Lukupiiri (Maria Anttila, Maiju Liikka, Anna Pulkkinen, Sini Valanne) 23.10.2015
Kuusi hahmoa etsii tekijää (Sei personaggi in cerca d’autore) on italialaisen kirjailija Luigi Pirandellon (28.6.1867-10.12.1936) vuonna 1921 ensiesityksensä saanut kolminäytöksinen näytelmä. Tässä tekstissä viitataan Edward Storerin englanninkieliseen käännökseen.
Kuusi hahmoa etsii tekijää on metateatteria, joka näin ollen herättää kysymyksiä näytelmän ja todellisuuden rajoista. Hahmokavalkadi itsessään pohjustaa kahtiajakoa, sillä se jakaantuu näytelmän sisällä näytelmää harjoittelevaan teatteriseurueeseen sekä hahmoihin, jotka esittävät keskenjääneitä näytelmän henkilöitä.
Ensimmäisessä näytöksessä teatteriseurue harjoittelee Pirandellon näytelmää, kun työ keskeytyy kuuden vieraan saapuessa paikalle. Vieraat esittelevät itsensä keskeneräisiksi henkilöhahmoiksi, jotka yrittävät löytää tekijän kirjoittamaan heidän tarinansa loppuun. Teatteriseurue ja varsinkin harjoiteltavan näytelmän ohjaaja ovat suivaantuneita keskeytyksestä ja pitävät hahmoja mielenvikaisina. Hahmojen kertoessa tarinaansa ohjaaja kuitenkin kiinnostuu heistä ja päättää ottaa tarinan työn alle, näytelmäksi jonka aikoo ohjata.
Seuraavassa näytöksessä sekä henkilöhahmot että näyttelijät paneutuvat hahmojen tarinan alkuun, kohtaamiseen Isä-hahmon ja hänen entisen vaimonsa Äidin uuden tyttären välillä. Ohjaajan aikomus on antaa hahmojen esittää kohtaaminen, jonka jälkeen näyttelijät astuvat lavalle esittämään sen uudestaan. Hahmot ovat tyytymättömiä sekä siihen, että jotkut muut esittävät heidän tarinaansa ja he nauravat näyttelijöiden yritykselle toistaa näkemäänsä. Näytös huipentuu intiimiin kohtaamiseen Isän ja Tytärpuolen välillä. Kohtaaminen saa Äidin puuttumaan vihaisena tapahtumiin ja ohjaajan hämilleen siitä, onko kyseessä pelkkä tarina vai jotain enemmän.
Viimeisessä näytöksessä tragedia kulminoituu monien hahmojen joutuessa äärimmäisten tunteiden valtaan. Hahmojen välit ovat kiristyneet ja heidän perhesuhteensa aiheuttavat riitaa. Näytös päättyy kahden pienemmän lapsihahmot kuolemaan ja Tytärpuolen perheensä hylkäämiseen. Isä, Äiti ja Poika jäävät lavalle ja ohjaaja jää pohtimaan toisessa näytöksessä ilmaan jäänyttä kysymystä tapahtumien todenperäisyydestä.
Näytelmä on sekä kirjallisessa asussaan että näyteltynä hyvin metateatraalista. Käsikirjoituksessa on runsas yksityiskohtaisia parenteeseja aina kulissien järjestelyistä hahmojen äänenpainoihin ja eleisiin:
Door-keeper [cap in hand]. Excuse me, sir . . .
The Manager [rudely]. Eh? What is it?
Door-keeper [timidly]. These people are asking for you, sir.
The Manager [furious]. I am rehearsing, and you know perfectly well no one’s allowed to come in during rehearsals! [Turning to the CHARACTERS.] Who are you, please? What do you want?
The Father [coming forward a little, followed by the others who seem embarrassed]. As a matter of fact . . . we have come here in search of an author . . .
The Manager [half angry, half amazed]. An author? What author?
Tekstin sisällön tasolla hahmot keskustelevat teatterin ilmiöistä, sen arvosta ja siitä, mitä on hyvä teatteri ja näytteleminen. He tarkastelevat ja narratoivat omaa toimintaansa toimiessaan. Näytelmän henkilöiden puhe ja vuorosanat vuorottelevat eri näytelmällisyyksien tasoilla jatkaen näytelmän itsetietoista tarinaa. Dialogi itsessään on puhekielistä ja tyyliltään vapaata. Hahmot keskeyttävät toisiaan ja puhuvat päällekkäin. Vastapainona toisinaan esiintyy pitkiä monologeja, ja näytelmän sisällä olevan näytelmän käsikirjoitetut repliikit ovat muiden vuorosanojen puhekielisyyteen verrattuna hiottuja, tasapainoisia ja tyylikkäitä.
