Tiia Puputti:

Tarkastelen seuraavassa kuolema-teemaa kulttuurisena ilmiönä. Analysoin Richard Adamsin Watership Down –teoksessa kuvattujen yhteisöjen tapoja suhtautua kuolemaan ja käsitellä sitä kulttuurin keinoin. Lisäksi tarkastelen kuoleman ja kulttuurin suhdetta siitä näkökulmasta, kuinka kuoleman tiedostamisen välttäminen vaikuttaa yhteisön asukkaisiin ja näiden luomaan kulttuuriin. Tekemäni havainnot pohjautuvat erityisesti sosiaalihistorioitsija Philippe Ariès’n näkemyksiin kuolemaan suhtautumisen tavoista länsimaisessa kulttuurissa.

Hyödynnän seuraavassa käsitystä kuolemasta kulttuurin generaattorina. Tämän käsityksen mukaan yksilön kyky tiedostaa elämän rajallisuus on kulttuurisesti merkittävä voimavara, sillä se saa aikaan tarpeen luoda jotain pysyvää, joka jatkaa olemassaoloaan sen jälkeen, kun yksilö itse on väistämättä joutunut kohtaamaan oman rajallisuutensa (Assmann 2005, 8–9). Kulttuuria voikin näin ollen luonnehtia kokoelmaksi kollektiivista kuolemattomuutta. Toisin sanoen, vaikka yksilön pyrkimys kohti kuolemattomuutta sinänsä on tuhoon tuomittu yritys, viikatemiehen huiputtaminen on välillisesti mahdollista, jos yksilö luovuttaa jotain omasta itsestään kulttuurisen muistin eteenpäin kuljetettavaksi.

Kuoleman sisältyminen teoksen rakenteeseen

Richard Adams pyrki kuvaamaan tarinansa kaniineja niin realistisesti kuin mahdollista. Hän tutustui R. M. Lockleyn The Private Life of the Rabbit -teokseen, joka on luonnontieteellinen tutkimus villikaniinien elämästä. Luonnossa kaniineilla on lukuisia vihollisia, joten ne elävät jatkuvasti vaarojen keskellä. Watership Downin realistisesti kuvattujen kaniinien laita on tietenkin samoin. Vaikka kuolema ei siis olekaan teoksessa mitenkään korosteisesti esillä, tarinan kaniinit elävät alituisessa kuolemanvaarassa ihan vain sen vuoksi, että ne nimenomaan ovat realistisesti kuvattuja villikaniineja. Näin ollen kuolema on siis osa tarinaa jo oletusarvoisesti. Se on jatkuvasti läsnä mahdollisuutena, jonka olemassaolo on itsestäänselvyys.

Sen lisäksi että kuolema on jatkuvasti olemassa mahdollisuutena, se myös reaalistuu teoksessa useita kertoja: välillä kuolemanuhasta selvitään säikähdyksellä, mutta myös varsinaisia kuolemantapauksia esiintyy (ks. luku 3.2). Hiukan kärjistäen voidaankin sanoa, että koko teos oikeastaan jäsentyy kuoleman kautta: se saa alkunsa kuolemasta – tarkemmin sanottuna kuolemasta kertovasta näystä – ja myös päättyy siihen. Kuolema reaalistuu jo heti teoksen ensimmäisillä sivuilla, kun Fiver näkee kaniinien kotiyhdyskunnan, Sandlefordin yhdyskunnan, tuhosta varoittavan näyn. Fiverin ennusnäky onkin itse asiassa tarinan liikkeelle paneva voima – ilman sitä koko seikkailua ei olisi voinut tapahtua. Kuolemaan siis liittyy sekä alkamisen että loppumisen merkityksiä, ja se toimiikin tarinassa vahvasti luonnon kiertokulun symbolina: Sandlefordin vanha, tappelunhaluisen owslan ja dementoituneen ylikaniinin johtama yhdyskunta on jo aikansa elänyt, ja sen tuhoutuminen luo mahdollisuuden uuden kylän perustamiselle. Myöskään epilogissa kuvattu Hazelin kuolema ei näyttäydy totaalisen lopun vertauskuvana, sillä Hazel pääsee kuoltuaan osaksi kaniinien myyttisen sankarin El-ahrairahin owslaa. Toisaalta elämä jatkuu myös Hazelin jälkeen kukoistamaan jäävässä kylässä.

Kuolema ja näennäiskuolema

Watership Down sisältää varsinaisten kuolemantapausten lisäksi tilanteita, joissa yhteisön näkökulmasta katsottuna vaikuttaa siltä, kuin joku sen jäsenistä olisi kuollut. Siinä missä varsinaiset kuolemantapaukset koskevat lähes aina muita kuin tarinan protagonisteja – poikkeuksena on ainoastaan johtajakaniini Hazelin epilogissa kuvattu levollinen ja luonnollinen kuolema – nämä ”näennäiskuolemat” koskevat nimenomaan juuri tarinan kaikkein keskeisimpiä hahmoja. Olennaisinta niissä on se, että yhteisön jäsenet erheellisesti tapahtumia tulkittuaan todella hetken aikaa pitävät yhtä jäsenistään kuolleena ja reagoivat sen mukaisesti. Esimerkkinä tällaisesta tapauksesta voidaan mainita vaikkapa kohtaus, jossa muut kaniinit luulevat Hazelin tulleen ammutuksi. (Watership Down, jatkossa käytössä lyhenne WD, 231–232.)

