niihin liittyvistä viittauksista on tietämätön, se ei haittaa, mutta ne tuovat mukanaan lisämausteen tarinaan. Tapetut unelmat jatkaa sujuvasti Suuri vuosisata -sarjaa. Se saa pohtimaan eri aikakausien välisiä yhteyksiä sekä erityisesti sitä, kuinka suuri merkitys sanojen tulkintatavoilla onkaan siihen, miten näemme maailmamme.

 

Jan Guillou: Tapetut unelmat. Suuri vuosisata VIII. (De som dödar drömmar sover aldrig. Det stora århundradet VIII.) Like 2019. Suom. Petri Stenman. 451 s.

Pirjo Kantojärvi on Torniossa asuva kirjoittamisen maisteri (JY)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.