ANNE PIILI Harva kaunokirjallinen teos on vaikuttanut eurooppalaiseen kulttuuriin yhtä laajasti kuin italialaisen Ludovico Arioston (1474–1533) Orlando Furioso. Tämän Suomessa lähes tuntemattoman teoksen vaikutus kantaa aina Cervantesista ja Shakespearesta 1900-luvun tunnetuimpiin postmodernisteihin saakka. Se oli Italo Calvinon (1923–1985) lempikirja ja selvimmin sen vaikutus tuntuu Meidän esi-isämme-trilogiassa. Calvino jäljittelee Arioston kerrontaa varsinkin romaanissaan Ritari joka ei ollut olemassa, jossa hän laittaa onton haarniskan kolisemaan 1900-luvun metafiktion tahdissa. Calvino on myös kirjoittanut Orlando Furiososta lyhyen proosaversion ja samalla kantanut kortensa italialaisen Ariosto-tutkimuksen kekoon.
Calvinon lisäksi Orlando Furioso on koskettanut ainakin Osip Mandelstamia, Jorge Luis Borgesia ja Salman Rushdieta. Suomalaisista runoilijoista Yrjö Jylhä on kääntänyt laulusta XXIII säkeet 102–136 ja on nimennyt teoksen Raivoisaksi Rolandiksi, sillä se kertoo saman ritarin seikkailuista kuin Jylhän vuonna 1936 suomentama Ranskan kansalliseepos Rolandin laulu.
Ferraran hovissa Esten suvun palveluksessa toiminut Ludovico Ariosto oli aikakautensa sivistyneimpiä miehiä, joka tunsi antiikin suurten runoilijoiden tuotannon kuin omat taskunsa ja pyrki samaan ylevään eeppisyyteen italian kielellä. Hän lainasi kielellisiä elementtejä varhaisemmilta renessanssin runoilijoilta, kuten Dantelta ja Boccacciolta. Orlando Furioso on tarkoitettu itsenäiseksi jatko-osaksi Matteo Maria Boiardon (1441–1494) Orlando Innamoratolle. Boiardo julkaisi Orlando Innamoraton Arioston ollessa kahdeksanvuotias, ja on mahdollista, että kirjailijat tapasivat elinaikanaan. Boiardo keskittyy Orlandon ja Angelican rakkaustarinaan, Ariosto puolestaan kertoo konfliktista, joka syntyy, kun Angelica rakastuu toiseen ja Orlandosta tulee sen seurauksena furioso, hullu.
Orlando Furioso ei kuitenkaan ole plagiaatti, vaikka Ariosto perikin paljon valmista materiaalia Boiardolta: Kaarle Suuren miljöön ja paladiinit, joista suurin oli Orlando (Roland), sekä arthuriaanisen taruston fantastiset elementit eli seikkailevat ritarit, taikurit, velhot, hädässä olevat neidot, lemmenkiemurat ja Graalin etsinnän. Graalin sijaan Boiardon ritarit etsivät Angelica-neitoa, ja tästä tilanteesta lähtee liikkeelle myös Orlando Furioso.
Arioston tyylitaju, kielenkäyttö ja juonen käsittely yhdistettynä matemaattiseen rakenteeseen tekevät Orlando Furiososta itsenäisen runoelman. Tapahtumien kehyksenä on piiritetty Pariisi, jota Kaarle Suuri paladiineineen puolustaa maureja ja saraseeneja vastaan. Näissä puitteissa Angelica-neito pakenee kuninkaan leiristä, ja hänen peräänsä lähtevät silmittömän rakastuneet Orlando ja Rinaldo. Neito pääsee livistämään ja löytää haavoittuneen saraseenin Medoron, jonka kanssa avioituu. Saatuaan tietää tästä Orlando tulee hulluksi, ja hänen sukulaisensa Astolfo joutuu matkustamaan kuuhun saadakseen Orlandon jälleen järkiinsä.
Toiminta ja tapahtumien eteenpäin vieminen ovat Arioston teoksessa tärkeämpiä kuin hahmojen syvällinen kuvailu tai fokalisaatio. Hahmoissa on sisäänrakennettu mieltymys seikkailun, rakkauden ja kunnian tavoitteluun, ja koska näitä piirteitä ei tapauskohtaisesti eritellä, hahmojen välinen dynamiikka nojaa vahvemmin toimintaan. Jännitteitä syntyy hahmojen toimintakenttien leikkauspisteissä, jotka yhteentörmäyksen seurauksena ajavat hahmot uusiin suuntiin. Esimerkiksi Bradamante ja Ruggiero kohtaavat monta kertaa, heidän toimintaansa ohjaava motiivi on rakkaus, mutta aina tapahtuu jotain, joka heittää heidät erilleen, ja jälleen he pyrkivät toisiaan kohti, kuin magneetit.