Tapaus sijoittuu tarinan puoliväliin. Kaniiniprotagonistit ovat jo saapuneet Watership-vuorelle ja perustaneet uuden yhdyskunnan vain huomatakseen, ettei joukossa ole ainuttakaan naarasta. Johtajakaniini Hazel lähtee seikkailemaan läheisen maatilan, Nuthangerin talon, pihapiiriin tarkoituksenaan houkutella siellä asuvat kesykaniininaaraat mukaansa. El-ahrairahin hengessä toteutettu seikkailu on kuitenkin vähällä koitua Hazelin kohtaloksi, sillä koppikaniinien omistaja ilmaantuu pyssyineen paikalle kriittisellä hetkellä. Kukaan Hazelin ystävistä ei varsinaisesti näe tapahtumaa, mutta laukauksen kuultuaan ja johtajansa paluuta turhaan odotettuaan ne ovat vakuuttuneita siitä, että tämä on kuollut. Tunnelma kylässä on täysin lohduton ja epäuskoinen (WD 232–233, 237–238).

Näennäiskuolemat siis ikään kuin leikittelevät todellisella kuolemalla: edellä kuvatussa esimerkissä yhteisöä järkyttänyt tapahtumasarja päättyy normaalin tasapainon palautumiseen, kun näkijäkaniini Fiver saa yliluonnollisten kykyjensä ansiosta selville Hazelin vain haavoittuneen vakavasti – tällä tavoin kuolema pääsee teoksessa hetkeksi lähelle tarinan kannalta keskeistä hahmoa, mutta vetäytyykin sitten syrjään. Näennäiskuolemien vastakohtana ovat varsinaiset kuolemantapaukset, jotka kohdistuvat tyypillisesti tarinan pahiksiin tai johonkin sivuhenkilöön, jollainen on esimerkiksi eräs naaraskaniini, jonka kettu tappaa matkalla viholliskylä Efrafasta takaisin kotiin Watership-vuorelle (WD 392).

Todellisten kuolemien ja näennäiskuolemien suhde on oleellinen, sillä se avaa yhden näkökulman siihen, millä tavoin kuolemaan Watership Downissa suhtaudutaan. Kuolemalla on teoksessa vahvasti kahtia jakautunut merkitys: toisaalta se on jotain luonnollista ja levollista, kuten Hazelin todellisen kuoleman tapauksessa, mutta toisaalta kuitenkin jotain niin tuskallista ja kauhistuttavaa, että se voi lamaannuttaa koko yhteisön, kuten käy Hazelin näennäiskuoleman kohdalla.

“Hoi, hoi u embleer hrair”: elämää kuoleman keskellä

Kuten sanottu, kuolema ei missään kulttuurissa ole mutkaton tai ristiriidaton asia, eikä se ole sitä myöskään Watership Downin protagonisteille. Kuolema herättää monenlaisia, keskenään usein ristiriitaisia tuntemuksia ja ajatuksia, jotka vaihtelevat kuoleman toivomisesta sen totaaliseen torjumiseen. Eräs mielenkiintoisista kuolemaan suhtautumisen tavoista on Watership Downissa kuoleman halveksuminen. Tämä asenne kiteytyy erinomaisesti protagonisteihin kuuluvan Bigwig-nimisen kaniinin suosimaan runonpätkään “Hoi, hoi u embleer hrair, m’saion ulè hraka vair”, mikä tarkoittaa “Hoi, hoi, the stinking Thousand, we meet them even when we stop to pass our droppings” (WD 53). “Thousand” eli “hrair” merkitsee tässä yhteydessä vihollisia. “Embleer” puolestaan on eräänlainen lapiininkielinen kirosana. Värssy osoittaa, että kaniinit osaavat suhtautua kuolemaan myös huumorilla. ”Tuhansia” vihollisia vastaan saatetaan lisäksi jopa isotella: “A good rabbit’s a match for a cat, any day” (WD 215).

Toisaalta kuolemaan suhtaudutaan myös kunnioittavasti: se on jotain suurta ja käsittämätöntä, jota on turvallisinta käsitellä myyttien ja tarinoiden kautta. Kuolema on kuitenkin myös jotain luonnollista, sillä se tulee jokaisen kaniinin osaksi ennemmin tai myöhemmin. Tässä mielessä kuolema on myös tasa-arvoinen ja kaikille yhtäläinen. Tämän tasa-arvon toteutumista valvoo kaniinimytologian viikatemies, Inlén musta kaniini, joka pitää huolen siitä, että jokainen kaniini kuolee ajallaan:

“[H]e will come in the night and call a rabbit by name: and then that rabbit must go out to him, even though he may be young and strong to save himself from any other danger ” (WD 276).

