Linn Ullmann: Aarteemme kallis

Marjatta Ripsaluoma KLASSISTA MENOA

Norjaksi kirjan nimi on Det Dyrebare, eli kallis, tärkeä. Kirjan luettuani rupesin miettimään mikä kirjassa voisi olla aarre, ja mieleen tuli vain vanhan virren ”aarteemme kallis”, joka jatkuu jotenkin niin että ”vuotemme virtana vierivi pois”. Oikeastaan kirja kertoo useista kalleuksista, tärkeistä asioista, jotka ovat eri asioita eri ihmisillä, perheillä, sukupolvilla. Sen sijaan kristinuskon kanssa kirjalla ei ole mitään tekemistä.

Ullmann ottaa ja törmäyttää eri ihmisten kalleudet toisiaan vastaan ja siitä syntyy sotku. Kirja on rakennettu jäntevästi ja taitavasti niin, että se ei näytä varta vasten rakennetulta tarinalta. Osa kohtauksia on kyllä ennalta arvattavia. Ne eivät vie kirjan vetoa, vaan niiden rakentaminen on johdonmukaista henkilöiden kehittymisen kannalta.

Ullmannin taito rakentaa henkilöitä pitää kirjaa ryhdissä. Samalla henkilöt ovat omia roolejaan, karaktäärejä. Tässä kirjassa on jotain näytelmäkirjallisuuteen viittaavaa. Ainakin kirjassa on loppua kohden huippukohta, tarinan ydin ja siitä alkaa sitten taittuminen kohti lopun eräänlaista kaiken sovintoa. Malli on klassinen.

En viittaa tässä Ullmannin näyttelijä-äitiin mitenkään tarkoituksellisesti, mutta oletan Ullmannin katsoneen/lukeneen näytelmiä. Siihen viittaa myös juonen kuljetuksen selkeys ja johdonmukaisuus. Mutta kaikki näyttelijöiden lapset eivät opi kirjoittamaan hyviä henkilökuvia.

Oslosta tuntureiden juurelle

Keskiössä on perhe, joka on juuttunut monella tavalla. Jon ja Siri, aviopari, ovat päätyneet yhteismitattomiksi, mikä johtuu sekä henkilöhistorioista että ammattien erilaisuudesta. Jon on kirjoittamassa kirjaa, jonka pitäisi olla trilogian päätösjakso, mutta ei saa kirjaa kirjoitetuksi. Jumissa olemista jatkuu vuosikaudet.

Siri on perustanut Osloon ravintolan, joka ei menesty aivan niin hyvin, että sen tuotoilla perhe voisi elää. Sitä paitsi Siri on sitä mieltä että miehen on osallistuttava perheen elatuskustannuksiin. Tämä kuulostaa synkän keskiluokkaiselta. Ehkä vaimo ja äiti haluaisi myös jonkun ammatin josta saisi tarpeeksi rahaa perheen elatukseen?

Perheessä on kaksi tytärtä, koulua käyvä Alma ja alle kouluikäinen Siv. Sirin äiti omistaa huvilan aika lähellä Osloa, maalla. Paikka on jyrkällä kukkulalla, joka saa paikan kuulostamaan vuonon huipulla olevalta hienolta ja kalliilta paikalta. Nuori perhe on itsestään selvästi lomat ja suuren osan kesää huvilalla. Mutta huvilan vanhaa osaa ynnä äiti/isoäiti Jennyä vartioi outo kerberos, Irma. Kirja jättää varjoon näiden kahden suhteen, mutta ilmeisesti Irma on ollut avuksi kun Jennyn mies kuoli.

Tarina on siis monipolvinen. Ihmisillä on menneisyytensä, jonka kohtalonomaisuutta ihmiset jostain syystä noudattavat. Vuonomaiseman voi kuvitella tarinan taustaksi. Oslo jää paljon suttuisammaksi.

Vuonon harjanteelle johtaa kiemurteleva tie, joka on tärkeä yksityiskohta tarinassa. Paikka ei ilmeisesti ole pelkästään oslolaisten turistikohde, koska paikkakunnalla asuu paljon perheitä. Lapset tuntuvat käyvän koulua vuonon juurella. Sen lisäksi Jennyn ja hänen tyttärensä Sirin elämä on kutoutunut paikkakunnan sosiaaliseen verkostoon: kaikki tuntevat kaikki.

Kirjan henkilökuvaukset ovat fyysisiä: Siri-äiti muistelee lapsuuttaan, jolloin hän oli yksinollessaan yhtäkkiä ”laskostunut” kasaan, lyyhistynyt, hän oli osannut kasalle menemisen suoraan nivelistä. Ehkä sen vuoksi hänellä on vino selkä. Tai elämä Sirin silmin: vino selkä kuvaa jollain tavalla vaihetta jossa kaikki vinoutuu. Jos Siriä ajattelee päähenkilönä, hänen vastakohtansa on komea ja kaikin tavoin täydellinen aviomies Jon, jota useampikin ihminen kadehtii. Mutta jonka tilanne on kaukana täydellisestä.

