RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Elämän aamu ja ilta ovat nobelisti John Fossen pienoisromaanin kehykset. Niihin puitteisiin asettuu yhden ihmisen maallinen vaellus ja ylikin. Aavistus tuonpuoleisesta on läsnä. Harva osaa tehdä sen niin vähäeleisesti ja kaikka kliseitä välttäen kuin Fosse. Tässä hänen kuvaamansa ihminen siirtyy tuonpuoleiseen lähes huomaamatta.
Elämän aamu on lyhyt syntymän kuvaus romaanin alussa. Ollaan Norjassa Holmenin saarella. Seuraavaksi vanha mies nouseekin jo vuoteesta, ollaan samalla seudulla. Juuri äsken hän syntyi, ja nyt yksinäinen vahus mökissään nousee keittämään kahvia, sytyttää savukkeen. Hänen vaimonsa on kuollut, hänen paras ystävänsa on kuollut, lapset ovat maailmalla. Aamut ovat surullisia ja yksinäisiä.
Fosse ei tarvoittele realistismia vanhan miehen elämää kuvatessaan. Tarkalla arjen kuvauksella on toinen funktio, sen huomaa kun lukee teosta toiseen kertaan. Mutta vihjeitä on: kun ensimmäisen aamusavukkeen sytyttäminen kuvataan kaksi kertaa, se tehdään huomaamattomasti, aivan kuin kyse olisi editoinnin puutteesta.
Aamuaskareita kuvataan niin perusteellisesti, että se vanhuksen rinnastuu vauvan maailmaan tulemisen aamuun. Kerronta on sisäistä monologia, jossa Johannes niminen vanhus ajattelee askareitaan. Ajattelee hyvin tarkasti, huolellisesti. Jokainen liike kuvataan, kuin olisi vaara, että tämä todellisuus hajoaisi.
Vanhus astelee ulkovajaan, katselee työvälineitä siellä. Ne ovat kaikki tutuilla paikoillaan. Juuri kun hän on lähdössä pois, hän kuulee äänen, joka kehottaa häntä käymään vajan vintillä. Siellä valo siivilöityy ikkunan ja pölyn läpi niin että tavarat siellä saavat kultaisen hehkun.
”…kaikki esineet ovat tavallisia esineitä, mutta silti niistä on tullut arvokkaita ja kullanhohtoisia, ja painavia, ikään kuin ne painaisivat ja olisivat silti painottomia, silti vintti on entisellään, hän vain katsoo ja kokee kaiken eri tavalla, eikä hän pidä siitä yhtään ” 38.
Fossen proosaa läpäisee mystiikka ja hyvin vivahteikas Jumala. Tämä hetki vintillä voisi hyvin olla ilmestys, mutta aivan toisenlainen kuin odottaisi. Se ei jostain syystä ole miellyttävä, eikä yleväkään. Kultainen hehku ei ole tuonpuoleista, päinvastoin, hehku liittyy työkalujen kuluneisuuteen ja niiden paino on työnteon painoa:
”vaikka hänestä sinänsä tuntuu hyvältä katsella esineitä, jotka näyttävät sekä painavammilta että kevyemmiltä kuin mitä ovat, painavilta kaikesta siitä mitä niillä on tehty, ja samaan aikaan tuntuu että niillä ei ole painoa, ikään kuin ne olisivat paikallaan ja silti leijailisivat ” 38.
Fossen kerronta on rytmikästä, tasapainoisesti kulkevaa, alkupuolella törmää pisteeseen vain harvoin. Se ei haittaa lukemista, sillä lauseet jäsentyvät rauhallisessa tempossa. Eteen tulee vanhukselle tuttuja asioita verkkaisesti ja järjestyksessä. Kerronta on nautittavan meditatiivista.
Vanhus on entinen kalastaja. Hän lähtee kävelylle venestamaan, tosin ennen lähtemistä hän ajattelee useaan otteeseen tätä aikomustaan. Hän muistaa varsin kummallinen kalastuskokemus. Ystävänsä Peterin kanssa hänellä oli aikomuksena pilkkiä pohjakalaa, mutta Johanneksen pilkit eivät toimineet, ne eivät painuneet pohjaan. Vaikka pilkeissä oli normaali painavuutensa, ja kaiken järjen mukaan niiden pitäisi painua pohjaan asti.
Kumma painon ja keveyden kokemus vaivaa Johannesta. Pilkit jäivät väliveteen, metrin verran pinnan alapuolelle. Johannes yritti eri puolilta venettä eri pilkeillä, mutta ne eivät vajonneet. Kun Peter totesi, että ”meri ei halua”, Johannes päätti lopettaa tyystin kalastamisen.
Tätä voi pitää impotenssin vertauskuvana, tai sitten voi mennä pitemmälle, uskonnollisiin viittauksiin. Vaikka niissäkin ongelma liittyy miesten välisiin vertailuihin: päähenkilö Johannes yrittää turhaan, toisin kuin Peter. (vrt. Pietarin klansaalis). Tietysti tällaset pikku analyysit ja vihjaukset Fossen romaanin pinnan alaisiin tasoihin ovat pikemminkin täkyjä kuin spoilereita. Fossen kerronta saa lukijan tuntemaan salaisuuden, joka ei teoksessakaan paljastu kuin alustavasti.
Peter on kuollut jonkin aikaa sitten, ja matkalla venelaiturille vanhus muistelee Peteriä ohittaessaan ystävänsä talon. Muistaen, miten heillä oli tapana leikata toistensa hiukset. Kun vanhus tulee venesatamaan, paikka on jotenkin muuttunut, vaikka hän ei ymmärrä miten. Sitten hän näkeekin Peterin, joka on veneensä luona ja heiluttaa hänelle kättään. Kaikki on hyvin ja ystäykset päättävät lähteä kalaan. ’
Samalla kun Johannes huomaa, että Peterin takahiukset ovat kasvaneet oudon pitkiksi, ja hän haluaisi leikata ne, koska pelkää että Peter on kuollut. Siinä vaihessa, kun he heittävät siimat veteen mutta Johanneksen pilkki ei vajoa, lukija muistaa, että tämä kohtaushan on kerrottu jo.
Venesatamaan tulon myötä Johanneksen maailma alkaa hajoilemaan, hän hätääntyy eikä hahmota ajan kulua. Myöhemmin vanhus kohtaa yllättäen tyttärensä Signen, joka on hänen omaishoitajansa. Mutta nyt tytär on yllättävän piittaamaton, niin omiin asioihinsa keskittynyt, ettei tunnu näkevän eikä kuulevan isäänsä. Johannes tukeutuu lopulta Peterin seuraan.
Fossella on korvaa surun vaimalle valitukselle; tässä hienossa pienoisromaanissa voi aavistaa ääneen lausumatonta syvää kipua. Katriina Huttusen suomennos mukailee hyvin myös näitä vaimeita ääniä.
John Fosse: Aamu ja ilta (suom Katriina Huttunen) WSOY 2024,120 s.
Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.
1 kommentti