Orlando itse näkee – tai luulee näkevänsä – etsintämatkansa aikana silloin tällöin vilauksia Angelicasta, ja ne paitsi vahvistavat hänen haluaan löytää nainen myös pitävät yllä lukijan mielenkiintoa. Vaikka Angelica ei olekaan koko ajan toiminnan keskiössä, hän on muiden tapahtumien taustalla vaikuttava voima. Hänen kauneutensa saa miehet sekaisin, jolloin päättömästi rakastuneet ritarit kohdistavat toimintatarmonsa Angelican rakkauden saavuttamiseksi.
HULLUUSKUVAUS
Luvussa XXIII on klassiseksi tullut Orlandon hulluksi tulemisen kuvaus. Prosessi alkaa siitä, kun Orlando näkee puissa Angelican ja Medoron kirjoituksia, jotka kertovat heidän rakkaudestaan.
Sitten sanoi: ”Tunnen nämä merkit hyvin:
niin paljon olen niitä lukenut ja nähnyt.
Tämän Medoron lienee kuvitellut täysin:
ehkä omani tilalle on nimen kehittänyt.
Näin itseään hän ruokki vilpin jyvin
ja oli pian totuudesta täysin eksynyt.
Orlando ei ole päättelyynsä tyytyväinen
ja käpertyy itseensä vihaa kerryttäen.
(OF XXIII:104)
Poi dice: – Conosco io pur queste note:/ di tal’ io n’ho tante vedute e lette,/ Finger questo Medoro ella si puote:/forse ch’a me questo cognome mette. –/ Con tali opinïon dal ver remote/ usando fraude a se medesmo, stette/ne la speranza il mal contento Orlando,/che si seppe a se stesso ir procacciando.
Orlando luulee ensin, että Medoro tarkoittaa häntä itseään, eikä suostu uskomaan totuutta, vaikka aavisteleekin Angelican rakastavan toista. Yöpaikan isäntä kertoo hänelle Angelicasta ja Medorosta, jolloin uneton Orlando lähtee keskellä yötä, ja aikansa itkettyään tuhoaa paikan, jossa oli lemmenkirjoitusta. Hän riehuu kolme päivää, kunnes neljäntenä menettää täysin järkensä.
Tuska kyltymätön sisimpään kasaantuu
lopulta järjen hänen päästään häätääkseen.
Neljäntenä päivänä raivosta kylläännyttyään
sekä paidan että varusteet hän raastoi yltään.
(OF XXIII:132)
Di crescer non cessò la pena acerba,/ che fuor del senno al fin l’ebbe condotto./ Il quarto dì, da gran furor commosso,/ e maglie e piastre si stracciò di dosso.
Orlandon serkulle Astolfolle paljastetaan sittemmin narratologisesti todellinen syy Orlandon hulluuteen, joka tähän asti on lukijasta vaikuttanut luonnolliselta, joskin pahalaatuiselta, lemmentaudilta. Luvussa XXXIV kerrotaan, kuinka Orlando on valittu puolustamaan kirkkoa, mutta joka Samsonin tavoin rakastui pakananaiseen, ja Jumalan rangaistus on sen mukainen:
Ja siksi Jumala salli hänen tulla hulluksi
ja alastomana esitellä vatsaa, rintaa ja kylkiään:
ja äly häneltä sumeni ja otettiin pois lopuksi
niin ettei voinut ketään tuntea, edes itseään.
Kirjoitettu on, että Jumalan rangaistukseksi
myös Nebukadnessarin hulluus ymmärretään:
seitsemän vuotta, kuin raivostunut härkäpää
Baabelin kuningas märehti ruohoa ja heinää.
(OF XXXIV:65)
E Dio per questo fa ch’egli va folle,/ e mostra nudo il venre, il petto e il fianco;/ e l’intelletto sì gli offusca e tolle,/ che non può altrui conoscere, e sé manco./ A questa guisa si legge che volle/ Nabuccodonosor Dio punir anco,/ che sette anni il mandò di furor pieno,/ sì che, qual bue, pasceva l’erba e il fieno.