Oikeastaan kirjailijuus näkyy Jonin hahmossa surkuhupaisena yrittämisenä, jossa minuus kietoutuu tyhjän näytön ympärille ja johtaa onnettomiin ihmissuhteisiin. Tyhjä näyttö sielun peilinä?

Vuonon harjanteelta tullaan alas ja mennään ylös kirjan mittaan monella eri tavalla. Huimin on ehkä kertomus Siristä ja hänen isästään kilpapyöräilemässä kiemurtelevalla, jyrkästi alasviettävällä tiellä. Tyttären pyörä osuu kiveen ja hän lentää yhtäkkiä eteenpäin, ja aikoo pysyä pyörn selässä.

Kirjassa on paljon tällaisia kuvia. Myös maisema tulee lähelle: sumu pisaroi, tekee puista tummia haamuja, muuttaa ihmisen kävelemisen varovaiseksi.

Ihmisten väliset polut

Kirjan käännekohta on kuin näyttämökuvan valokuva tai mallipiirustus. Kohta tapahtuisi jotain aivan kuin joku sirkustirehtööri olisi nostanut ylös tahtipuikkonsa tai puhaltanut fanfaarin:

Vanha valkoinen alppihuvila mäen päällä olisi kaivannut uutta maalikerrosta, mutta sitä ei kukaan huomaisi sumuisessa hämyssä. Pian olohuoneen kaappikello, joka oli kerran maailmassa kuulunut Jennyn isoäidille, löisi seitsemän kertaa, ja silloin kaikki olisi valmista. Puutarha heräisi eloon. Ovet pihalle ja puutarhaan avautuisivat. Sade hellittäisi hieman, ja vaikka sumu riippuu raskaana puunlatvoissa, valot ja lyhdyt loistaisivat sekä sisällä että ulkona. Ja he kaikki seisoisivat pihalla ottamassa vastaan vieraita. Jenny ja Irma, Siri ja Jon ja Alma ja pikku Liv ja kuukasvoinen tyttö jonka nimi oli Mille.

Tässä esitellään kohtauksen näyttelijät. Kyse on kohtalokkaista syntymäpäivistä, joiden aikana yksi ihminen kuolee. Ensin hän katoaa, sitten on yhä selvempää että hän ei enää voi olla elossa. Tässä tulee dekkari-elementti kerrontaan, mutta juoni ei erityisesti siitä nopeudu, paranoia ei henkilöidy, ei mitään kovin kliseistä. Ennemminkin Millen – kesän lastenhoitajan – katoaminen saa aikaan reaktioita perheen henkilöissä. Ihmiset jatkavat ajelehtimistaan, vaikka katoaminen muuttaa jokaista ihmistä jollain tavalla.

Tämä kohtauksen kuvaus on noin puolessa väin kirjaa, joten henkilöt tunnetaan jo. Vanhin lapsi Alma alkaa ihaillun vanhemman tytön katoamisen vuoksi kasvaa, lapsi pitää myös sisällään salaisuutta, joka ei selviä kirjan henkilöille kuin aivan lopussa.

Ullmann käyttää kaikkitietävän kertojan tekniikkaa läpi kirjan. Tästä tulee yksi vetävä elementti tekstiin, koska lukija tietää kaiken aikaa enemmän kuin kirjan henkilöt. Ei Sirinkään pään sisällä olla koko ajan. Miltei kaikilla kirjan henkilöillä on salaisuuksia, ristiriidat risteilevät henkilöiden välillä ja aiheuttavat törmäyksiä. Ne on pohjustettu kirjassa tavattoman hyvin.

Kirjan avioparilla on ongelmia suhteessaan ja lasten kasvaessa myös vyyhti kasvaa. Kirjailija kiteyttää dialogien välissä ihmisten suhteita aina välillä:

Jon tarkoitti, että hän halusi aidon Sirin. Paljaan Sirin. Sirin jolla oli vino vyötärö ja jota hän mieluusti silitti. Ei sitä Siriä joka loi nopeita ja laskelmoivia katseita; ei sitä Siriä jonka suun ympärille nousi pikkiriikkisiä tyytymättömyyden uurteita; ei sitä Siriä jonka pettymys ja halveksunta paistoi jokaisen pienen, kauniin liikkeen koreografiasta. Kaikki kuulosti kuitenkin väärältä, sanoi hän sen miten hyvänsä. Hän ymmärsi kyllä sen.

Kaikkitietävä kertoja tunkeutuu milloin minkäkin henkilön pääkoppaan lukemaan tämän ajatuksia jonkin matkaa eteenpäin. Tämän kirjan henkilöt miettivät kovasti ennen kuin he tekevät mitään. Heillä on epäilyksensä lähimpienkin suhteen, mutta harvoin asiat purkautuvat ulos kerralla.

Jokainen raivo ja jokainen ilo pidätellään sisällä niin kauan kuin mahdollista. Kirjan kliimaksit syntyvät siitä, että joskus niin kutsuttu totuus pääsee ihmisten suusta ulos. Huudot miltei kuuluvat kirjan sivuilta, karjumiset, perheen koiran Leopoldin murahdus kun se käy pikkukoiran kimppuun, ja samalla tulee lopettaneeksi aviomiehen yhden turhan syrjähypyn.

