RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Jengiväkivalta, huumeet, rikollisuus ja murhat. Ne ovat todellisuutta, jota uutiset ja dokkarit välittävät tavalla johon romaani on liian vivahteikas. Romaanin ei kannatakaan kertoa sitä samaa mitä uutismedia. Ruotsalaisen Johannes Anyurun Ixelles -romaanissa lukija saa asettua ongelmalähiön emotionaaliseen maisemaan.
Romaanin vahvuus on yksityisyydessä, henkilökohtaisilla alueilla ja lukukokemuksen hitaassa vaikutuspiirissä. Ollaan Antwerpenissa. Nuorena kuollen katusankarin naisystävä Ruth on jättänyt lähiösotkut ja yrittää nyt ohjata poikaansa parempaan suuntaan? Mutta isä alkaa kiinnostaa poikaa enemmän ja enemmän. Miksi tämä puukotettiin ? Ruth joutuu palaamaan työhomman takia kotilähiöönsä, ja kaikki vanha palaa.
Kyse on maahanmuuttajalähiöstä Antwerpenissa, 2070 -postinumeron mukaan nimettyä lähiötä kutsutaan myös Beirutiksi. Nyt Ruthin on selvitettävä suhteensa rajuihin nuoruusvuosiin ja vaiheisiin, jotka päättyivät hänen miehensä Mion puukotukseen. Kaduilla elää Mion legenda. Hänen kuvaansa näkyy yhä muraaleissa. Aavistellaan myös, että kuolema oli lavastettu ja Mio eläisi jossain muualla.
Lähiössä joku jakaa kultaista CD-levyä. Siinä on Mion äänellä kerrotaan, että hän ole kuollut, vaan hän välittää kutsua ”Ei-minkään osastolle”, Se on paikka levottomille nuorille, siellä on mahdollista aloittaa uusi elämä, jättää traumattinen tausta ja aloittaa uusi elämä. heille luvataan mahdollisuutta vahvistua hyvien, rohkeiden ihmisten yhteisössä.
Nämä jännärielementit, joilla lukijaa koukutetaan ovat toisaalta juuri niitä elementtejä joiden vahingollisuutta teos tuo esiin. Outi Menna on suomennoksessaan onnistunut tuomaan esiin näitä toden ja valehtelun välisiä nyansseja. Ihmiset tekevät ratkaisujaan, mutta miten tunnistaa todellinen, kun väärennetyt dokumentit, lavastetut tapahtumat, huhut leviävät kaikkialla. Millaisten lupausten myötä nuoria saadaan varastelemaan, kiinni huueisiin ja lopulta koukutetuksi rikollisjengiin ?
Huhtaan, että Mio palannut lähiöönsä tuntemattomana, pelastamaan nuoria parempaan elämään. On myös mahdollista, asialla on huijari, jengivärväri, joka hyödyntää Mion mainetta. Romaani ei paljasta, kummasta on kyse. Mutta joku lupaa nuorille hyviä asioita, antaa vanhanaikaisen CD n, jossa Mion äänellä heitä houkutellaan liittymään ”ei-kenenkään osastoon”.
Ruth, päähenkilö, on eräänlainen käsikirjoittaja agentuurissa, jolta saa tilata lavastettuja tarinoita ja influenssereita ohjaamaan yleistä mielipidettä. Ruth siis valehtelee työkseen. Nyt Ruth on joutunut soveltamaan käsikirjoittajan taitojaan kotikulmilleen. 2070 -lähiö aiotaan purkaa uuden tieltä, ja asukkaiden kansanliike pitäisi saada riitaiseksi ja hajanaiseksi. Se on Ruthin homma.
2070-lähiön rakennukset aiotaan purkaa, niin että alueelle voisi muuttaa varakkaampaa väkeä. Ruthin agentuuri on palkattu ohjailemaan lähiön väkeä purkamisen kannalle. Ruthin käsikirjoittaman, karismaattisen roolihenkilön tehtävä on osoittaa että pois lähteminen on ihmisille parasta. Asukkaiden mieliin on saatava ajatus, että saattaa olla hyvä lähteä pois. Ehkä paikka onkin heille haitallinen.
Tehokkainta vaikuttamista on, se että lähiön oma asukas todistaa pois muuttamisen puolesta.
Päähenkilö siis lavastaa todellisuutta. Hän suunnittelee manipulointikampanjaa varakkaalle tilaajalle. Ruth osaa kirjoittaa aidon tuntuisia puheenvuoroja, ja hän osaa ohjata näyttelijää esittämään aidon oloista lähiön asukasta. Välillä Ruth epäilee, että onko hän lähtenyt tähän huijaukseen koska on katkeroitunut ja vihainen lähiölle, jossa hänen oma unelmansa murskaantui:
” Hän voisi kirjoittaa, että olen Ruth ja asuin täällä, missä tekin, ja sanon nyt teille: antakaa niiden jyrätä talot maan tasalle.