Orlandon ei kuitenkaan tarvitse kärsiä hulluudestaan kuin kolme kuukautta, sillä hänen syntinsä on pienempi kuin Nebukadnessarin. Astolfon täytyy matkustaa kuuhun, josta löytyvät kaikki maan päällä kadoksissa olevat asiat, ja tuoda sieltä tullessaan Orlandon järki konkreettisessa, pulloon suljetussa nestemäisessä muodossa.
Se oli kuin nestettä, hienoa ja kosteaa,
herkkää livistämään, ellei olisi tiiviisti suljettuna
älytty erilaisiin, mitoiltaan sopiviin pulloihin laittaa;
ja joista, kuin tähän käyttöön luotuna,
suurimmassa vailla hullua Anglanten herraa
oli hänen tolkkunsa ruumiista irti tuotuna.
Toisista pulloista sen erotti vain kynän kärki,
joka kylkeen oli raapustanut: ”Orlandon järki.”
(OF XXXIV:83)
Era come un liquor suttile e molle,/atto a elasar, se non si tien ben chiuso;/ e si vedea raccolto in varie ampolle,/ qual più, qual men capace, atte a quell’ uso./ Quale è maggior di tutte, in che del folle/ signor d’Anglante era il gran senno infuso;/ e fu da l’altre conosciuta, quando/ avea scritto di fuor: ”Senno d’Orlando.”
Arno Forsiuksen mukaan lemmensairauteen suhtauduttiin keskiajalla lääkäreiden taholta vakavasti, ja 1500-luvulle asti sitä pidettiin nimenomaan fyysisenä, ei sielullisena, miesten tautina. Oireita olivat mm. ruokahaluttomuus, unettomuus ja masennus. Lemmensairaus saattoi johtua taikajuomista ja paholaisen metkuista, jolloin apuakin etsittiin monesti lääkkeistä. Hildegard Bingeniläisen mukaan yksi tapa oli laittaa rohtopähkämön lehtiä sairastuneen sieraimiin. 1500-luvun lukijasta lienee ollut ilmiselvää, että Orlandoa vaivaa nimenomaan sairaus. Siksi myös parantumiseen tarvitaan lääke eli Orlandon nestemäiseksi muuttunut järki, joka kaadetaan nimenomaan sieraimiin!
Astolfolla oli valmistelemansa vaasi,
johon Orlando järki oli suljettu:
sieraimia raottaen sen nenään kaasi
ja sisäänhengityksessä – ihme juttu! –
Orlando kaiken kerralla imaisi.
Näin oli äly ennalleen palautettu
ja enemmän kuin entiseen loistoon
kävi järjen säkenöivään toistoon.
(OF XXXIX:57)
Aveasi Astolfo apparecchiato il vaso/ in che il senno d’Orlando era rinchiuso;/ e quello in modo appropinquògli al naso,/ che nel tirar che fece il fiato in suso,/ tutto il votò: maraviglioso caso!/ Che ritornò la mente al primier uso;/ e ne’ suoi bei discorsi l’intelletto/ rivenne, piì che mai lucido e netto.
Hulluus vaikuttaa myös siihen sosiaaliseen kontekstiin, johon Orlando on sidottu, ja hänen poissaolonsa seurauksena Rinaldo joutuu ottamaan hänen paikkansa kaksintaistelussa Ruggieroa vastaan. Monet hahmot kohtaavat hulluksi tulleen alastoman ritarin mutta eivät aina tunnista häntä Orlandoksi; häntä etsitään ja kaivataan, hänestä puhutaan ja hänen varusteitaan himoitaan. Parannuttuaan Orlando osallistuu ratkaisevaan taisteluun ja on ikään kuin statistina läsnä loppuhuipennuksessa Bradamanten ja Ruggieron häissä. Hänellä on tärkeä rooli yhteisössä, jonka rauha järkkyy Orlandon mielenrauhan myötä.
HAHMOGALLERIASTA
Aikalaiset moittivat Ariostoa teoksen harhaanjohtavasta nimestä. Otsikon perusteella Orlando on teoksen kiistaton päähenkilö, mutta yhtä hyvin se voisi olla Ruggiero, joka kasvaa ja kehittyy loppua kohti, tai ihmeellisiä seikkailuja kokeva Astolfo.