Toisin sanoen kaniiniprotagonistit siis ainakin periaatteessa hyväksyvät oman olemassaolonsa rajallisuuden ja pitävät kuolemaa luonnollisena päätöksenä elämälle. Philippe Ariès’n (1983, 28) mukaan “Familiarity with death is a form of acceptance of the order of nature”. Tämä ”kuoleman tuttuus” – toisin sanoen sen luonnollisena ja hyväksyttävänä pitäminen – on Ariès’n mukaan tyypillistä ajalle ennen 1700-luvun loppua, eli kuolemaan suhtautumisen “pitkälle kestolle”. Watership Downin kaniinien kuolemasuhteessa on piirteitä tästä suhtautumistavasta, mutta yhtä lailla siinä voi nähdä elementtejä myös Ariès’n kuvaamasta modernista vaiheesta, jota Ariés nimittää ”kuoleman kieltämiseksi”.

Kuolemaa voidaan kyllä teoriassa pitää luonnollisena ja hyväksyttävänä, mutta käytännössä tilanne saattaa olla toinen. Watership Downin kaniineille kuolemaan liittyy lähes aina myös kauhua ja tyrmistynyttä ahdistusta. Kuolemasta voidaan tosin puhua rehellisesti, mutta helppoa se ei ole: mieluiten käytetään eufemismeja ja puhutaan Inlén mustasta kaniinista, Frithin tahdosta tai ”juoksun katkeamisesta”. Esimerkiksi kun Hazelin uskotaan menehtyneen Nuthangerin talolla, tämän veljeä Fiveria lohdutetaan jälkikäteen seuraavasti:

“Poor Fiver! What a miserable thing it is to have happened! We must try to bear it as best we can. We’ll all got to stop running one day, you know. They say Frith knows all the rabbits, every one.” (WD 236.)

Kuten aiemmin mainitsin, kuolemaan liittyvä rajatila on hetki, joka epäjärjestystä aiheuttavan luonteensa vuoksi koetaan kulttuureissa erityisen vaikeaksi. Kaniinit eivät tunnukaan niinkään pelkäävän itse kuolemaa kuin siihen liittyviä turvattomuuden, epävarmuuden ja kauhun tunteita. Siitä huolimatta, että kuolema siis on myös ennalta määrätty ja odotettavissa oleva, se on kuitenkin myös jotain tuntematonta ja tuntematon puolestaan merkitsee kaikkea pelottavaa. Sandlefordin vanhassa yhdyskunnassa ne kaniinit, jotka uskovat Fiverin näkyjen olevan pelkkää humpuukin, uskovat näin sen vuoksi, etteivät ne uskalla luopua tutusta ja turvallisesta elämästään ja kohdata kuoleman aiheuttamaa turvattomuuden tunnetta. Tarinan protagonistikaniinit sen sijaan tekevät juuri tämän – näin ollen niistä tuleekin sankareita jo ennen kuin koko tarina ehtii edes kunnolla päästä vauhtiin.

Erityisen sankarilliseksi protagonistien toimet tekee se, että niitä pelottaa aivan yhtä lailla kuin kaikkia muitakin. Heti kotikylästään lähdettyään kaniinit joutuvat tiheään metsään, jonka ne kokevat äärimmäisen uhkaavana. Metsän voi nähdä symboloivan sitä, mitä tapahtuu, kun aiemmin tukahdutetut kauhukuvat myönnetään realistisiksi tosiasioiksi: kaniinit avaavat silmänsä ja joutuvat suoraan painajaisuneen. Metsä on kuin suoraan kauhuelokuvasta:

“And there were more sinister, unidentified sounds, from further away; sounds of movement. – – But what did these sounds mean and where, in this wilderness, could they bolt to? – – What was in the bracken? What lay round the further bend?And what would happen to a rabbit who left the shelter of the holly tree and ran down the path?” (WD 34–35.)

Pelottavinta tilanteessa on juuri epävarmuus: kun äänten aiheuttaja myöhemmin paljastuu mäyräksi, voidaan tilanteeseen alkaa suhtautua järkevästi. Kauhistuttavien asioiden, kuten kuoleman, tiedostaminen on vaikeaa ja pelottavaa ja saa maailman hetkeksi näyttämään kammottavalta, mutta toisaalta tosiasioiden rehellinen kohtaaminen on myös huojentavaa. Edellä kuvatussa kohtauksessa kaniinit onnistuvat mäyrästä selviydyttyään pääsemään ulos metsästä. Aamu valkeaa juuri parahiksi niin, että kaniinit voivat nähdä edessään kauempana leviävät aukeat pellot.

Pää pensaaseen, silmät kiinni: kuoleman kieltäminen

Heti tarinan ensimmäisillä sivuilla Fiver näkee näyn, jossa kaniinien vanhan kotiyhdyskunnan, Sandlefordin yhdyskunnan, niitty on veren peitossa. Hazelin mielestä niittyä värittää vain auringonlaskun puna: “Don’t be silly, it’s only the light of the sunset.” (WD 19). Kuten myöhemmin saadaan tietää, Fiverin näky käy toteen, sillä ihmiset tuhoavat yhdyskunnan rakennustyömaan tieltä.

