AMERIKKALAISTA LASTENKASVATUSTA
Marjatta Ripsaluoma©
Sain sähköpostia tukholmalaiselta ystävältäni. Hän oli lukenut lehdestä, että Joyce Carol Oates on varteenotettava Nobel-kandidaatti, paitsi noin yleensä kovin paksuja kirjoja ei pitäisi palkita.
Olen ollut huomaavinani että kirjat alkoivat tukevoitua sen jälkeen, kun kirjailijat ottivat tekstinkäsittelylaitteet työvälineekseen. Fyysinen työ on ehkä helpottunut.
Tietenkään kaikki kirjailijat eivät ole lisänneet sivumääräänsä enkä oikein usko kenenkään tehneen sitä lisätäkseen huomiota. Päinvastoin: oletan että kapeammat kirjat käyvät paremmin kaupaksi. Sisältö määrittelee muodon, myös sivumäärän. Muu olisi älytöntä. Eikä Nobel-komitea ei ole yksi ihminen.
Joyce Carol Oates on amerikkalaisen nykykirjallisuuden parhaimpia. Uusin suomennettu kirja Sisareni, rakkaani (My Sister, My Love, 2008) noudattaa Oates’n tinkimätöntä eettistä maailmankatsomusta niin kuin edellisetkin kirjat. Vaikka tässä on taustalla todellisia tapahtumia, ja keltainen lehdistö ja televisio ovat ilman muuta läsnä, niin Oates onnistuu tuomaan amerikkalaisen perheiden kipupisteet näkyville.
Perheet eivät ole kauniita, eivät edes nämä tyypillisen amerikkalaisen keskiluokan perhekuvat. Oates itse näyttää yhä eteerisemmältä ulkonaisesti ja kirjoittaa yhä terävämmin. Kyllä hän jo Nobelinsa on ansainnut.
Omenapiirakkaperhe
Tässä eletään suurten kaupunkien liepeillä ja sisällä. Tulen ajatelleeksi Salingerin/Saarikosken Siepparia ruispellossa. Siinä oli tavoitettu selvällä tavalla herkän ja kovan nuoren puhetta, persoonallisuutta. Oates’n kertojassa on samaa, pyrkimystä irtautua omaksi nuoreksi itsekseen, irti perheen painosta. Minäkertoja rakentuu siskon veljestä nimeltään Skyler. Skyler kelaa tapahtumia kymmenen vuotta aiemmin, kun hän oli 9-vuotias ja pikkusisko Bliss 6-vuotias. Päästäkseen sisaren kuolinvuoteen asti hän kertoo perheen koko historian. Niin paljon kuin hän muistaa.
Poika on siis 19-vuotias. Oates käyttää lapsen ja nuoren tunnerekisteriä autenttisen oloisesti. Tyylilajin löytyminen tämän päivän puhekielen keskeltä voi olla aika vaikeaa, mutta lukiessani alkuperäistekstiä ensimmäiseksi tulee kiitollisuus siitä, että kirjailija onnistuu vetämään – ainakin tämän – lukijan mukaansa.
Herkänkovan persoonallisuuden kuvaus on vaikuttavinta kirjan loppuvaiheessa. Äidin kuolema lopetti jonkinmoisen solidaarisuuden. Autenttisuus alkoi saada kohtalonomaisia piirteitä. Ja henkilökuvat tulevat kirjan sivuilta hyvin elävinä.
Oates’n kirjat kuuluvat amerikkalaisen unelman painajaisluokkaan. Niin on varsinkin kirjailijan uran alkupuolen kirjojen laita. Ainakin tämä lukijaminä joutui monesti nikottelemaan lukiessaan. Luku-urakat olivat vaikeita siksi, että niissä mennään niin kovaa vauhtia kohti peruuttamatonta. Kirjailija vaatii osallistumaan tarinoihin, koska lukija tietää jo ennalta tarinoiden todenkaltaisuuden. Perheiden kohtaloille on selvät syyt.
Kun Oates tulee kuvanneeksi koko perheen ja sen sairauden, ja kun jo ennalta on selvää, että sisar on jo kuollut, niin henkilöistä tulee muotokuvia. Kirjoittajan esittely sujuu kohtalaisen tylysti ja kirjan alkupuolella jo:
Ai enemmän minusta? Haluaisitte ”nähdä” minut?