The Father. Oh, you’re thinking about what they’d say at home if they saw you come in with a new hat? My dear girl, there’s always a way round these little matters, you know.
The Step-Daughter [all keyed up]. No, it’s not that — I couldn’t wear it because I am . . . as you see . . . you might have noticed . . . [Showing her black dress.]
The Father. . . . in mourning! Of course: I beg your pardon: I’m frightfully sorry . . .
The Step-Daughter [forcing herself to conquer her indignation and nausea]. Stop! Stop! It’s I who must thank you. There’s no need for you to feel mortified or specially sorry. Don’t think any more of what I’ve said. [Tries to smile.] I must forget that I am dressed so . . .
The Manager [interrupting and turning to the PROMPTER]. Stop a minute! Stop! Don’t write that down. Cut out that last bit. [Then to the FATHER and STEP-DAUGHTER.] Fine! it’s going fine! [To the FATHER only.] And now you can go on as we arranged. [To the ACTORS.] Pretty good that scene, where he offers her the hat, eh?
Isä- ja Tytärpuolihahmot näyttelevät toisen kohtauksen alussa, kun Ohjaaja keskeyttää heidät. Muodolliset ja haparoivat repliikit vaihtuvat yksinkertaiseen huutopalautteeseen ja ohjeisiin. Tyylipiirteissäkin on paljon päällekkäisyyksiä. Näytelmä liikkuu sulavasi komedian, tragedian ja farssin välimaastoissa ja termi surkuhupaisa kuvailee teoksen yleistä ilmapiiriä hyvin kaikista synkimpiä kohtauksia lukuunottamatta. Hyvänä esimerkkinä toiminee näytelmän toisen näytöksen kohtaus, jossa Isän ja Tytärpuolen kohtaamisen näyttämö, Madame Pacen kauppa on emäntäänsä vailla. Isä houkuttelee rouvan paikalle roikottaen tämän edessä takkeja ja hattuja kuin syöttinä, jota rouva seuraa otolliselle paikalle.
Näytelmässä todellisuus rakentuu kerroksiin tai piireihin, joiden välillä hahmot liikkuvat. On hahmojen todellisuus eli heidän tarinansa ja tapahtumansa. Toiseksi on näyttelijöiden todellisuus jossa he eläytyvät omaan näytelmäänsä ja sitten hahmojen tarinaan. Viimeiseksi todellisuudeksi jää lukijan tai katsojan ja koko näytelmän itsensä välinen kokonaisuus. Jokainen kerros elää omaa todellisuuttaan, mutta näiden välillä on kanssakäymistäkin. Hahmojen väliset jännitteet ja reaktiot yllättäviin tapahtumiin jättävät pohdittavaksi sen, mikä on improvisaatiota, mikä ”roolin” seuraamista ja mikä todenmukaista käytöstä.
Hahmojen itsetietoisuutta voidaan pitää yhtälailla realistisena ja todellisesta maailmankuvasta poikkeavana. Hahmothan eivät ole oikeita ihmisiä, eikä heidän tarinansa ole tosielämää. Kuitenkaan oikeasti näytelmän tai elokuvan hahmot eivät tiedosta fiktiivisyyttään saati hyväksy sitä mukisematta. Vai onko kyse vain konventiosta? Olisiko tällainen itsetiedostavuus todellisuuskäsityksemme mukaista jos sillä olisi perinteinen rooli länsimaisen teatteritaiteen historiassa? Näyttelijät toimivat katsojan toiminnan kuvina tulkitessaan Hahmojen tavanomaisesta poikkeavan itsetiedostavuuden aluksi hulluudeksi ja oman tietoisuudenpuutteensa normaaliksi.
Kuusi hahmoa etsii tekijää pohdiskelee ihmisenä olemista muutenkin kuin tiedostamalla ja tietoisesti häivyttämällä rajaa fiktiivisen ja todellisen hahmon välillä. Näytelmä keskittyy ihmisten välisiin suhteisiin ja puheisiin, saaden katsojan pohtimaan kuinka kiinnostavaa voikaan olla kun toiset ihmiset vain puhuvat. Ja miksi.
Luigi Pirandello: Kuusi hahmoa etsii tekijää (Sei personaggi in cerca d’autore) 1921