Fiver ja Hazel edustavat teoksen alussa kahta erilaista kuolemaan suhtautumisen tapaa: Fiverin näky viittaa kuoleman tiedostamiseen, Hazelin reaktio puolestaan sen kieltämiseen. Fiver, joka tietää näkynsä olevan totta, puhuu asiasta suoraan. Hazel sen sijaan tuomitsee Fiverin puheet hölynpölyksi, vaikka on vain hiukan aikaisemmin antanut ymmärtää luottavansa Fiverin vaistoihin kysyessään tältä, onko puron ylittäminen turvallista. Myös kertoja myöntää tämän olevan totta:

“The way in which he asked suggested that he did in fact think that Fiver was likely to know better than himself, and it was clear from Fiver’s reply that this was accepted between them”. (WD 18).

Toisin sanoen Hazel luottaa veljensä näkyihin niin kauan kuin niiden sisältö on positiivinen – kuolemasta kertova näky sen sijaan on auttamattomasti hullujen puhetta.

Hazelilla on kuitenkin loppujen lopuksi rohkeutta harkita Fiverin näkyjen toteenkäymisen mahdollisuutta. Veljekset suuntaavat ylikaniinin puheille, mutta tämä ei suhtaudu uutisiin suopeasti, sillä Fiverin neuvo lähteä kylästä niin pian kuin mahdollista on epäsuotuisaa sille itselleen: osa kaniineista saattaisi kieltäytyä lähtemästä ja ylikaniinin arvovalta joutuisi koetukselle. Ylikaniinin ratkaisu perustuu siis poliittisiin näkökulmiin mutta myös haluun olla uskomatta huonoja uutisia, joilta hän riisuu merkityksen ivan avulla:

“And you want me to tell the warren that young – er – young ­– er – your brother here has got a hunch and we must all go trapesing across the country to goodness knows where and risk the consequences, eh? What do you think they’ll say? All delighted, eh?” (WD 24.)

On hyvin kuvaavaa, että ylikaniini herää päiväuniltaan kuulemaan Hazelia ja Fiveria – ja todennäköisesti jatkaa uniaan niiden lähdettyä.

Hazelin alkuperäisessä reaktiossa ja ylikaniinin asenteessa on nähtävissä piirteitä Ariès’n kuvaamaasta kuoleman kieltämistä, jolle on tunnusomaista se, ettei kuolemasta puhuminen ei ole sosiaalisesti hyväksyttävää. Sosiaalisten sääntöjen rikkominen on yhteisössä sallittua vain lapsille ja hulluille – näin ollen Fiverin apokalyptiset puheet tuomitaan kaikessa mielipuolisessa neroudessaan hullujen puheeksi.

Painajainen Ansojen kylässä

Philippe Ariès erottaa siis kuolemaan suhtautumisessa kaksi päätyyppiä. Tämä erottelu on kronologinen, mutta toisaalta sorruttaisiin liialliseen yksinkertaistamiseen, jos oletettaisiin, etteivät mainitut päätyypit voisi esiintyä myös toisiinsa limittyneinä. Kuten olen aiemmin esittänyt, Watership Downin kaniiniprotagonistien kuolemasuhteessa on nähtävissä piirteitä sekä ajallisesti vanhemmasta että modernimmasta suhtautumistavasta. Sama pätee myös Sandlefordin yhdyskuntaan, vaikka jälkimmäinen tyyppi, kuoleman kieltäminen, onkin hallitsevassa asemassa. Seuraavaksi tarkastelen yhteisöä, jossa kuoleman kieltäminen on syrjäyttänyt täysin kaikki muut suhtautumistavat.

Muutaman päivän kuluttua Sandlefordista lähdön jälkeen Hazel kumppaneineen saapuu vieraaseen kylään, joka aluksi vaikuttaa varsinaiselta paratiisilta. Kylän asukkaat ovat kaikki isokokoisia ja näyttävät hyvinvoivilta, ruokaa on yllin kyllin, eikä vihollisista kuulemma ole harmia. Taitavasti rakennettu yhdyskunta on suuri, ja tarjolla on useita tyhjiä pesiä, joihin tulokkaiden sopii asettua asumaan. Kylän asukkaat ovat ystävällisiä ja tekevät kaikkensa, jotta vieraat tuntisivat olonsa tervetulleiksi. Kulkurielämään jo parissa päivässä kyllästyneille pakolaisille tämä sopii mainiosti – ainoastaan Fiver on sitä mieltä, että uusien tuttavien kanssa ei tulisi olla missään tekemisissä vaan matkaa olisi jatkettava mahdollisimman kiireesti (WD 79).