En kai minä voi teitä syyttää. Jopa lukijalla, joka ei ole ostanut tätä kirjaa vaan vain selailee – ei liian nopeasti, kiitos! – kirjakaupan käytävällä, on oikeus ”nähdä” kuka helvetti häntä puhuttelee. Kirjoittaja on näkymätön, ja se antaa valtaa.
(alku luvusta nimeltä ”Seksikäs” – ”viettelevä” – ”salaperäinen”)
Ironinen ote tuli selväksi. Tyylilaji laajenee satiiriksi miltei joka luvussa ja henkilöiden mustanpuhuvuus jos mahdollista tummenee tummenemistaan. Jos siis tulee mieleen Sieppari, se ei ole ollenkaan ihme. Kummankin kirjan monologi puhuu perheestä ja sen pahoinvoinnista. Kirjoittaja-yksinpuhujat kiemurtelevat juuri tuollaisina matoina ongessa: pitäisi saada kuuluisuutta (joka siis on onnea!) näin kehnoilla lähtökohdilla.
Kirjan alussa Oates ilmoittaa:
Kirjailijan huomautus/vastuuvapauslauseke
Vaikka ”Sisareni, rakkaani: Skyler Rampiken intiimi tarina”-romaanin juuret ovat Yhdysvalloissa 1900-luvun lopulla todella tapahtuneessa kuuluisassa rikostapauksessa, se on kokonaan mielikuvituksen tuotetta eikä edusta todellisia henkilöitä, paikkoja tai historiallisia tapahtumia. Tämä koskee kaikkia Rampiken perheen jäseniä, heidän lainopillisia neuvonantajiaan ja heidän ystäviään. Myöskään ”lööppihelvetin” kuvailun ei ole tarkoitus olla kirjaimellinen kuvaus siitä, miten rikosta käsiteltiin mediassa.
(s. 7)
Kuka tahansa lukija löytää halutessaan kirjan tarinalta kuulostavan tapauksen netistä. Siinä ei ole mitään ongelmaa. Mutta tarinan löytyminen median lööpistä asettaa lukijan hankalaan asemaan. Hänen on mietittävä miten suhtautua todellisen maailman mahdollisiin tapahtumiin.
Ehkä lukijan kannattaa kuitenkin nojautua taaksepäin nojatuolissaan ja suojata selustansa päättämällä, että tässä on kyse Joyce Carol Oates’n romaani ja siinä kaikki. Yhdenmukaisuus todellisuuden kanssa on valitettavasti väistämätön ja varsinkin kun on kyse amerikkalaisesta perheestä ja sen perheen toivottomassa pyristelyssä kohti parempaa elämää ja perheen typertymisessä, koska perheen jäsenet eivät kykene näkemään todellisuudesta edes sen häntää.
Lukija näkee sitäkin paremmin. Jos näkee. On muistettava tuo vastuuvapauslauseke.
Keskiluokkainen maailmankuva on ajat sitten irtautunut todellisuudesta varsinkin jos sitä ajattelee maapallon mitassa. Amerikkalaisuus ei ole enemmistö, vaikka se kulttuuri onkin pyrkimässä hegemoniaan.
Ne lukijat jotka ovat sattuneet lukemaan Oates’n Blondin huomaavat samaa tahtoa päästä lähelle kuvattavaa/kuvattavia. Psykologisesti kertomus on melkein inhorealistista.
Hyväksikäyttöä ja medikalisaatiota
Skyler on pikkuvanha ja pakotettu valehtelemaan, koska muuten äiti olisi pahoillaan. Poika, ”Mamin pikkumies” on ensimmäinen lapsi ja äiti on taitava manipuloija, joka ei Skylerin suhteen juuri onnistu. Skylerin kyky luikahtaa äidin otteesta näkyy myös kielessä. Minäkertoja kuvaa äidin typeryyttä ja yksisilmäisyyttä pojan silmin ja irvokkaasti.
Se näkyy myös kertojan kuvauksesta itsestään, tapahtumista, varsinkin ruumiillisen habituksen kuvailu on hyvin oikeankuuloista, sisältää murrosiän epävarmuuden ja on lopussa teoistaan tietoisen nuorenmiehen maailman kuvaus. Skylerista syntyy terävän näkijän profiili ja ennen aikojaan vanhentuvan illuusiottoman ihmisen kuva.
