Keskusteluja kuolleen kirjailijan kanssa RIITTA VAISMAA
On mahdollista, ellei vallan todennäköistä, että jokainen José Saramagon (1922-2010) uusimman suomennoksen, Rikardo Reisin viimeisen vuoden, lukija lukee eri kirjan. Siitä tuskin on haittaa; onhan kyse teoksesta, jossa ei ole varmaa edes se, onko päähenkilö olemassa.
Lääkäri ja runoilija Ricardo Reis saapuu laivalla Brasiliasta synnyinmaahansa Portugaliin, ikuisesti sateiseen Lissaboniin, vuonna 1935. Paluun syy on hänen ihailemansa kirjailijan Fernando Pessoan (1888-1935) kuolema – tai jokin muu. Varsinkin diktatorisesti johdetun maan turvallisuuspoliisi epäilee tohtori Reisin motiivia. Kun hän on 16 vuotta aiemmin lähtenyt Brasiliaan, Portugalissa oli vallankumouksellinen tilanne. Kun hän lähti Brasiliasta, siellä suunniteltiin kumousta.
Reis on outo hahmo. Hänen taustastaan ei kerrota juuri mitään. Ehkä mitään kerrottavaa ei ole. Ehkä Reis onkin olemassa vain viimeisen vuotensa tai ei ollenkaan. Hän on selvästi herrasväkeä, hänellä on rahaa, hän ei tee juuri mitään. Hän seurustelee kuolleen Pessoan kanssa ja on yksi Pessoan monista heteronyymeistä. Jo ensi tapaamisella Pessoa kertoo Reisille, että kyseessä on tämän viimeinen vuosi.
Saamaton ja varsinkin arkisissa toimissa täystomppeli Reis majoittuu hotelliin. Hän kulkee ympäriinsä Lissabonin katuja ja väsyy vähäisimmästäkin ponnistuksesta. Hän syö niin kaupungilla kuin hotellissakin, joka päivä useita aterioita. Hän lukee tarkasti lukuisia päivälehtiä, jotka kuvataan sisällöltään mitättömiksi. Ja aina vain sataa.
Kun hänen toimeton elämänsä alkaa kiinnostaa viranomaisia, hän muuttaa vuokra-asuntoon ja hankkiutuu muutamaksi tunniksi viikossa harjoittamaan lääkärin ammattiaan. Kiintoisaa on, että hän hakee ammatissa pärjätäkseen uusinta tietoa lääketieteestä tavallisesta kirjakaupasta. Kuvanneeko aikaa vai Saramagon suhdetta ajan lääkäreihin? Reis on tyytyväinen, että kuolleisuus ei hänen tähtensä kaupungissa lisäänny. Valtaosa kansasta elää sellaisessa köyhyydessä, että he jonottavat hätäapuruokaa, eivät käy klinikoilla.
Ricardo Reisin viimeisen vuoden alkuteos on ilmestynyt vuonna 1984, nobelistin uran alkupuolella. Saramagon hyvin omintakeinen ilmaisu on jo nähtävissä muttei aivan yhtä järjestelmällisen kattavana kuin myöhemmän kauden teoksissa. Virkkeet ja kappaleet ovat pitkiä. Toisaalta aika ajoin Saramago kirjoittaa jopa lyhyitä lauseita, jollaisia en myöhäistuotannon lukemisen jälkeen osannut odottaa. Pitkät ja polveilevat virkkeet ja kappaleet johtuvat Saramagon tavasta kertoa kulloinenkin asia yhdessä virkkeessä, ainoana välimerkkinä pilkku. Kun koko teos on polveilevaa ja absurdia tajunnanvirtaa, lukija ei pääse helpolla. Myös dialogi noudattaa Ricardo Reisissä jo Saramagon kielioppia. Vuoropuhelun repliikit erotetaan vain isolla alkukirjaimella ja pilkulla. Paikoin saa olla tarkkana, jotta tietää, kuka kulloinkin on äänessä, vaikka romaanissa ei henkilöitä ole jonoksi asti.
Ricardo Reisin viimeisen vuoden kertoja vaihtelee. Välistä kertoja on Saramagon tuotannolle tyypillisesti monikon ensimmäisessä persoonassa. Me-muoto ottaa lukijan mukaan kanssakokijaksi ja ihmettelijäksi. Minä muotoakin esiintyy harvakseltaan. Yleisin on myöhempien teosten valossa hieman yllättäen yksikön kolmas persoona. Välillä kertoja taas puhuttelee lukijaa, toisinaan päähenkilö Rikardo Reisiä, joka, kuinka ollakaan, on ajoittain myös puhuja ja puhuttelee itseään.
Ricardo Reisin viimeisen vuoden suurimpia ansioita on mielenkiintoinen näkökulma kuvattuun aikaan. 1930-luvun puoliväliä ei kuvata vain Portugalin ja Lissabonin kannalta, vaan koko Euroopan tilanne heijastuu kiehtovasti kautta koko romaanin. Vaikka Ricardo Reisin tietolähteinä ovat niukat ja varsin simppeleiksi kuvatut sanomalehdet ja lehtiä tehokkaammin toimivat katuparlamentit ja puskaradio, mm. Hitlerin nousu nähdään terävästi. Ajankohdan piirteet – varsinkin Salazarin tie Portugalin diktaattoriksi, naapurimaa Espanjan ajautuminen sisällissotaan ja kohti Francon diktatuuria sekä Italian Mussolinin politiikka ja etenkin tämän puuhat Afrikassa eikä vähäisimpänä jo nähtävissä oleva toinen maailmansota – Saramago kuvaa sekä aikalaisten vinkkelistä että erityisesti Saramagon oman maailmankuvan näkökulmasta. Tulos on riemastuttava, jos vakavista asioista tuollaista sanaa sallitaan käytettävän, kun aikaa katsotaan kommunistiksi, pasifistiksi ja ateistiksi julistautuneen kirjailijan salaviisaiden ja myös jälkiviisaiden silmälasien läpi. Tätä osuutta toivon lukijoiden tarkastelevan erityisen tarkasti. Salaivaiset statementit tuottavat löytäjälleen iloa mutta voivat runsassanaisen tajunnanvirran kulussa jäädä osin huomaamatta, jos ei aavista, mitä etsiä ja odottaa ja mihin tarkentaa katseensa.