Pikkuhiljaa muutkin kuin Fiver alkavat tuntea olonsa epämukavaksi. Aluksi kaniinit alkavat kiinnittää huomiota kyläläisten outoihin tapoihin: yhdyskunnassa ei esimerkiksi ole lainkaan ylikaniinia. Välillä kyläläisten kummallisuus suorastaan pelottaa. Kylän kaniinit eivät mielellään mene ulos syömään, ja kun myös tulokkaille tarjotaan ruokaa maan alla, Hazel ja Blackberry ilmoittavat Cowslip-nimiselle paikalliselle suorittavansa ruokailunsa mieluummin totutun tavan mukaan maan pinnalla. Tämän kuultuaan Cowslip puhkeaa kaniineille luonnottomaan nauruun, mitä Hazel ja Blackberry säikähtävät niin pahanpäiväisesti, että noudattavat vaistomaista reaktiotaan ja pakenevat paikalta.

Hämmentävää on myös se, että vaikkei kylän kaniineilla ole mitään ilmeistä syytä olla surullisia, ne vaikuttavat kuitenkin alakuloisilta. Niiden käyttäytyminen on kumman apaattista ja välinpitämätöntä: protagonisteihin kuuluva Pipkin kuvaileekin kyläläisiä toteamalla, että ne tuovat sen mieleen marraskuiset puut, “trees in November” (WD 91). Silmiinpistävintä kyläläisten käyttäytymisessä kuitenkin on se, että jokainen tulokkaiden sanoilla ”missä” tai ”minne” aloittama kysymys keskeytetään tai jätetään huomiotta.

Kylän todellinen luonne paljastuu, kun Bigwig jää kiinni ansalankaan ja lähes kuolee. Kylästä koetetaan hakea apua, mutta kaniinien tyrmistykseksi sen asukkaat eivät ole kuulevinaan, kun ne yrittävät kertoa tapahtuneesta. Kun Fiver sinnikkäästi jatkaa, sitä käsketään olemaan hiljaa ja sen kimppuun hyökätään. Fiver onkin se, joka ratkaisee arvoituksen: kylä paljastuu ihmisten ylläpitämäksi kaniinienkasvatuslaitokseksi, jonka asukkaita tapetaan tasaiseen tahtiin lihan ja nahkojen vuoksi. Tappamiset suoritetaan sinne tänne kylän lähistölle sijoiteltujen ansalankojen avulla. Kukin kylässä asuva kaniini on tästä salaa tietoinen, mutta julkisesti pidetään yllä kollektiivista onnellisen elämän illuusiota: kyläläiset elävät haavemaailmassa, jossa elämä on miellyttävää ja vaivatonta eikä kuolemaa ole olemassakaan. Kun joku kylän jäsenistä katoaa, jäljelle jääneet voivat vaivihkaa huokaista helpotuksesta, sillä yhden kuolema tarkoittaa sitä, että muut saavat lisää elinaikaa. Julkisesti katoamisia ei tietenkään tapahdu, eikä niistä myöskään saa puhua: sen vuoksi onkin kiellettyä kysyä ”missä” tai ”minne”. Tämä selittää myös sen, miksi uudet tulokkaat otetaan ystävällisesti vastaan: mitä enemmän kaniineja on, sitä pienempi todennäköisyys on sillä, että itse jää ansaan. Samalla selittyy myös Cowslipin karmiva naurukohtaus, jonka syynä oli tilanteen äärimmäinen ironia: kylään saapuu kuin tilauksesta lauma uhrattavaksi sopivia muukalaisia, jotka kaiken lisäksi itse vaatimalla vaativat päästä seikkailemaan ulos kylän ympärille viriteltyjen ansalankojen keskelle. Ansalankojen vuoksi kylää ryhdytäänkin jälkikäteen nimittämään Ansojen kyläksi.

Kylän asukkaiden tilanne on tietenkin henkisesti sietämätön: vaikka kadonnut kaniini olisi ollut rakas ja läheinen, sen kuolemasta ei saa puhua julkisesti. Kuolemaan ei voi liittyä minkäänlaisia rituaaleja, eikä sitä ole mahdollista käsitellä millään lailla, sillä kollektiivinen itsepetos pakottaa uskomaan, ettei kuolemaa ensinkään edes ole olemassa. Tätä kollektiivista itsepetosta pidetään tarvittaessa yllä vaikka väkisin, kuten Fiver osoittaa kylää kuvaillessaan:

“To say ‘Where?’ was bad enough, but to speak openly of the wires – that was intolerable. For that that they would scratch and kill.” (WD 126.)

Yksilötasolla tilanteen psyykkinen kuormittavuus aiheuttaa masennusta ja apatiaa, yhteisöllisellä tasolla se näkyy kulttuurisina muutoksina: tehdäkseen luonnottomasta elämästään siedettävämpää Ansojen kylän kaniinit ovat luopuneet kaniinien yhteisestä kulttuurista, jonka välittämä arvomaailma korostaa mm. nokkeluutta ja juonittelun taitoa vihollisista selviytymiseksi. Ne tanssivat juhlallisesti tavatessaan ja tekevät kuvia seinille – ja tämä kaikki saa ne tuntemaan itsensä hienostuneiksi ja sivistyneiksi. Ennen kaikkea ne ovat hylänneet El-ahrairahista kertovat tarinat, jotka edustavat kaikkea sitä, mitä ne itse eivät enää ole.