Äiti yrittää saada Skylerin luistelemaan koska äitikin on joskus ollut lahjakas luistelija. Skyler onnistuu lopettamaan luistelun tuputtamisen. Sitten astuu isi treenaajaksi ja päättää että pojasta tulee voimistelija. Jostain syystä urheiluhallien ohjaajat ovat kaikki itäeurooppalaisia entisiä urheilumestareita. Isi onkin hieno käskyttäjä, joka saa olympialaisten entiset lupaukset juoksemaan hiki hatussa. Rahalla tehdään keskiluokkaisen perheen lapsista ominaisuuksiltaan sellaisia, jollaisiksi vanhemmat olisivat tahtoneet aikoinaan.
Skyler katkaisee jalkansa tullessaan ryminällä alas nojapuilta, siskolla on murtuma nilkassa, mutta luisteluun on pystyttävä ja kivun saa lääkkeillä pois. Vanhempien lapsiin kohdistama kunnianhimo on todennäköisesti yleismaailmallista, siinä ei sinänsä ole mitään outoa. Mutta typeryydestä kumpuava kunnianhimo on aivan erityinen amerikkalainen lajinsa, jollaista Suomessa ainakaan ei kovin paljon vielä ole.
Vai onko? Mitä kertovat tilastot suomalaislasten harrastuksista? Että perheet eivät uskalla vain olla yhdessä, että aina on oltava kehittäviä harrastuksia, joihin lapsia on vietävä omalla autolla? Miksi lapset eivät käytä julkisia liikennevälineitä ja ohjaudu harrastuksiin kavereiden kanssa?
Perheportretista näkyy hieno lavastus, tietyn tyylin mukaan rakennettu ylisuuri talo esikaupunkialueella, vanhempien hymyilevien naamojen edessä kiristäviin hymyihin jähmettyneet lapset, jotka pelkäävät henkensä edestä. Perheen takana näkymättömissä työskentelevät lastenlääkärit, jotka löytävät toinen toistaan kiehtovampia nimityksiä sairauksiksi. Sairauksia oppivat lapsetkin käyttämään hyväkseen varsinkin keskinäisissä rankkauksessa koulun mielenkiintoisimpien kavereiden listalla.
Ehdottoman sairasta, eikä voisi tapahtua täällä? Muistelen suhteellisen äskettäin lääkintöhallituksen tms. antaneen luvan häiritsevästi käyttäytyvien lasten lääkitsemiseen amfetamiinilla. Tämä laihduttajien aikoinaan suosima piristävä, huumeeksi luokiteltava aine toimii rauhoittavana lääkkeenä lapsilla. Skylerilla ja Bliss-siskolla on runsaasti erivärisiä pillereitä ja lapset tietävät niiden vaikutukset – lääkkeillä voi käydä myös kauppaa koulun välitunneilla. Suomessako eivät lääkeyritykset juhli?
Puhekumppani on siis useimmiten äiti, jota kutsutaan nimellä Mummy, nimitys on amerikanenglannissa neutraali. Suomessa mami taas on enemmän liioiteltu sanonta. Tässä tulee sellainen tunne, että sanan käyttämisellä suhteesta tulee jo selvästi vino. Mami voisi olla pienen lapsen käyttämä nimitys, mutta ei missään nimessä puberteettisen pojan käyttämä nimitys äidistään. Skyler ei yritä esittää itseään nuorempaa, vaikka hänen muuten onkin pakko puhua äitiään miellyttääkseen.
Amerikkalaisen perheen kuvaan kuuluu siis kotona oleva, edelleen lihova äiti ja suuressa liikeyrityksessä työtä tekevä isä. Isän bonukseksi mainitaan hyvä ulkonäkö ja menneisyys jonkin joukkuelajin pelaajana. Isä on siis suuryrityksen peluriksi mitä parhain.
Amerikkalainen perheidylli on siis lähinnä kulissi. Vaikuttaa siltä – ja paikaksi on valittu New Jerseyn esikaupunkialue – että perheidyllit toimivat samalla tavoin lähes jokaisessa siirtomaatyyliin rakennetuissa taloissa. Avioerot ovat tavallisia, äidit ovat usein kotona lasten kanssa ja isät lähtevät nuorempien matkaan. Eivätkö suomalaisetkin perheet hajoa aivan samalla tavalla? Erona taitaa olla eniten se, että Suomessa äidit käyvät yleensä kyllä töissä.