Senkö takia hän suostui toimeksiantoon – oman vihansa?” (191)
2070 -lähiössä ollaan siis ratkaisun edessä, ja samalla asukkaat ovat manipuloitujen ”tosiasioiden” harhauttamia. Mutta romaanissa tämä huijaus -kuvio ei tunnu toimivalta. Kalliisti pohjustettu roolin rakentaminen ja mielipidevaikuttaminen voisi olla mahdollista somessa, mutta se nouse romaanissa uskottavalle tasolle. Teoksen edetessä lukija oppii lukemaan mosaiikkimaista kerrontaa teoksen edetessä, silti asiat tuntuvat jäävän liikaa irralleen.
Afrikkalaistaustainen Ruth oli nuorena lähiökirjastossa esiintyvä spoken word -runoilija. Nyt, joutuessaan tutuille kulmille, hän joutuu tekemään asioita joita häpeää, mutta tekee hommansa. Teeskentely on inhimillistä, kaikki teeskentelevät ainakin vähän:
”Kaksi poikaa ajaa vastaan sähkömopoilla, hirveän kovaa, ja tietenkin ilman kypärää, mutta imaamin nähdessään he hidastavat vauhtia, hyppäävät mopon selästä ja alkavat taluttaa sitä. He kumartavat kevyesti ja näyttävät oikein hartailta tervehtiessään. Tosin Ruth kuulee hetken päästä hihitystä selkänsä takaa…” (196)
Samalla nuoret viettävät aikaansa lähiökirjastossa, tapaavat toisiaan. Kirjasto toimiikin romaanissa todellisena vaihtoehtona, se on ehkä se todellinen ”ei-kenenkään virasto”. Onko muuta virastoa, missä voi tehdä löytöjä, asioida ilman varsinaista asiaa ?
Ruthille itselleen kirjasto on erityisen tärkeä. Siellä hän oli nuorena lukenut runojaan, siellä hän oli opettanut Mion lainaamaan kirjoja ja rakastunut häneen. Kirjastosta Ruth oli löytänyt turvallisen tilan:
”Muutaman vuoden ajan kirjasto oli hänen tärkein turvakeitaansa. Muut paikat olivat ikään kuin jatkuvan kyseenalaistuksen kohteina: koulun käytävät, puistonpenkit, jopa leikkipuisto – kaikkialla piti esiintyä lievän uhkaavasti … Mutta kirjasto oli kuin eri maailma. Se oli paikka, jossa ei tarvinnut esittää kovempaa.” (250)
Nyt kirjastonhoitaja, Ruthin nuoruuden ystävä, Harsha, on turhautunut työhönsä ja lopettamassa.
”Aion jäädä vuorotteluvapaalle”
He ovat kerrostalon katolla ympärillään kasoittain rikkinäisiä huonekalulja ja ostoskärryjä, tyhjiä tupakka-askeja ja energiajuomapulloja – roinaa joka kertoo useiden sukupolvien päämäärättömästä vihasta ja kaipuusta.
”Mitä ajattelit tehdä ?”
”Matkustaa. Matkustaa kotiin. Pois, vai miten sen sanoisi, synnyinmaahani.”
”Aiotko viipyä pitkään?”
”Kunnes olen päättänyt, haluanko tehdä elämässäni jotain muutakin kuin pitää pystyssä vahingoittavaa järjestelmää”. (198)
Kirjastossa oli sattunut onnettomuus – poika oli pudonnut vartijan käsistä kaiteen yli ja loukkaantunut vakavasti. Tämä oli järkyttänyt Harshaa, eikä hän voi hyväksyä sinne tunkevaa ”vahingoittavaa järjestelmää”. Harsha tiesi jotain vartijan toiminnasta, pojan pudottamisesta.
Kirjasto on avoin paikka kaikille, sen tulee olla turvallinen tila. Samalla kirjasto esiintyy romaanissa tarinoiden haltuun ottamisen paikkana. Kirjoittajaryhmä ja Ruthin kirjastoesiintymiset olivat mullistaneet hänen elämänsä. Kirjastossa hengaillessaan Mio ja Ruth olivat suunnitelleet tulevaisuutta, irtautumista huumeiden ja väkivallan kierteestä.
Nyt Ruth huomaa, että samaa tapahtuu yhä, samoissa tiloissa jos sellaiselle annetaan mahdollisuus. Spoken word -tilaisuudet jatkuvat, Omalla äänellä, omin ehdoin puhuminen ja kirjoittaminen, on mahdollista.
Tämän myötä Ruth kyseenalaistaa omat valintansa reality- huijausten käsikirjoittajana. Samalla Em, hänen poikansa, oppii kirjoittamaan omat fiktionsa, ja alkaa menestyä D&D pelimestarina.
Ruth itse haluaisi yhä uskoa utopiaan ja siihen, että Mio on elossa, mutta toisaalta hän on raivoissaan kun huomaa että Em poika suunnittelee karkaamista. Näin myös lukijaa houkutellaan sekä uskomaan että epäilemään. Tästä johtuu myös, että paljon asioita jää lukijan pääteltäväksi.
Johannes Anyuru: Ixelles, suom. Outi Menna, kustantamo S&S 2024.
Risto Niemi-Pynttäri, kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopisto.
Vastaa