MIRVA KARKINEN (29.11.2020)
Ruotsalaisen Kayo Mpoyin esikoisteos Virtaavan veden sukua (2020) on unenomainen
kertomus kongolaisen suvun vaiheista ja erityisesti suvun naisten rooleista. Kirjailija on
käyttänyt romaanin inspiraationa tansanialaisen sukunsa tarinoita ja muistoja. Teos ei
kuitenkaan ole autofiktiivinen, sillä kertomuksen hahmot ja tapahtumat ovat täysin fiktiivisiä,
eivätkä suoraan linkity kirjailijan omaan elämään. Kaiken keskiössä on suullinen
tarinankerrontaperinne, jonka avulla suvun jäsenet rakentavat siltoja sukupolvien välille.
Punaisena lankana toistuu perheen tytöille annettava nimi Mai, jonka yllä häilyy isomummu-
Mailta jäänyt kauhistuttava kirous.
Kun Upanga 81 -talokompleksiin muuttaa uusi naapuri, Monsieur Éléphant, alkaa
viisivuotiaan Adin elämässä uusi ajanjakso. Omituisesti käyttäytyvä naapuri jahtaa Adia ja
hänen 12-vuotiasta isosiskoaan, Dinaa, yrittäen houkutella heitä kattoterassille tai Monsieur
Éléphantin makuuhuoneeseen. Pian Adi alkaa ihmetellä, mitä on “se valkoinen, jota valuu
vatsaan ja tahmaa alapään (Mpoyi 2020, 75)”. Adi nipistää reitensä tiukasti kiinni, jotta
kukaan, varsinkaan perheen äkkipikainen ja voimakasluontoinen isä, ei saisi tietää
tapahtuneesta. Jo lapsena Adi on nimittäin kuullut varoittavia tarinoita suvun naisista, jotka
ovat toiminnallaan häpäisseet perheen ja saastuttaneet sukunsa. Kukaan ei nuhtele miehiä,
sillä vika on aina vain naisissa. Virtaavan veden sukua osoittaakin uskottavasti ja samastuttavasti,
miten vanhempien arvot sekä normit siirtyvät perimätietona lapsille.
Lukija kulkee Adin mukana ja seuraa hänen kasvuaan vuosien ajan. Tarinan edetessä
isosisko Dina ehtii karata kotoa ja pikkusisko Mai käy läpi sairastelun kierrettä, joka on
tyypillistä suvun Mai-nimisille. Kertomus on kuin läpileikkaus suuren perheen vaiheista, jossa
vanhimmat sisarukset elävät etäisinä hahmoina jossakin kaukana, ehkä aivan eri maassa. Yhtä
etäisinä perheen toimintaan vaikuttavat edesmenneet sukulaiset, sillä heidän tekonsa ovat
1jättäneet jäljet koko suvun tuleviin vaiheisiin. Kaikkea yhdistää kuitenkin vesi, jolla on voima
viedä mennessään ja tuoda tullessaan.
Teoksen käännöstyössä on käytetty värikästä kieltä. Adin elämä lapsen silmin näyttäytyy
hyvin erilaisena, kuin perheen moniääniset sukutarinat. Teoksen kielestä paistavatkin läpi niin
perheen äidin, isomummu-Main, isosisko Dinan ja monen muunkin hahmon omat äänet.
Kerronnassa Adin narratiivi sekoittuu suvun tarinoihin ja suulliseen perimään, joten
lopputulos on sekoitus lapsen havainnointia ja opittua tarinankerrontaa.
Romaanin kirjoitusasussa leikitellään useilla eri kielillä. Koska hahmot ovat kongolaisia,
ja he puhuvat useita eri paikallisia kieliä, sanoilla on oma merkityksensä tietyllä kielellä
lausuttuna. Suomenkieliseen, käännettyyn sanastoon sekoittuu esimerkiksi lingalaa, englantia
ja ranskaa. Useissa lauluissa ja sanonnoissa käännöksen rinnalle on jätetty alkuperäinen
ilmaus, jotta lausahduksen ydin säilyisi muuttumattomana. Tällainen esimerkki löytyy sivulta
251, kun Adi laulaa siskonsa kanssa:
“Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä
Zamba mokili ya nyama Zamba, Metsä eläinten valtakunta
Zamba ooo zamba, Metsä oi metsä”
Virtaavan veden sukua on kertomus lapsen kasvamisesta yhteiskunnallisen kriisin keskellä.