“O take me on your dark journey”: kuolema ja kulttuuri Ansojen kylässä

Kuolema ja kulttuuri kietoutuvat tiiviisti yhteen jo siitäkin syystä, että kulttuuriset ilmaisumuodot, kuten kirjallisuus, heijastavat yhteisön käsityksiä maailmasta. Kaniinien perinteisissä kertomuksissa kuolemaa hallitsee Inlén musta kaniini, joka pitää huolen siitä, että kuolema on jokaiselle oikeudenmukainen. Lisäksi tarinoihin kuuluu myös luojajumala Frith, jonka niin ikään tulisi pitää huolta kaniineista ja suojella niitä niiden vihollisilta. Ansojen kylässä todellisuuden ja sitä heijastavan kulttuurin suhde on mielenkiintoisella tavalla vinoutunut, sillä vaikka kuolemasta ei ole muissa yhteyksissä lupa puhua, sen käsittely on sallittua taiteellisessa ilmaisussa. Kaniinien vanhat, sukupolvilta toiselle periytyneet kertomukset eivät kuitenkaan kelpaa tähän tarkoitukseen, minkä vuoksi niiden tilalle on luotu uudenlaisia taidemuotoja. Näiden uusien taidemuotojen tarkoitus ei ole kuitenkaan todellisuuden kuvaaminen sellaisena kuin se on: niissäkään kuolemasta ei saa puhua rehellisesti. Sen sijaan uudet kertomukset välittävät propagandaa, jonka mukaan elämästä luopuminen ja kuolemalle alistuminen on arvokasta ja toivottavaa. Tällaiset tarinat koetaan lohdullisiksi ja niitä esittämään valitaan runoilijoita, joiden tehtävänä on sijaiskärsijöiden tavoin kantaa yhteisön synkkä salaisuus ja tehdä tilanteen sietäminen muille helpommaksi:

“Frith send them strange singers, beautiful and sick – –. And since they could not bear the truth, these singers – – were squeezed under the terrible weight of the warren’s secret until they gulped out fine folly – about dignity and acquiescence, and anything else that could make believe that the rabbit loved the shining wire.” (WD 126.)

Näistä ”kauniista ja sairaista” runonlaulajista tulee kylän kollektiivisen itsepetoksen tärkeimpiä ylläpitäjiä, sillä ne tarjoavat näennäisen mahdollisuuden muutoin tukahdutetun kuoleman käsittelyyn. Runonlaulajien suuri suosio on selkeä todiste siitä, kuinka tärkeää kuoleman käsitteleminen kulttuurisesti on. Sillä, että runot ovat ”upeaa petosta”, ei ole väliä, sillä juuri sitä kyläläiset haluavatkin: valhe on lohdullista, koska se tälläkin kertaa tarjoaa positiivisen kuvan sellaisesta, minkä todellinen luonne on liian kauhistuttava kohdattavaksi.

Kylän kaniinien suhdetta kulttuuriin kuvaa hyvin kohtaus, jossa maan alle kokoontuneet kaniinit alkavat kertoa tarinoita. Tulokkaita pyydetään aloittamaan ja Dandelion, joukon tarinankertoja, esittää klas

Kun niiltä tiedustellaan, millaisia tarinoita ne itse kertovat, ne vastaavat tarinoidensa ja runojensa kuvailevan niiden omaa elämää: El-ahrairahilla ei ole niille mitään tarjottavaa. Kun tulokkaat huomauttavat kaniinien tarvitsevan El-ahrairahin juonia, Silverweed-niminen kaniini julistaa, että moisen sijaan “[r]abbits need dignity and above all, the will to accept their fate” (WD 111). Silverweed esitellään tulokkaille kylän suosituimpana runoilijana:

“’We think Silverweed is one of the best poets we’ve had for many months,’ said Cowslip. ‘His ideas have a great following. Would you like to hear him now?’” (WD 111.)

Silverweediä kohdellaan kuin suosittua poliittista puhujaa: “’Yes, yes,’ said voices from all sides. ‘Silverweed!’” (WD 111). Seuraa Silverweedin hurmioituneeseen tyyliin esittämä nelisäkeistöinen runo, joka kuvailee arkisen elämän tuolle puolen kaipaavaa kaniinia. Runon puhuja keskustelee säkeistöissä ensin tuulen, puron ja lehtien, sitten Frithin kanssa ja pyytää vuorotellen niitä kaikkia ottamaan sen mukaansa, pois tästä maailmasta:

“– –

Where are you going, leaves? Far, far away

Into the earth we go, with the rain and the berries.

Take me, leaves, O take me on your dark journey.

I will go with you, I will be rabbit-of-the-leaves,

In the deep places of the earth, the earth and the rabbit.

– –

For I am ready to give you my breath, my life,

The shining circle of the sun, the sun and the rabbit.”

