Eepikko matkaa bussissa selkä menosuuntaan (3)
(Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handken teosta Moravalainen yö)
Lue myös: Kirjailijan synty: petos välitöntä elämää kohtaan (4)
Ex-kirjailijan lähtö on kuitenkin kuin maastamuutto, joka rinnastuu serbien ja kroaattien välisen vihanpidon seurauksiin ja maasta muuttoon. Kaikki paljastuu kuitenkin vähitellen, epäkertojan strategiana tuntuu olevan se, että kaikki paljastuu vähitellen. Ja se, että jokainen kuvauksen teema kääntyy ennen pitkää vastakohdakseen, tarinan omaksi vastakuvaksi.
Emme tiedä miksi ex-kirjailija on pakkautumassa bussiin, mutta se että hän on ainoa joka asettuu istumaan selkä menosuuntaan antaa aihetta tulkintaan. Kun kaikki muut katsovat eteenpäin, hän katsoo kuin eepikko taaksepäin, tarkkailee sekä ihmisiä, että tapahtumia bussissa sekä ulkopuolella.
”Bussissa matkustavat, ex-kirjailijaa lukuun ottamatta, eivät näyttäneet ollenkaan huomaavan, mitä heidän ympärillään tapahtui. Ja jos huomasivat, he eivät osoittaneet sitä mitenkään. He kykenivät näkemään ainoastaan heidän päämääränsä… ” (66)
Bussin liikeelle pääseminen on todella hidasta, ja kertojakin tuntuu käyttävän kaikki mahdollisuutensa hidastaa sitä mitä on tapahtumassa. Lähtö. Ilmeisen vaikea lähtö. Hyvästelijöitä on runsaasti pienen kylän takana olevan tien luona. Ensin bussi peruuttelee, ja lähtee sitten ryöimään eteenpäin. Ja kun päästään isolle tielle bussi hiljentää vauhtia entisestään, ja seuraa pieni kuvaus, joka syntyy bussin pöllähdyttämästä pakokaasupilvestä.
Suuria eeppisiä hyvästelyjä on ennenkin luettu pölypilvistä. Ja kuinka paljon tämä kaikkinäkevän kertojan parodinen hahmo ehtiikään nähdä näkymän katoamisen hetkellä:
”Bensiinin lemupilvi levisi myös matkustamoon ja peitti viimeisetkin perässä juoksijat ulkona näkyvistä, vaikkakaan ei niin, että olisi jäänyt huomaamatta, kuinka viimeiset ravaten ja hyppien, samanaikaisesti surren, ja sitten koko joukko hävisi näkyvistä. Joku, joka ennen kuin luovutti, teki rosoisella asfaltilla vielä kärrynpyörän ja sitten joku toinen teki vielä kuolemanhypyn (mahtoiko olla itse Porodinin jalkapallotähti? – kylillä, myös enklaaveilla oli omat tähtensä). Sillä tavoin surusta nousi esiin: korkeushyppyä, kärrynpyöriä, kuolemanhyppyjä, surun juoksu- ja hyppykulkue. Se oli kiihtynyttä surua; vastustusta, jossa mikä tahansa vastustus oli merkityksetöntä, ja sen tähden sitäkin ehdottomampaa.” (56)
Tämä kuva saa vastakuvansa bussimatkan lopulla, kun taas väkeä kulkee auton vierellä, tällä kertaa vihamielistä väkeä. Epä-kertoja ei saa selville mitä tapahtui, heittikö joku kivenmurikalla bussia vai oliko se nyrkin isku, tai koputus?
Tämä jää sivuseikaksi, koska epä-kertoja yrittää intensiivisesti ennakoida kiven kolahduksia. Kauhu ja varuillaan olo kääntyy ikäänkuin uteliaisuudeksi, jälkeen päin kertoja keskittyykin pohtimaan sitä, miten on mahdollista että kivi tömähtää aina sillä hetkellä kun sitä ei odota.
”Vaikutti kuitenkin siltä, että kivet olivat olleet pieniä, ainakaan ne eivät olleet mitään järkäleitä. Tosin ne osuivat joka kerta, mutta voimakkain vaikutus – mitä ei tietenkään voinut ennakoida – oli jokaisen paukahduksen arvaamattomuudella, vaikka siihen kuinka yritti varautua. Ja yhdestäkään heittäjästä ei näkynyt mitään. Vaikka kuinka yritti, tai kenties ex-kirjailija ainoana yritti.” (78)
Muu bussin väki tuijotti tylsinä eteensä, kuljettaja oli jopa avannut ikkunan ja soitatti autoradiosta kovalla ”Apachea”. Tavalla, joka ei kertojan mielestä ollut missään nimessä provosoivaa.