Perheen anatomia

Ullmann, kirjailija, kaikkitietävä kertoja ei luo perheen, syntymäpäivien, Oslon talon, ystäväpariskuntien ja muiden kirjassa asustavien henkilöiden elämästä sievää henkilögalleriaa. Pikemminkin hän osaa ohjata ihmisryhmiin valoja ja varjoja.

Ullmann hallitsee myös historiallisen kaaren, jo kuolleetkin isovanhemmat ovat mukana tarinassa. Taustalla on jopa sota ja se onnettomuus että isoisän vaatekaupan saksalaiset ottivat ja tuhosivat.

Kirjaa lukiessani tulin ajatelleeksi kuinka vähän tiedän naapurimaan historiasta. En tiedä miksi saksalaiset ottivat ja tuhosivat kaupan Molden pikkukaupungissa. Tiedän että Norjassa toimi natsimiehityksen aikana vastarintaliike – tähän kirjassa vain viitataan, mutta jos kerran Jennyn äiti on kuulunut liberaalinaisiin, niin siinä on yksi kirjan ulottuvuus.

Se asettaa tietyn yhteiskunnallisen raamin kirjaan. Käsitän niin, että vapaamielisyys tässä yhteydessä tarkoittaa ei-kansallissosialistista. Olen lukenut muutaman Linn Ullmannin haastattelun ja harmittaa että kukaan haastattelija ei ole kysynyt sodanaikaisten sukulaisten toiminnasta. En edes tiedä onko Norja ollut pahastikin kahtiajakautunut, vaikka quislingit ovatkin nimitys pettureille.

Norjalle asia varmasti merkitsee paljon. Jossakin haastattelussa ajatellaan lopun nuorison kuvauksen viittaavan Utöyan tapahtumiin, mutta minä en sellaista sieltä löytänyt. Sen sijaan loppupuolelta löytyy perheen murrosta ja omaa murrosikäänsä kipuileva nuori tyttö, Alma:

-Fuck you, äiti!
Siri tarrasi Almaa kädestä ja sanoi niin rauhallisesti kuin pystyi:
-Ole kiltti äläkä puhu minulle tuolla tavalla. En halua kuulla sinun sanovan noin enää kertaakaan, ymmärrätkö?
Alma hymyili ja sanoi:
-Fuck you, äiti!

Paljon muuta ei tarvitse sanoakaan. Tyttären käytös tuntuu viittaavan Sirin oman lapsena kuolleen pikkuveljen kohtaloon, että siis olisi reaktio yli sukupolven ja vaikuttaisi, olisi olemassa. Oletan että kaikissa maissa on edelleen pyrkimys saada useampi sukupolvi yhteen ainakin juhlapyhiksi. Se onnistuu paremmin n.k. kehittyvissä maissa joissa ei ole tarvetta asua jossain ja tehdä työtä jossain aivan muualla. Edellä olevassa vuoropuhelussa kuuluu äidin neuvottomuus, kun hän ei voi vedota oman lapsuutensa traumaan. Omalla lapsella on aivan omat kasvukipunsa.

Tässä näkyy Ullmannin kyky rakentaa uskottavia psykologisia ihmiskuvia. Tuntuu että tämä norjalainen kirjailija on sukua toiselle norjalaiselle kirjailijalle, Siri Hustvedtille. Ainakin mitä tulee perheen tarkkaan kuvaamiseen.

Sen tärkeämpiä asioita maailmassa on todella vähän. Perhe on edelleen säilynyt yhteiskunnan perusyksikkönä ja sillä tavalla sillä on edelleen ratkaiseva merkitys yhteiskunnan tulevaisuuden suhteen. Mutta kun perheestä alkaa tulla vain vanhemmat ja lapset sisältävä ydinperhe, ongelmat voivat kärjistyä.

Psykologit kaikissa maissa vertailevat ja mittailevat perheiden hyvinvointia. En usko että siltä suunnalta tulee selvää viestiä. Sen sijaan makroyhteiskunnista jotain tiedetäänkin. On ehkä paras tutkia mikrotasoa taiteen keinoin. Ainakin tässä otoksessa se onnistuu aika hyvin. Vanhimman lapsen ongelmat ilmenevät ensin koulussa. Koulut tietenkin muuttuvat yhteiskunnan muuttuessa ja pirstaleisuus tulee oppimiseen mukaan.

Onneksi on yleensä kysymys kasvukivuista. Sellaiset ovat odottamattomia ja hankalia, mutta lyhytaikaisia. Mutta aikaperspektiivi riippuu siitä, minkälaisia ihmisiä yhteiskunta tahtoo ottaa kouluista vastaan. Siinä suhteessa tuskin Pohjoismaiden välillä on kovin suuria eroja.

Linn Ullmann: Aarteemme kallis. Suom. Tarja Teva. WSOY 2012, 359 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.