Riitta Vaismaa ARVOITUSTEN KIRJA
Kiitetyn ja palkitun itäberliiniläisen Jenny Erpenbeckin (s. 1967) esikoisteos, pienoisromaani Vanhan lapsen tarina, pakenee tulkintoja ja vaatii niitä. Se herättää kysymyksiä, mutta vastaukset on jokaisen itse pääteltävä. Tulkintamahdollisuuksia on yhtä monta kuin lukijoitakin. Teoksen voi lukea yhtä hyvin fantasiakertomuksena kuin yhteiskunnallisena dystopiana.
Vanhan lapsen tarinaa on tulkittu allegoriaksi Saksan lähihistoriasta, mihin sen liittää teoksen ainoa konkreettinen yksityiskohta: 13.2. on Dresdenin kaupungin tuhon päivä. Muistopäivän vietto on teoksen kulminaatiopiste.
Kadulta löydetään 14-vuotias tyttö tyhjä ämpäri kädessä. Tyttö on vailla historiaa tai tulevaisuutta, lähes vailla minuutta. Hän osaa kertoa vain ikänsä. Hän ei muista, mistä kaikki alkoi, ei osaa kertoa, kuka hän on tai mistä hän on tulossa. Kuitenkin hän oudolla tavalla muistaa jotakin, minkä Erpenbeck verhoaa salaisuuteen kuten kaiken muunkin. Pienistä yksityiskohdista hahmottuu kuitenkin palasia menneestä, samoin hieman erikoisilta ja vähäisyydessään irrallisilta tuntuvista tytön minämuotoisista muistumista. Nämäkin herättävät enemmän lisäkysymyksiä kuin antavat vastauksia. Lopussa salaisuuden verho hieman raottuu.
Kun tyttö ei ole kuin muut, hän on liikaa. Hänet viedään ankaraan lastenkotiin, missä kaikilta pyritään riisumaan yksilöllisyys. Siellä tyttö omituisella tavallaan viihtyy. Hän nauttii järjestyksestä, jota muut lapset pitävät kahlitsevana. Hän kilpailee itsensä kanssa huonoudessa. Hän haluaa olla huonoin, alimmalla portaalla, minne ei ole tungosta. Hän on ruumiiltaan iso ja muodoton, ruokahalu on valtava, ja hän sairastelee paljon. Hän täyttää alimman paikan vaatimukset, vaikka pelkääkin sairastelunsa aiheuttavan kateutta. Jatkuvalla oppitunneilla viittaamisella ja toistuvilla väärillä vastauksilla hän pelkää varastavansa muilta.
Pääosin tyttö on muille oppilaille ensin kiusauksen kohde, myöhemmin, kun kiusaus kilpistyy täydelliseen vastarinnan puutteeseen, kuin ilmaa. Väliaikaisesti hän saa arvostusta huonetoveriensa rakkaushuolten kuuntelijana. Tyttö onkin hyvä kuuntelija eikä missään tapauksessa kilpailija. Samoin hän saa luottamusta salaisuuksien säilyttäjänä. Tyttö ei lavertele, hyvä jos saa muutoinkaan suustaan monta sanaa. Tässä vaiheessa tytössä viriää pientä kiinnostusta tovereitaan kohtaan, ehkä jopa kiintymystä: hän oppii edes toisten nimet. Lopussa tyttö taas taantuu alkuakin toivottomampaan tilaan.
Tytön vaikutus aikuisiin on erikoinen. Hän saa huonoudellaan opettajat häpeämään ja käyttäytymään toisin kuin he haluaisivat. Hän on kuin kollektiivinen huono omatunto. Hän tekee kaiken, mitä vaaditaan, kuitenkin sanomattoman hitaasti ja useimmiten väärin. Hän haluaa neuvoja ja myös vastata opettajien kysymyksiin. Vastaukset ovat vääriä vastauksia – tahattomasti vai tieten tahtoen, sekin jää arvoitukseksi.
Eräs tukinta Vanhan lapsen tarinalle voi olla trauman aiheuttama järkytys, joka on pyyhkinyt muistin lähes tyhjäksi. Tulkintaa tukee Dresdenin tuhon muistopäivä ja siitä lähtevä muutos. Tapahtumien kulku on tosin nurinkurinen. Kun tai jos trauma tulee tietoiseksi, tytön rappio ja taantuminen vain lisääntyvät. Psykiatriassa yleisesti ajatellaan toipumisen olevan tällaisissa tapaukissa mahdollista.
Toinen tulkinta, ja edellisen kanssa rinnakkainkin mahdollinen, on täydellinen hylkääminen, jonka seuraukset ovat samat kuin traumassakin. Vanhan lapsen tarinan loppuratkaisuun tämä tulkinta sopii. Tyttö kirjoittaa ja piirtää lukuisia kirjeitä, jotka hän osoittaa ”minulle” ja päättää ”terveisin äiti”. Kirjeet hän pudottaa olemattomaan postilaatikkoon maatumaan. Arvoitukseksi jää taas, onko tytön toiminta alitajuista vai tietoista pahan kokemuksen purkamista. Äidin kohtaamista hän ei tahdo.
On myös esitetty tulkinta, jonka mukaan Vanhan lapsen tarinassa on kyse DDR:n yhteiskuntajärjestelmän kritiikistä. Lastenkodin sotilaallinen, kieltoihin perustuva järjestys ja ainoat oikeat ja sallitut totuudet tukevat tulkintaa mutta tuskin riittävät ainoana motiivina romaania avaamaan. Motiiviksi on esitetty myös kiusaamisen ja sen seurausten pohdintaa sekä nykyelämän kaikkialle lonkeronsa ulottavan, jatkuvan kilpailun kritiikkiä. Näillekin tulkinnoille romaanista saa tukea, mutta ainoina selittäjinä ne ovat ohuita ja riittämättömiä.
Avain on julkaissut tänä keväänä myös Jenny Erpenbeckin romaanin Kodin ikävä. Se ilmestyi saksaksi vuonna 2008, esikoisteos vuonna 1999.
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina (Geschichte vom alten kind). Suom. Mari Janatuinen. 115 s. Avain 2011.