RIITTA VAISMAA: Silkkaa pilkkaa
Viimeiseksi jääneessä romaanissaan Elefantin matka vanha nobelisti José Saramago (1922-2010) irrottelee, ilakoi ja revittelee. Vaikka tapahtumat kuvaavat vapaasti fabuloiden 1500-luvun tosipohjaista elefantin kuljetusta Lissabonista Wieniin, pinnalla ja pinnan alla ovat Saramagon tutut teemat vallankäytön ja ihmisten omanvoitonpyynnin kritiikistä. Saramago antaa pilkkanaurun raikua lähes kaikelle ja viisastelee kaiken aikaa. Hengellinen ja maallinen valtakoneisto ovat ivan kohteina, samoin ihmisen heikkoudet. Pilkka osuu; kynä ei ehtinyt tylsyä.
Portugalin kuningas Juhana III on tuottanut norsun Intiasta. Kyllästyttyään eläimeen hän antaa sen lahjaksi vaimonsa serkulle, Itävallan arkkiherttualle ja Espanjan varakuninkaalle Maksimilianille. Elefantti Salomo ja tämän intialainen hoitaja Subhro kulkevat saattueessa monipolvisen matkan Lissabonista Wieniin vuonna 1551.
Elefantin matka on absurdi matkakuvaus, omalla omituisella tavallaan myös pikareski; veijareita ovat niin elefantti kuin hänen hoitajansakin. Tarina on hauska, hölmö ja viehko. Salomon kuljettamiseen tarvitaan niin työväkeä kuin sotaväkeäkin. Useat härkävankkurit ovat tarpeen jo siksikin, että Salomo tarvitsee päivittäin monta paalia heiniä ja saaveittain vettä. Mukana kulkevan sankan joukon voi nähdä ainakin turhan byrokratian tyhjäkäynnin kritiikkinä.
Ensin matkaa tehdään Espanjan puolelle portugalilaisen upseerin johtamana. Espanjasta saattueeseen liittyy lahjan saaja puolisoineen. Valtansa merkiksi Maksimilian nimeää elefantin Suleimaniksi ja Subhron Fritzksi. Arkkiherttuapari kuvittelee aluksi, että koko matka yli erämaiden, vesien ja lopulta Alppien, olisi pelkkää juhlaa ja palvelisi Maksimilianin valtapyyteitä. Marssijärjestystä muuttavat niin elefantin runsaat ja pahanhajuiset jätökset kuin matkan raskauskin.
Salomosta tai Suleimanista pyrkivät kaikki saamaan hyötynsä, ei vain ruhtinas vaan myös kirkko ja matkan varren pysähdyspaikat. Elefantti on viisas ja oppivainen, ovela ja sympaattinen. Samaa voi sanoa myös elefantinhoitajasta. Elefantti saadaan jopa tekemään ihmeitä kirkon vallan pönkittämiseksi. Subhro tai Fritz ottaa osansa myymällä elefantin karvoja ihmeitä tekevinä rohtoina. Vaikka kappa loppuukin lyhyeen, elefantin hoitajan vaatimattomiin finansseihin afäärillä on merkitystä.
Itävallan ja Italian rajoilla, jossa kulkeminen talvimyrskyissä on vaativaa ja vaarallista, on saksankieliset paikannimet muutettu italialaisiksi. Alppikylien maksavat asiakkaat ovat italialaisia. Herkullisesti kerrottu episodi viittaa englannin myöhempään kaikkivoipaisuuteen niin Saramagon kotimaassa Portugalissa kuin vaikkapa Suomen Lapissa.
Elefantin matkan voi halutessaan lukea silkkana satuna.
Vanha kirjailijakelmi on vahvasti mukana, ja Saramagolle tyypillisiä elementtejä riittää. Kirjailija kommentoi kummallisen matkan tapahtumia kirjoittamisajastaan käsin ja sen filtterin läpi. Hän on ikään kuin matkalla mukana ja luo samalla kiehtovia ja herkullisia siltoja 1500-luvulta nykyaikaan ja kaikkiin aikoihin. Maailman monet mielettömyydet ovat pohjaltaan aina samoja, eikä itseään anarkistiksi, kommunistiksi ja pasifistiksi kuvannut kirjailija jätä käyttämättä vertailumateriaalia. Hän karnevalisoi kaiken ja nauraa kaikelle. Kirjailija kommentoi tapahtumia, milloin majesteetillisesti me-muodossa – mikä sopii kertomuksen kuninkaalliseen kehykseen – milloin esiintymällä vanhana kirjailijana kolmannessa persoonassa.
Koska Elefantin matkan tyylilaji on huumori, yhteiskunnallinen sanoma ei tunnu yhtä ankaralta kuin joissakin Saramgon aiemmissa teoksissa.
Saramagon omalakinen ilmaisu hykerryttää tai vaikeuttaa lukemista. Riippuu lukijasta. Jos tämä on ensimmäinen Saramago, tyylistä ei ehkä osaa nauttia yhtä paljon kuin silloin, jos Saramagon kieliopista on jo ehtinyt viehättyä. Saramagolainen dialogin esitystapa, jossa kukin dialogiketju on yhtä ja samaa pitkää virkettä, on saanut rinnalleen mm. erisnimien kirjoittaminen pienellä alkukirjaimella. Viestinsä silläkin on.
Jälkisanoissaan kirjailija kertoo tarinan todellisuuspohjasta ja samalla elämän sattumanvaraisuudesta. Historialliset aiheet ja niiden vino tulkinta ovat kuuluneet aiemminkin vahvasti Saramagon tuotantoon, ei vähiten esim. Jeesuksen Kristuksen evankeliumissa (suom. Erkki Kirjalainen, Tammi 1998).
José Saramago: Elefantin matka (A Viagem do Elefante). Suom. Sanna Pernu. 226 s. Tammi 2010.