(WD 112–113.)

Silverweed lausuu runonsa epätoivoisen hurmion vallassa, ja kylän asukkaat kuuntelevat kuin noiduttuina. Mitään ei jää epäselväksi: runo on ylistyslaulu kuolemalle. Kuolema on vapautus, joka palauttaa elämään kyllästyneen yksilön osaksi jotain suurempaa – se on ihmeellinen ja lohdullinen lahja kaniinille, jolla ei ole mitään, minkä vuoksi se tahtoisi elää. Kuolemaa ei saa olla olemassa arkisessa puheessa, sen mainitseminenkin julkisesti riittää tapetuksi tulemiseen, mutta taide, ikään kuin toisesta maailmasta nouseva voima, ylittää kaikki yhteisön säännöt ja rajoitukset: taiteessa on mahdollista käsitellä sitä, mistä muuten on vaiettava. Näyttää melkein siltä kuin kuolemaan liittyvät tunteet kielletyiksi tullessaan pyrkisivät purkautumaan taiteessa aivan erityisellä vimmalla.

Ansojen kylä on siis kaikissa suhteissa ikään kuin esimerkki siitä, millaiseksi Ariès’n kuvaama ”kielletyn kuoleman” vaihe voisi teoriassa vahvimmillaan kehittyä. Koska kuolemaa ei voida käsitellä lainkaan, se koetaan paljon traumaattisempana tapahtumana kuin silloin, kun kuolemaan suhtaudutaan avoimesti. Taiteesta tulee sen vuoksi tärkeä varaventtiili, jonka kautta tukahdutettuja tunteita pystytään purkamaan ja jonka kautta yksilön surulle voidaan antaa yhteinen muoto. On mielenkiintoista, että kylässä suositaan ilmaisumuotona nimenomaan runoutta. Runot ovat kokonaisia kertomuksia tiiviimpiä, ja niillä on helppo luoda välähdyksenomaisia kuvia yksittäisistä hetkistä. Runous on lisäksi tyypillisesti hyvin individualistinen ilmaisumuoto, sillä sen avulla on helppo välittää yksilöllisiä tunteita, pelkoja ja toiveita. Tässä mielessä runot ovat hyvin erilainen ilmaisumuoto kuin kaniineille perinteisesti tyypilliset kertojalta toiselle periytyvät tarinat, jotka säilyvät muuttumattomina sukupolvelta toiselle.

Kuten aiemmin mainitsin, kuolemaa voidaan pitää kulttuurin voimavarana. Jos kulttuuri nousee pyrkimyksestä kuolemattomuuteen, erityisen kipeästi sitä voisi ajatella tarvitsevan niiden, joille kuolema on jotain kauhistuttavaa, kuten se Ansojen kylän kaneille on. Kylän taiteesta kuitenkin puuttuu se, mikä tekee kulttuurista kuolematonta: sitä ei pyritä säilyttämään seuraaville sukupolville. Taide on Ansojen kylässä hetkellistä, juuri sillä sekunnilla tapahtuvaa: se on olemassa tässä ja nyt aivan kuten sitä luovat ja vastaanottavat kaniinit, jotka milloin tahansa saattavat itse kadota jäljettömiin. Kylän kulttuuri on vahvasti muotivirtausten hallitsemaa. Silverweed on sillä hetkellä suosituin tarinankertoja. Erään käytävän seinään tehty kuva on kuulemma jo ”vanhanaikaista”, ja erityisen vanhanaikaisia ovat perinteiset El-ahrairahista kertovat tarinat – ylitulkinnan vaaran uhasta huolimatta käy hyvin houkuttelevaksi verrata Ansojen kylän kulttuurimieltymyksiä omaan uusimpien muotivirtausten ja nykyaikaisimpien vempeleiden rytmittämään maailmaamme.

Lopuksi haluaisin korostaa, ettei tarkoituksenani ole ollut arvottaa erilaisia kuolemaan suhtautumisen tapoja. Arvottaminen olisikin mahdotonta, sillä kyse ei missään tapauksessa ole yksiselitteisistä tai yksipuolisista käsitteistä. Esimerkiksi kuoleman kieltämisen – siinä muodossa kuin missä Ariès sitä käsittelee – voi toisaalta nähdä kuoleman realiteettien aiempaa syvällisempänä ymmärtämisenä. Kuoleman luonnollisena ja hyväksyttävänä pitäminen saattaa puolestaan näyttäytyä vaarallisena siinä mielessä, että se äärimmilleen vietynä vähentää kuoleman merkitystä. Tällöin kuoleman ymmärtämisestä jäävät puuttumaan ne henkilökohtaisiin ja yksilöllisiin tunteisiin sekä omakohtaisiin kokemuksiin liittyvät merkitykset, joita ilman kuolema olisi pelkkä fysiologinen tapahtuma.