Kielessä näkyy kulttuurien ero. Amerikkalainen lässytys ei onnistu suomalaisen perheen kesken, pojasta tulee epäuskottava ”mameineen”. Englanniksi Mummy taas on täysin luonteva ja kuvaa hyvin kielen sisällä sen, miten poika onnistuu pelaamaan kielipeliäkin päästäkseen irti äidin kuristusotteesta. Suomennos ei onnistu täysin välittämään pojan hyvin tarkkaan kuvaamaa kehitystä perhehelvetiksi alun pienten ongelmien jälkeen. Siitä kun pikku-Skyler kompasteli jäällä ehtii kulua yli kymmenen vuotta reilusti, ehkä viitisentoista.
Ydinperheen tuhoavuus
Oates on tarttunut tärkeään aiheeseen, lasten hyväksikäyttöön ja lapsuuden kaupallistumiseen, joka on ollut Amerikassa meneillään jo hyvin kauan. Kun ajattelen Bliss-tyttöä, luisteluprinsessaa, niin aivan etsimättä mieleen tulee ilmiö nimeltä Shirley Temple, joka tuputettiin suomalaisyleisölle joskus kun televisio tuli Suomeen, vaikka on mahdollista että hänen elokuviaan näytettiin jo myös elokuvateattereissa.
Shirley Temple teki sittemmin uran konservatiivisena poliitikkona, joka veti yhtä köyttä Ronald Reaganin kanssa. Tällainen naistyyppi on todennäköisesti oikeasti olemassa Amerikassa, eikä siitä oikein pääse ohi eikä ympäri. Mutta sellaiseksi naiseksi on kodissa kasvatettu päättäväisesti. Lapsi voi olla taloudellinen satsaus, jotain, josta perhe saa rahat korkojen kanssa takaisin muutaman vuoden kuluessa.
Oates ottaa kiinni naisten saavuttamattomasta tasa-arvoisuudesta. On vaikea sanoa matkan päästä onko tilanne juuri näin synkkä, mutta ainakin lasten medikalisaatio on olemassa oleva asia. En ole päässyt selville kuinka yleistä se on, voi olla yleistäkin, koska varsinaista terapiaa tuskin lapset saavat (Suomessakaan), mutta sen sijaan pillerireseptin saa käteensä suhteellisen helposti.
Jonkin verran Suomessa suhtaudutaan lasten hyväksikäyttöön maalaisjärkisemmin. Tänä kesänä jokin taho oli aloittamassa lasten kauneuskilpailut, mutta protestiaalto oli niin iso että järjestäjät joutuivat perääntymään.
Sen sijaan väkivalta kouluissa on yleistä, sekä täällä että siellä. Tämän kirjan ihmiset ovat keskiluokkaista unelmaa eläviä tavallisia, suhteellisen kouluttamattomia ihmisiä, joiden unelma on kiinni rahasta. Suomen keskiluokka on kasvanut valtavasti viimeisen parinkymmenen vuoden aikana, oikeastaan se on ottanut isoimman loikan 80-luvulla ja sen jälkeen. Moni asia on muuttunut.
Elintaso on noussut ainakin hurjasti ja sitä myötä elintasokuilu. Silti. Tämän kirjan tapahtumat eivät ole sijoitettavissa Suomeen. Siinä on kirjan ongelma. Tulee mieleen yksi suomalainen satiirinen teos, Miina Supisen Liha tottelee kuria. Mutta vähemmän on Suomessa syitä tällaisille satiireille, varsinkaan tosimustanpuhuville, kuin Amerikassa.
Amerikkaan tietysti mahtuu paljon. Eri osavaltioissa on aivan erilaiset lait ja säädökset. Mutta peruskoulutus, se kaikille kuuluva, on laskenut tasoltaan hyvin matalaksi ja sen vuoksi tavallisesta lukiosta on vaikea päästä yliopistoon, tai ainakaan johonkin eliittiyliopistoon. Lasten kohtalo on siis riippuvainen kodin rahan määrästä.
Kirjan perhe on tietenkin sarjakuvaperhe, siihen viittaa suoraan jo sekin, että kertojaminä ihastuu oitis Crumbin piirroksiin: kuilu todellisuuden ja vaaleanpunaisten unelmien välillä on aika huima. Tosin Crumbin satiirit ovat aika ylittämättömiä vieläkin.
Oates’n kirjan pintataso on dekkari: kuka tappoi ihanan kultakutrisen luisteluprinsessan? Pelkkänä dekkarina kirja on aika tylsä. Mutta tuo perinteinen whodunit on se yhteiskunnallinen ja peräti tarpeellinen taso niin että kirja voi olla kenen tahansa lukemistoa. Kirjaa voi lukea yhtä hyvin pamflettina siitä, mihin jatkuva todellisuudesta vieraantuminen johtaa.
