Ex-kirjailija hakeutuu Wienin takamaille (8)
Lopultakin, kuudennessa luvussa, ex-kirjailija matkaa ex-kotimaahansa Itävaltaan.Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handkea.
Matkaaja on erityisen kiinnostunut takamaista ja välimaastoista sekä sellaisista ihmisistä, isänmaallisuutta ja kansallisia keskuksia hän pyrkii välttämään eikä tämä ex-kansalliskirjailija tietenkään aivan onnistu. Kaksi alkupuolen kuvausta ovat kiinnostavapia, toinen on peltojen kuvaus joihin sekoittuu muistoja, ja toinen on hyperrealistinen moottoritie. Teema, jota Handke on käsitellyt ”Immer noch Sturm” ja muissa maaseutunäytelmissä.
Aluksi se, kuinka kotiseutu ja nykyisyys muodostavat eräänlaisen päällekkäiskuvan lähestyttäessä Wienin lentokenttää, kun naisääni toistaa ”Huomio, hinausalue”.
”Lähestyttäessä maata ja erityisesti koneen hidastaessa vauhtiaan hän joutui ajassa taaksepäin, loksahti siihen,.. katse kohtasi laajalle levittäytyvät, viljelemättömät pellot ennen kiitorataa, muinaiset, ajat sitten umpeen auratut tai suoristetut peltotiet ja umpeen luodut purot tummina piirrettyinä viivoina, juovina, mutkina tai serpentiineinä vaalean kotiseudun yksitoikkoisuudessa, yhdellä niistä teistä ja yhden puron reunalla kulkivat ohitse jälleen yhdet esi-isät kädestä toisiaan pitäen, avojaloin erään varhaisen kesäaamua hämärässä..” (255-256)
Lentokentältä eteenpäin ex-kirjailijan keskeinen pyrkimys on välttää joutumasta Wieniin, siihen labyrinttiin, ja hän lähtee päinvastaiseen suuntaan, kävellen pitkin moottoritien reunaa. Ja ennen pitkää seuraa hyperrealistinen kuvaus nykyisyydestä mottoritien reunalta, ex-kirjailija alkaa tarkkailla ohi ajavien autoilijoiden käsien asentoja. Innoituksena tähän on erään lapsen toteamus, miten jännä on katsella ihmisiä ohi ajavissa autoissa. Kasvojen sijaan autoilijoiden kädet, jotka lepäävät ohjauspyörällä, yritetään kuvata rikkaan moninaiseksi mutta vaikutelma joka syntyy on loputon ja järkyttävä monotonisuus, joka tuntuu laajeneva yli koko maan piirin.
Kohta ex-kirjailija löytää omat maastonsa, Tonavan rantatienoon ja takamaat, sekä niiden ihmiset. Siellä kaikki tuntuvat tekevän polttopuita, moottorisahat pärisevät, kirveet ja sahat ovat työssään. Aivan kuin talvella todella tarvittaisiin noin paljon lämmityspuuta, tuumii ex-kirjailija, joka kuljeksiessaan pysähtyy ajoittain tarjoamaan auttavan kätensä, toivoen että joku palkkaisi hänet päivätyöläiseksi, mutta niin ei kukaan tee.
Ex-kirjailija pyrkii kiertämään Wieniä. Hän toteaa, että tällainen suurkaupungin kiertäminen, ympäröiminen, jalan kulkemalla on pitkään ollut hänen harrastuksensa. Ja esimerkiksi Pariisi ja Madrid on tullut tällä tavalla ympäröityä. Peter Handke itse asuu Pariisin takamailla sijaitsevassa maalaistalossa. Mutta tässä paikallisuuteen liittyviä tunteita ja isänmaallisuutta käsittelevässä luvussa ex-kirjailija identifioituu entistä vahvemmin Balkanille. Itäväaltalainen isänmaallisuus ja miesten ruskeat kansallispuvut, joiden rintapielissä ovat nuo järkyttävät hirvensarvesta vuollut, pääkallon muotoiset napit.
Isänmaallisuuden ja kansallisen kulttuurin teema huipentuu luonnollisestikin parodiaan, kun lukuisten eri maiden ”edustajat” esittävät kansallishymninsä ”mörinäraudalla”, turpajurrilla soittaen. Kyseessä on munniharpistien tapaaminen, maailmankongressi, jonne ex-kirjailija eksyy. Tuo pieni, hampaitten välissä soitettava rauta on juutalainen harppu, tai joillekin guimbarden tai khesus. Peter Handken kerronnalle tyypillisesti munniharput itse ja niiden sointisävyt ja paikalliset käyttökulttuurit kuvataan vivahteikkaasti. Mutta ex-kirjailija raivostuu, kun lopuksi jokaisen munniharpistin tuli esittää oma kansallishymninsä, ja liittää se harmonisesti muiden kansallishymnien sointiin. Vihaspäissään hän ottaa oman, ruosteenmakuisen munniharppunsa, ja rikkoo harmoniat.
Ja mitä hän sitten tunsi munniharpistien sävelkimaran aikana? Raivoa. Niin täydellistä raivoa, että sellaista koki ainoastaan unessa. Ja mitä hän teki raivonsa valtaamana? Tai mitä hän uneksi tekevänsä? … Niin ei saanut olla, että juutalaisten harppua käytettiin valheellisen harmonian saavuttamiseksi. Munniharpun soittajat eivät saaneet edustaa mitään maailman valtapiiriä, urbi et orbi,vaan, jos ylipäätään jotain, niin maailman takahikiää.” (283-84)”
Koko luku tuntuu huipentuvan tähän episodiin, keskittyen siihen mitä tämä ex-kirjailijan raivostuminen on – onko se jotenkin balkanilaista. Täytyy kuitenkin muistuttaa, että suomen kielen raivo viittaa raivioon ja siis alun perin metsän raivaamiseen, pidäkkeettömän aggression kulttuurperintöön puita kaadettaessa. Ex-kirjailija
”Ainoa, mikä jäi kaikesta jäljelle oli raivo. Siitä syytettiin aikoinaan Balkanilla asuvia ihmisiä, joita pidettiin meidän kaikkien keskuudessa kaikkein pahimpina. Ja siitä syytetään meitä nykyisinkin, aivan kuten ennen, vieraiden voimien taholta, mitä kuvastaa myös se, että yleinen määre ”raivo” (Wut) ei ole peräisin meidän kielestämme, vaan se on lainasana, peruisin suurimpien valloittajien sanavarastosta, toimien lainan lisäksi haukkumasanana.” 288
Tähän voi jatkaa vain toteamalla, että suomenkielen ”raivo” on aivan Blut und Boden-peräinen ilmaus, eivätkä muinaiset serbien raivolaulut, niin kammottavia kuin ovatkin, ovat saaneet meikäläistä kaikupohjaa Vänrikki Stoolista alkaen, kun Runeberg luki ja käänsi näitä raivolauluja kansallisiin tarpeisiimme.