Orlandon, Angelican ja Medoron kolmiodraaman lisäksi teos on yhtä lailla Ruggieron kasvukertomus vangitusta saraseeniritarista kristityksi sankariksi, Bradamanten puolisoksi ja Esten suvun esi-isäksi. Jokaisen laulun aloittaa ja lopettaa kertoja, joka ei säästele sanojaan Esten suvun ylistämisessä.
Toisinaan Ariosto itsekin näyttäytyy kerronnassaan, kuten luvussa XXIXVI hänen kuvaillessaan itsensä veneessä lähestymässä saarta, jonka rannalla odottavat hänen pohjoisitalialaiset ystävänsä. Silloin tällöin taikuuden avulla Bradamante ja Ruggiero pääsevät kurkistamaan ”tulevaisuuteen”, jolloin he näkevät omat jälkeläisensä, Esten suvun valtiaat ja Arioston aikalaiset. Bradamante ja Ruggiero eivät kuitenkaan ole passiivisia oman kohtalonsa saavuttamiseksi; lukija kyllä tietää, että he saavat lopulta toisensa, mutta he itse eivät ole vakuuttuneita ennustuksista. Säännöllisin välein Arioston metafiktiiviset tarinat tuovat teokseen kolmannen sisäisen kerroksen.
Luku kolme tuntuu toistuvan usein teoksen rakenteessa: juonensäikeitä on kolme, kerronnan tasoja on kolme, Chiaramonten serkuksia on kolme (Orlando, Rinaldo, Astolfo), Lampedusan taistelupareja on kolme jne. Ritarit, neidot ja kuninkaat liikkuvat usein kolmen porukoissa, monen konfliktin takana on kolmiodraama.
Seikkailujensa lomassa keskeiset sankarit Orlando, Rinaldo, Angelica, Bradamante, Ruggiero ja Astolfo tapaavat toisia ritareita, käyvät kaksintaisteluja, auttavat pulaan joutuneita neitoja ja kuuntelevat kohtaamiensa henkilöiden kertomia joskus pitkiäkin tarinoita. Sankareilla on apunaan mm. näkymättömäksi tekevä sormus, kultainen peitsi ja muita voittamattomaksi tekeviä esineitä, kuten kilpi, torvi, kirja, haarniska sekä erityisesti Astolfolla lentävä hevonen, hippogryfi. Rinaldon on ajateltu täydentävän Orlandon hahmoa, sillä he tulevat molemmat hulluiksi rakkaudesta Angelicaan, tekevät samanlaisia urotekoja ja myös paranevat hulluudestaan. Nimikin on lähes anagrammi Orlandosta. Hentojen neitojen lisäksi Orlando Furiosossa säkenöivät rohkeat ja itsenäiset soturinaiset, kuten Bradamante ja Marfisa, jotka eivät arastele tarttua aseisiin ja nousta hevosen selkään taistellakseen kuin miehet.
Kirjoittaessaan Orlandosta Ariosto esittää hänet todellisena henkilönä, vaikka onkin selvää, että Orlando on syntyisin aiemmista kirjallisista esikuvista. Orlandon hahmon intertekstuaalisuuden lisäksi Ariosto näyttää tuntevansa koko maailman historian siihenastisen klassisen kirjallisuuden kuin omat taskunsa. Orlando Furioso on ranskalaiseen chanson de geste-sankarilaulukulttuuriin ja ritari Rolandin myyttiin perustuvan tradition kulminaatiopiste.
Orlandosta tuli nopeasti oman aikansa supersankari. Teosta jäljiteltiin laajasti 1500-luvulla, ja Arioston tyyli innoitti kääntämään antiikin runoilijoita italian kielelle. Se oli aikakautensa puhutuin teos, joka herätti keskustelua, synnytti arvostelua ja vaikutti koko Euroopan renessanssikirjallisuuden kehitykseen. Sopivassa suhteessa fantasiaa, draamaa ja huumoria sisältävä runoelma tarjosi valtavasti mahdollisuuksia barokin kaikkia aisteja hivelevälle teatterille, ja myös sen vähäisemmät hahmot saivat omia nimikko-oopperoitaan. Antonio Vivaldin Orlando Furioso valmistui vuonna 1727, ja G. F. Händelin kynästä ovat lähtöisin nykyäänkin usein esitettävät klassikot Rinaldo, Alcina, Orlando ja Ariodante.