Suomennoksen ongelmat
Luin suomennosta samaan aikaan alkuperäisen tekstin kanssa. Siinä on ongelmia jo edellä mainitun mami-sanan lisäksi.
Amerikkalaisilla on tapana käyttää lyhennyksiä, jossa käsitteestä on otettu ensimmäiset kirjaimet. Suomessa ei tällaisia lyhennyksiä yleensä käytetä. Suomennoksessa ongelma kärjistyy, kun esimerkiksi Skyler käy ”deittikaveriensa” kanssa läpi diagnooseja. Meillä yleensä jaksetaan käyttää koko nimeä. Poikkeuksena jotkut amerikkalaisdiagnoosit vaivat kuten ADHD.
Englanninkielisessä tekstissä on esimerkiksi H.I.P., joka tarkoittaa High Ivy Potential, jossa Ivy tarkoittaa huippuyliopistoa. HIP puolestaan viittaa hipsteriin, joka olisi vanhempien helmoissa roikkuva 30-vuotias opiskelija tai jatko-opiskelija. Suomentaja Kaijamari Sivill keksii suomen sanaksi HYP ja PYH, jotka ovat aika tavalla turhia keksintöjä. Tulee mieleen, että kirjassa olisi ehkä voitu jättää suomentamatta näistä monia, tai ohittaa ne. Tai jos olisi tarpeen seurata medikalisaatiota tai joitakin ajassa olevia nuoriso-juttuja, ne olisi pitänyt muuttaa joksikin muuksi. Se kyllä edellyttää nuorisokielen tarkkaa seuraamista.
Kirjan ironialataus tulee medikalisaatiosta joka on edennyt huomattavasti paljon pitemmälle Amerikassa kuin Suomessa. Sitä myöten termit suomeksi ovat aika lailla yhdentekeviä. Oates leikkii käsitteillä.
Sivill suomentaa kotiapulaisen nimen hassusti: Mari Meksikosta. Miksi ei Meksikon Maria? Kotiapulaiset sen paremmin kuin kotiopettajatkaan eivät ole tarinan kannalta turhia henkilöitä.
Mutta yksi hyvä huomautus kieleen lisää: ihmiset eivät suomeksi sano että outs! He sanovat että auts. Tämä on selvä virhe.
Esimerkki kertojaminä Skylerin kertomuksesta, englanniksi:
For Bix Rampike was the most American of daddies, seething plans like maggots in a festerin corpse.
Suomennos:
Sillä Bix Rampike oli amerikkalaisista amerikkalaisin isä, hänen päässään kihisi suunnitelmia kuin mätänevässä ruumiissa toukkia.
Onko suomalainen nuori poika noin runollinen puhuessaan isästään? Olisiko Skyler salaa ehkä lahjakas kirjailija? Nyt tuntuu siltä, että alkutekstin ironia putoaa pois suomalaisversiossa. Suoran käännöksen sijaan olisi pitänyt löytää suomalaisversio.
Hautajaiskohtaus: kukat eivät ole kalloja, koska kallat eivät tuoksu. Kukat ovat jotain amerikkalaisia liljoja. Kasvi on väärä. Tässä olisi voitu puhua alkuperäistekstin mukaisesti liljoista.
Jos nyt jotain oikein paljon inhoan niin se on sana femakko. Miksi suomentaja valitsi sen sanan? Alkuperäisteksti kuuluu:
Radical left-wing Democrats ’Slick Willy’ and his Women’s Libber wife Hillary.
Libber-sanalla ei ole mitään tekemistä sian kanssa. Se on neutraali puhekielen sana, Liero-Bill taas on politiikkaa. Suomenkielinen jeremiaadi on sivulla 526.
Osittain suomennoksessa on kyse tyylivalinnoista, osittain taas ehkä ongelmista pysyä kyydissä, kun Oates vaihtelee tyylilajia pitkin kirjaa. Oates käyttää huutomerkkejä, kursiivia, käsinkirjoitettua tekstiä, katkaistuja kappaleita, sutattuja sanoja – kaikkea sellaista mihin painotekniikka nykyään suostuu.
Joyce Carol Oates: Sisareni, rakkaani. Suom. Kaijamari Sivill, Otavan kirjasto 2012, 727 s.