Vaikka eletään historiallista murroskautta, romaanin ja sen kuvaaman Portugalin tunnelma on hidas ja heijastaa pysähtyneisyyttä. Osin tähän vaikuttaa tietysti se, ettei päähenkilöllä ole oikeastaan mitään tähdellistä tekemistä. Lörpöttelevässä ja jutustelevassa kerronnassa sekä runsaissa ja lukuisissa, usein varsin arkisissa yksityiskohdissa on paljon toistoa, jolla on tehtävänsä paitsi pysähtyneisyyden kuvaamisessa myös Saramagon ajatusmaailman taustana. Mm. hyvin epätasa-arvoisen luokkayhteiskunnan, poliittisen väkivallan ja urkintakoneiston näyttäytyminen pintatasolla tavallisena ja hyväksyttävänä vaatii Saramagon salaivan huomaamista tullakseen perustelluksi. Kun Ricardo Reis vielä käyttäytyy hyvinkin opportunistisesti, salakavala keitos saa lisää suolaa.
Saramagon kriittinen katse ei kohdistu vain maalliseen yhteiskuntaan. Katolinen kirkko ja se, miten kirkko kansan hyväuskoisuutta hyväkseen käyttäen palvelee vallanpitäjiä, saa täyslaidallisen.
Fernando Pessoan (1888–1935) tuntijoille Ricardo Reisin viimeinen vuosi on pohjaton ja hersyvä aarrearkku. Muukin kirjallisuus on näkyvillä, useasti viitataan mm. Kolmeen muskettisoturiin, erityisesti D’Artagnaniin. Runoilija Ricardo Reisin itsensä lukemisesta ei kuitenkaan tahdo tulla mitään. Hän ottaa epähuomiossa laivan kirjastosta mukaansa irlantilaisen kolmannen luokan dekkarin nimeltään God of the Labyrinth. Sitä hän koko teoksen ajan yrittää lukea pääsemättä puusta pitkään. Surmattu ehditään nähdä, mutta muutoin kirja on Reisille unettavaa shakin peluun kuvausta. Sanomalehtien lisäksi Reis silmäilee omia oodejaan, ja kuinka ollakaan hän tuntee erinomaisesti Pessoan tuotannon. Romaanin keskeistä sisältöä ovat sekä filosofiset että arkiset keskustelut kerta kerralta hiutuneemmaksi kuluvan Pessoan kanssa. Tämä tietysti tuntee ja tietää kaiken Reisistä, kollegastaan, jonka on itse luonut.
Ricardo Reisin viimeinen vuosi leikittelee muillakin Pessoan heteronyymeillä. Usein mainitaan Alvaro de Campos, joka on romaanissa jopa saanut patsaan Lissaboniin
Ricardo Reis on yhteiskunnallisissa kannanotoissaan vähäisten kontaktiensa kanssa seurustellessaan täydellinen opportunisti. Myös Pessoa oli outo ja ristiriitainen. Ainoan Pessoan elinaikana julkaistun teoksen, Mensagemin, perusteella hän oli vallanpitäjien lemmikki, kun taas myöhemmin hän on tullut tunnetuksi diktatuurin vastustajana. Pessoalla oli ainakin seitsemän heteronyymiä, jotka jopa kiistelivät lehdissä keskenään. Nyt Reis ja Pessoa kiistelevät samoista asioista, mm. identiteetistä, olemassaolosta ja kirjailijuudesta. Reis tuppaa olemaan alakynnessä.
Tumpelo tohtori Reis on yllättävän aktiivinen naisten suhteen. Itse asiassa hän tapaa vain kaksi naista, molemmat alun perin hotellissa, ja molempiin hän ihastuu tai rakastuu. Varsin nopeasti hän solmii lihallisen suhteen huonepalvelija Lídiaan. Hotellissa majoittuu säännöllisesti yläluokkainen nuori nainen, Marcenda, joka käy Lissabonissa hoidattamassa halvaantunutta vasenta kättään. Hänkin kiinnostuu Reisistä mutta toisin kuin Reis hänestä. Reis saa rukkaset. Lídia on palvelija ja sellaisena luokkayhteiskunnassa pysyy, vaikka tuleekin raskaaksi Reisistä, miehestä, jota ei ehkä ole olemassakaan. Kun on Reis Pessoan heteronyymi, ovat myös Lídia ja Marcenda Pessoan tai Reisin runojen naisia.
Ricardo Reisin viimeinen vuosi ei ole hätäisen lukijan teos. Lähes 550 sivulla ei usein tapahdu juuri mitään ja silti sanotaan paljon. Romaanin lopussa Ricardo Reis poistuu Pessoan seurassa kohti hautausmaata.
José Saramago: Ricardo Reisin viimeinen vuosi (O ano da morte de Ricardo Reis). Suom. Sanna Pernu. Tammi 2012. s. 539.