LIISA RINNE
Alku on mehevä. Kaksi autoa, teatteriin jonottava yleisö ja bang! Toisesta autosta syöksyy mies baseballmailan kanssa ja lähtee liikkeelle tapahtumaketju, joka tempaa mukaansa joukon ”viattomia” ihmisiä. Harmittoman oloinen peräänajo muuttuu absurdiksi takaa-ajoksi.
Rikos itsessään ei ole merkityksellinen vaan se miten kukin romaanin henkilö siihen reagoi. Jokainen heistä joutuu itsensä epämukavuusalueelle. Alkaa normaalista poikkeava.
Martin ei ollut eläessään tehnyt mitään sellaista. Hän ei edes tappanut kärpäsiä kotonaan vaan vaani niitä kärsivällisesti, vangitsi ne lasin ja lautasen väliin ja vapautti ulos. Nöyrät perivät maan. Hän oli viidenkymmenen eikä ollut koskaan tietoisesti tehnyt väkivaltaa toiselle elolliselle olennolle, vaikka joskus hän epäili, että se johtui pikemminkin pelkuruudesta kuin pasifismista.
Atkinsonin ensimmäinen Jackson Brodie -romaani Ihan tavallisena päivänä (2011) oli tutkielma surusta. Kauan sitten menetetyistä rakkaista ja sen tosiasian kanssa sinuksi tulemista, että jotain hyvin tärkeää on kadonnut elämästä. Että surusta on tullut selviytymiskeino ja se ei enää riitä. Niin se on ollut myös romaanin keskushenkilölle, Jackson Brodielle. Nyt tämä ex-sotilas, ex-poliisi, ex-yksityisetsivä on harpannut askeleen eteenpäin. Hänestä on tullut ei-mitään. Kuulumattomuus ja irrallisuudentunne ovat vain lisääntyneet ja jättäneet hänet tyhjän päälle.
Hän käveli Royal Milea alas Holyroodin palatsille, osti ranskanperunoita ja käveli jälleen Royal Milea ylös. Taas yksi tapahtumaton päivä, hän ajatteli. Tapahtumattomuus on hyvä, hän muistutti itselleen, sillä miten se kiinalainen kirous kuuluikaan? Olkoon elämäsi mielenkiintoinen. Pieni määrä mielenkiintoisuutta ei kuitenkaan olisi ollut pahitteeksi. Hän muisti Honda-miehen ja Peugeot-tyypin – heille tämä päivä oli ollut mielenkiintoinen.
Tässä toisessa Brodie-sarjan romaanissa myös muut henkilöt ovat elämän sinne tänne heittelemiä. On viraton vaimo, nimimerkin alla kirjoittava kirjailija ja yksityiselämästään alati valehteleva poliisi. Ja on liuta muita, jotka ovat toisille läpinäkyviä ja itselleen väärään elämänkulmaan ajautuneita. Mutta, on olemassa yksi asia, harhaan otettu askel tai puolihuolimattomasti lausuttu sana. Se kaikkein vähäpätöisin asia, joka voi muuttaa kaiken. Kääntää siihen astisen elämänkulun, suistaa sen raiteiltaan – ja jopa tappaa.
Koko romaanin ajan Jackson Brodiesta on tulossa myös ex-poikaystävä. Ensimmäisessä romaanissa alkanut suhde on ajautumassa päätepisteeseensä. Tämä tosiasia, vääjäämätöntä loppuaan kohti kulkeva suhde, toimii romaanin toiminnallisena kimmokkeena. Julian ammatti, näyttelijäntyö, tuo pariskunnan Edinburghiin teatterifestivaalille. Ja Julian odottaminen, harjoitusten seuraaminen ja loputon tyhjä aika, joka Jacksonille kaupungissa jää, ajaa hänet sattumuksesta toiseen. Mutta, ”sellaista kuin sattumus, ei ole olemassakaan”, ja niin vastahakoinen mies joutuu vähitellen ottamaan elämänsä uudelleen hallintaan. Ja kun on ex- poliisi niin mihin sitä karvoistaan pääsisi. Sattumista kuoriutuu rikosten verkko, joka on suistaa kaikki sen haluttomat osalliset vähintäänkin syytettyjen penkille.
Atkinsonin teksti on kepeää ja sujuvaa. Se liikkuu viihteellisyyden rajapinnalla, olematta kuitenkaan viihdekirjallisuutta. Näennäisen kepeyden kautta se onnistuu kuvaamaan täysiä, inhimillisesti tosia henkilöitä. Atkinson onkin parhaimmillaan henkilöidensä parissa. Hänen kuvauksensa on tarkkaa. Ja se on hauskaa. Kaikkein vähäpätöisin asia on juuri niitä romaaneja, jonka kanssa toivoisi juuttuvansa lumimyrskyn keskelle. Paikkaan ja aikaan jossa ei voi tehdä muuta kuin lukea. Nauttia hengästymiseen asti. Juoda punaviiniä ja lukea.
Melkein jokainen luku päättyy yllättävästi, jättäen henkilöt roikkumaan juonellisen cliffhangerin varaan. ”Kiitos, Martin sanoi näkymättömänä, kenenkään huomaamatta. Ja sitten hän meni jonoon. Ja sitten baseballmies astui ulos Hondasta.” tai ” Gloria päästi pienen kauhunkirkaisun ja sanoi: ”Luulin että olet kuollut.” Tarinalinjoja on useita ja romaanin edetessä kaikki nivoutuvat yhteen. Alun yhteinen nimittäjä, baseballmailaa heiluttava psykopaattijätti tuo lopulta henkilöt saman katon alle kuin parhaassa Christie-dekkarissa ikään. Ainoastaan että nyt ei ole aikaa jäädä kuuntelemaan pikkunäppärän etsivän yhteenvetoa. On toimittava. Yksikin väärä liike, baseballmaila heilahtaa ja elämä on ohi.
Romaanin tapahtuma-aika on tiivis, tiistaista perjantaihin. Aika tykyttää samaan tahtiin festivaalin kanssa. Edinburghilainen miljöö ja skotlantilainen mielenmaisema soluttautuvat joka puolelle. Ne sykkivät kiivaasti tapahtumien kulussa, motivoivat henkilöitä ja pyörittävät sen toimintaa.
”Tappoiko Terrence Smith sinun ystäväsi?” He ohittivat ihmisjoukon, joka ei edes vilkaissut heihin – paljasjalkaiseen tyttöön, veitseen, ontuvaan mieheen, epäilyttävään keskusteluun. Jackson ajatteli, että heitä varmaan luultiin festivaaliesiintyjiksi.
”Olet iso riesa, Jackson Brodie”, tyttö huusi. He olivat tulleet kadulle, ja yhtäkkiä ympärillä oli liikennettä ja ihmisiä. Jackson tunnisti kadun epämääräisesti, se oli lähellä Chambers Streetin museota, sheriffin oikeustaloa, hänen aamullisen häpeänsä näyttämöä. Vaikea uskoa, että yhä oli sama päivä.”
Rikoksia on monenlaisia. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus, halpatyövoima ja keinottelu ovat kaikki läsnä. Vellovat pohjavirroissa. Syöksävät romaanin henkilöitä paikasta toiseen. Mutta, todelliset rikoksen motiivit ovat kuitenkin aina henkilökohtaisia. Niitä, joista kasvaa suurin syyllisyys ja jonka takana on liian usein elämätön elämä.
Kate Atkinson, Kaikkein vähäpätöisin asia (One Good Turn) Schildts&Söderströms, s.388,
suom. Kaisa Kattelus