Kodin ulkopuolella, kaukaisissa kaupungeissa kärsitään levottomuuksista, sillä sisällissota
runtelee maata. Murrokset eivät kuitenkaan kosketa Adin elämää, sillä lapsen silmin maailma on yhtä leikkiä ja kertomattomia tarinoita. Sisällissotaa kiinnostavampia ovat sisarukset, jotka kulkevat Adin kanssa samaa matkaa. Kirja kuvaakin uskottavasti Adin ja hänen sisarustensa välille syntyviä siteitä, jotka venyvät ja muuttavat muotoaan vuosien kuluessa.
Yhdeksi teoksen kantavaksi teemaksi muodostuu väkivalta. Sitä esiintyy kirjassa yksilön
ja yhteiskunnan tasolla, sillä molemmat ovat lähes jatkuvasti läsnä. Niin Adin omassa
elämässä kuin suvun tarinoissakin nainen joutuu usein kärsimään seksuaalisesta
hyväksikäytöstä tai muusta väkivallanteosta. Raskaaksi tuleminen avioliiton ulkopuolella on
suurimpia häpeän aiheita, joita nainen voi perheelleen tuottaa. Adi alkaakin pelätä vatsaansa
korventavaa valkoista tahmaa, joka saattaa muuttua vauvaksi. Myös koulussa Adi kohtaa
halveksuntaa, sillä opettaja patistaa hänet luokan eteen seisomaan ja kirjoittaa liitutaululle
isoin kirjaimin “lost women”. Tultuaan seksuaalisesti hyväksikäytetyksi Adi asettuu sukunsa
kertomusten jatkumoon, jossa naiset kantavat häpeää hiljaisina harteillaan. On selvää, että
suullisessa tarinankertomusperinteessä syntiseksi leimataan ainoastaan naiset. Kukaan ei kerro
tarinoita esiaviolliseen seksiin sortuneista miehistä, vaikka he syyllisiä ovatkin.
Yhteiskunnallisen väkivallan elementti ilmenee teoksessä näkyvimmin Adin sisaruksista
puhuttaessa. He asuvat Zairessa, jossa sisällissodan seurauksena kuolee ihmisiä päivittäin.
Asetelma pakottaa hahmot ja lukijan vertailemaan eri väkivallan muotoja keskenään: miksi
ihmisillä riittää myötätuntoa sodan uhreja kohtaan, mutta perheen sisällä tapahtuva väkivalta
hyväksytään hiljaa? Kyse on loppujen lopuksi kulttuurillisista normeista ja kollektiivista
arvoista. Adin perheen sukupolvelta toiselle siirtyneet tarinat valottavat arvojen syntyhistoriaa:
kertomukset eivät selitä vain Adin suvun vaiheita, vaan myös sukupuolten välisen epätasa-
arvon normalisoitumista. Vaikka sisällissota ravistelee vanhaa kulttuuria ja pakottaa
yhteiskunnan uudistumaan, konservatiiviset arvot jatkavat elämäänsä äidiltä tyttärelle.
Romaani on kertomus yhteiskunnallisesta muutoksesta, mutta myös erinäisten mallien
itsepintaisesta muuttumattomuudesta. Adi kasvaa historiallisesti hämmentävässä
taitoskohdassa, jossa ihmiset vaativat vapautta, mutta perinteet eivät salli ihmisoikeuksien
toteutumista. Ainoa horjumaton totuus, johon voi luottaa, on jumala. Adi käykin useita
keskusteluja jumalansa kanssa yrittäen hahmottaa rajaa oikean ja väärän välillä. Lopulta
kuitenkin myös jumala alkaa tuntua väärältä.
Kayo Mpoyin romaani Virtaavan veden sukua kertoo yksilön tarinan, mutta samalla se
heijastelee kokonaisen yhteiskunnan ongelmia ja rajua muutosta. Väkivallan kulttuuri on
läsnä kaikkialla, eikä se osoita merkkejä hiipumisesta. Adin kohtalo on kasvaa naiseksi, jonka
ympärillä maailma muuttuu. Arvot eivät kuitenkaan muutu, joten isomummu-Main perintö
kirouksineen jatkaa siirtymistä sukupolvelta toiselle – muodossa tai toisessa.
LÄHTEET:
Mpoyi, Kayo (2020) Virtaavan veden sukua (“Mai betyder vatten”, 2019). Suom. Ulla Lempinen. Atena Kustannus
Mirva Karkinen opiskelee kirjallisuutta Jyväskylän yliopistossa
Näyteluku teoksesta:
https://www.atena.fi/media/virtaavanvedennayte.pdf
Vastaa