Lopuksi

Kuoleman ja kulttuurin suhdetta voidaan määritellä useista eri näkökulmista. Tutkielmassa käyttämäni tulkinta kuolemasta kulttuurin voimavarana perustuu yleisinhimilliseen kuolemattomuuden haaveeseen, jota yksilön on mahdotonta toteuttaa mutta joka kulttuurin avulla saa uuden merkityksen. Kuolemaa voidaan tarkastella myös siitä näkökulmasta, kuinka siihen on eri yhteisöissä suhtauduttu. Philippe Ariès erottaa länsimaalaisen kulttuurin kuolemaan suhtautumisen tavoissa kaksi kronologista vaihetta, joista ensimmäisessä, pitkässä vaiheessa kuolemaa pidetään luonnollisena ja hyväksyttävänä ilmiönä, kun taas jälkimmäisessä vaiheessa kuoleman läsnäolo pyritään arkisissa yhteyksissä häivyttämään. Toisaalta kuolema on aina myös jotain käsittämätöntä ja pelottavaa: ristiriitaiset ja ahdistavatkin tunteet ovat olennainen osa sen ymmärtämistä.

Watership Downissa ilmenee useita erilaisia kuolemaan suhtautumisen tapoja. Tarinan protagonistit suhtautuvat kuolemaan kaikkein monipuolisimmin: kuolemaan suhtaudutaan toisaalta avoimesti ja sitä käsitellään monipuolisesti esimerkiksi myyteissä, mutta toisaalta kuolema saa myös osakseen ansaitsemaansa kunnioitusta ja ihmetystä sekä aiheuttaa voimakkaita pelon ja surun tunteita. Vastakohtana tälle on Ansojen kylän yhdyskunta, jossa kuolemasta on tullut luonnoton ja häpeällinen tapahtuma, jota ei käsitellä millään tavalla ja jonka olemassaolokin pyritään kieltämään.

Ansojen kylän yhdyskunta on todiste siitä, että kuoleman yhteisöllinen käsittely on kulttuurisesti äärimmäisen tärkeää: sen tukahduttaminen ja kielletyksi tekeminen johtaa ongelmiin niin yksilön kuin yhteisönkin tasolla. Kulttuurilla on tärkeä merkitys sekä kuoleman ymmärtämisen että tämän ymmärtämisen aiheuttamien tunteiden käsittelyn kannalta. Jos kuolemaa ei voida käsitellä lainkaan, se koetaan paljon traumaattisempana tapahtumana kuin silloin, kun kuolemaan suhtaudutaan avoimesti. Ansojen kylässä tämä johtaa siihen, että paine käsitellä kuolemaa taiteessa kasvaa. Samanaikainen kuoleman kieltäminen aiheuttaa kuitenkin sen, että kuolema menettää merkityksensä kulttuurisena voimavarana.

Lähteet

Anderson, Celia Catlett (1983) Troy, Carthage, and Watership Down. Children’s Literature Association Quarterly 8:1, 12–13.

Anttonen, Veikko (1999) Elämän kääntöpuolen etnografiaa: kuolema eri uskonnoissa ja kulttuuriperinteessä. Teoksessa Kuparinen, Eero (toim.) Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 52. Turku: Turun yliopisto.

Ariès, Philippe (1983) Western Attitudes toward Death from the Middle Ages to the Present. Engl. Patricia M. Ranum. (Essais sur l’histoire de la mort en Occident: du Moyen Âge à nos jours, 1975.) Baltimore: The John Hopkins University Press.

Assmann, Jan (2005) Death and Salvation in Ancient Egypt. Engl. David Lorton. (Tod und Jenseits im Alten Ägypten, 2001.) New York: Cornell University Press.

Bengtsson, Niklas (2000) Mielikuvituksen rajaton riemu. Bibliografia ja johdatus fantasiakirjallisuuteen. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu Oy.

Elias, Norbert (1993) Kuolevien yksinäisyys. Suom. Jari Nieminen & Paula Nieminen. (Über die Einsamkeit der Sterbenden in unseren Tagen, 1982.) Helsinki: Gaudeamus.

Hakkarainen, Pekka (1999) Kuolema ja yhteiskunta. Teoksessa Kuparinen, Eero (toim.) Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 52. Turku: Turun yliopisto.

Hovi, Kalervo (1999) Kun aika loppuu – kuolema historiassa. Teoksessa Kuparinen, Eero (toim.) Kun aika loppuu. Kuolema historiassa. Turun yliopiston historian laitoksen julkaisuja 52. Turku: Turun yliopisto.

Jalava, Marja (2000) Martin Heidegger: Oleminen ja aika (Vastapaino: Tampere, 2000). Historiallisia Arvosteluja 2:7.

Petzold (1987) Fantasy out of Myth and Fable: Animal Stories in Rudyard Kipling and

Richard Adams. Children’s Literature Association Quarterly 12:1, 15–19.

Sisättö, Vesa (toim.) (2003) Ulkomaisia fantasiakirjailijoita. Helsinki: BTJ Kirjastopalvelu.

Thomas, Jane Resh (1974) Old Worlds and New: Anti-Feminism in Watership Down. The Horn Book Magazine 50:4, 405–408.