Runoilijan elämän mitättömyys ja yksi osuma (5)
Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handkea.
Lue myös seuraava:Ex-kirjailija, ex-naisystävä ym (6)
Ex-kirjailija matkaa seuraavaksi melua ja hälyääniä käsittelevään kongressiin Handken Moravalaisessa yössä. Matka johtaa moniin koomisiin tilanteisiin siksi, koska osanottajat itse ovat äärimmäisen herkkiä äänille. He ovat jopa niin herkkiä, että kongressin avaussanat äänekkyydessään aiheuttivat katastrofin, tosin puhuja yritti vain kuiskata ilman mikrofonia.
Rinnastus kirjallisuudentutkimuksen seminaareihin ja tarkkojen sekä herkkien tutkijalukijoiden kokemuksiin on selvä.
Kongressikeskus on kaukana espanjalaisella arolla, tosin keskukseen ei mene tietä vaan sinne pääsee vain maastoautolla, eikä paikan päällä keskuksesta näy jälkeäkään, vain pieni kohouma maastossa antaa ymmärtää, että siinä se ehkä on.
Handkemainen kerronta on tällaista, sen ympäristökuvaus on hahmottamisen prosessia, jossa tulkinta ympäristöstä muuttuu jatkuvasti.
Samalla matkalla ex-kirjailija tapaa runoilijaystävänsä. Ja teemaksi nousee tietenkin kysymys: mikä tehtävä runoudella on nykyajassa ? Runoilija Juan Langus saattaa olla jostain Handken romaanista peräisin oleva hahmo, jota en tunne.
Juanin hiljanen viha kotikaupunkiaan kohtaan kääntyy parodiaksi runoilijaelämän mitättömyyttä kohtaan. Äitinsä luona asuva, lapsuuden huoneeseensa pesiytynyt runoilija on lopettanut rakkausrunojen kirjoittamisen tytöille, huomattavan korkean ikänsä vuoksi, ja kirjoittaa nyt pelkästään kaipuusta.
Juan Langus on paikallisjulkkis, hän elää tätä pientä elämää, johon useimmat ovat asettuneet. Vuosittain hän julkaisee runoniteensä, ja samalla kun hänen kuvansa sekä kirja ilmestyvät kirjakaupan ikkunaan, häntä myös haastatellaan paikallislehdessä.
Runoilijan julkisen työn kuvaus on musertavaa. Juan tunnetaan kadulla, mutta kukaan ei tiedä mitä hän tekee. Häntä ei edes vihata, kuten pikkukaupungin suurta runoilijaa, jonka säkeitä vihataan niin että mustaksi tussattuina niitä löytää vieläkin kaupungin ilmoitustauluilta.
Kaupunkilaisten silmissä Juan Langus tulee kiusallisen usein kadulla vastaan. Siinä on pilakuva runoilijasta nykyaikana:
„Ja hän, ainoa koko seudulla, oleili päivästä toiseen kaduilla; häneltä välttyi joko kääntämällä päänsä toisaalle tai luomalla häneen väheksyvän katseen hänen ammattinsa perusteella, ammatin, jonka kyseisestä harjoittajasta paikkakuntalaiset tiesivät vain nimen ja sen, mitä hän yksin ja salaa teki, saattoi olla heitä vastaan, heidän koko olemassaoloaan vastaan. Hän oli heidän salainen vihollisensa.“ (152)
„Hänen runonsa eivät kuulostaneet juuri muulta: hiljaista raivoa. Tosin se raivo herätti tuskin kenenkään huomiota. Oli kuin hänen, vakavamielisen runoilijan, kuuluisi maksaa siitä ylimielisyydestä, jolla hänen oman aikansa runoilijat suhtautuivat koulujen oppimateriaaleiksi alistettujen aiempien aikojen runoilijoiden runouteen.“ (153)
Tämän surkeuden keskellä ex-kirjailija muistaa yhden ainoan runon, tai parisäkeen josta tuli pelastusköysi hänelle, niin että hän pääsi takaisin kieleen ja sitä kautta proosansa maailmaan. Ja tämä saa hänet ilmoittamaan mottonsa: „Kuin on runous, niin on proosa.“
Lopuksi entinen prosaisti antaa koomisen pontevan ja puoltavan lausuntonsa runoudelle:
„Ja yhden ainoan sen kaltaisen runon tähden hän olisi antanut jokaiselle nykyrunoilijalle anteeksi heidän todellisen tai näennäisen, ammatillisen ylimielisyytensä. Ja näin voisi runojen kirjoittaminen, riippumatta siitä, oliko se ammatti vai ei, olla jatkossakin hyveellinen tehtävä?“ (155)