Alusta lähtien epä-kertoja on syvästi pettynyt bussissa istujien tylsyyteen, he pureksivat vain omenaansa tai kurpitsan siemeniä, kuuntelevat musiikkia nappikuulokkeistaan tai näppäilevät kännykkäänsä. Hän olisi halunnut eeppisiä surun esityksiä (huomakaa paatos ja toisto seuraavassa):
”Kuinka hän odottikaan, että myös he olisivat liittyneet sureviin. Että myös he olisivat olleet murheen murtamia, hirvittävän pyörällä päästään. Miksi he eivät heittäytyneet maahan tai mahalleen istumapenkille, miksi eivät viillelleet kynsillään, sen sijaan että pureksivat kynsiään lakkamatta, penkkien selkänojia auki tai edes rummutelleet nyrkeillään niitä vasten?” (57)
Mutta kuten odottaa saattoi, tämäkin kuvaus kääntyy päinvastaiseksi. Ja kun todelliset surun osoitukset tulevat, matkustajien entisen kotikylän hävitetyllä hautausmaalla, kertoja on vaivautunut. Hän ei ilkeä alkaa mihinkään paatoksen esityksiin, odottaa mykkänä vain että bussi lähtisi liikkeelle. Kohta kaikki taas istuivat bussissa eleettöminä kuin ennenkin, mutta ex-kirjailija huomaa että nyt kaikki pitävät käsiään pyhästi, kämmenkupit auki.
”Heidän kaikkien kädet lepäsivät kämmenpuolet ylöspäin muodostaen ikään kuin tyhjiä kulhoja, ja ex-kirjailijasta tuntui, johtuen luultavasti bussin tärinästä, että kulhoissa voitiin punnita erilaisia painoja, lintujen painoja, pikemminkin pienten lintujen painoja. Elävien painoja? Kuolleitten painoja ?” (76)
Tietenkin tämä eepikon tehtävän ottanut, bussissa selkä menosuuntaan istuva ex-kirjailija yrittää kirjoittaa mukaan myös sovinnon eleen serbien ja kroatien välille. Ele on kuitenkin niin pieni, että kertoja jää pohtimaan liikahtiko pikkutyön sormi vastaukseksi bussin ikkunasta vilkuttaneelle tädille, vai oliko kyseessä tahdoton nykimisrefleksi sormessa.
Tilanne oli kuitenkin kärjistynyt äärimmilleen, bussissa istuvat ja ulkpuolelle kerääntyneet ihmiset tuijottivat toisiaan. Epä-kertoja itse tulkitsi tilannetta aivan väärin, ilman mitään uhkaa, ihmisten ammolleen rävähtäneet silmät näyttiviät hänestä kauniilta. Ja sitten, ennen kuin bussi lähti liikkeelle, yksi matkusajista vilkutti. Tässä kohtaa kertoja palaa Moravian yön nykyhetkeen ja antaa eräänlaisen tilannearvion siitä, onko mahdollisuutta sovitukseen.
Klassisesti tällaiset asiat esitetään viattoman pikkutytön kautta. Hän kamppailee lentosuukon ja irvistyksen välillä.
”Lapsi tahtoisi näyttää naiselle kieltä, näyttää niin kauan, että hänen kasvonsa vääristyisivät. Yhden pelottavan hetken ajan lapsen kielen näyttö ei ole ainoastaan täysin mahdollinen, vaan suorastaan välttämätön toteuttaa, vaikka yhtä hyvin se voisi jäädä kokonaan toteuttamatta…”(74)
Ja sitten vain kaikkinäkevä kertoa huomaa, kuinka lapsen pikkusormi liikahtaa joko eleenä tai reflesinä ja vain kerran. Jos tälle viattomuuden kuvalle haetaan vastakuvaa, niin se on koira, joka jolkottaa eräässä vaiheessa bussin vieressä. Joku on tuhrinut koiran sprayväreillä – ja ex-kirjailija huomaa että nuohan ovat entisen valtion värit.