Kirjallisia miniatyyreja – VESA LAHTI (10.12.2021)
Runoilija ja suomentaja Aki Salmela, joka on kääntänyt muun muassa Charles Simicia ja John Ashberya, on tarttunut rohkeasti Lydia Davisin tuotantoon. Teos Kafka valmistaa päivällistä 2021 sisältää valittuja tekstejä Davisin kirjoista: Break it Down 1986, Almost No Memory 1997, Samuel Johnson is Indignant 2001, Varieties of Disturbance 2007 ja Can´t and Won´t 2014.
“He might have stayed on for years, if one winter had not been too severe for him. But he could not bear the cold, and began to dissipate. For a long time they were not sure if he was still in the house. There was no real way of knowing. But in the first days of spring they cleaned the guest room where, quite rightly, he had slept, and where he was by now no more than a sort of vapor. They shook him out or the mattress, brushed him over the floor, wiped him off the windowpane, and never knew what they had done.” (s. 77)
”Hän olisi saattanut viipyä vuosikausia ellei yksi talvi olisi ollut liian ankara hänelle. Hän ei kestänyt kylmyyttä ja alkoi hävitä. Pitkän aikaa kaikille oli epäselvää, oliko hän yhä talossa. Ei ollut mitään keinoa saada sitä selville. Mutta kun kevään ensimmäisinä päivinä siivottiin vierashuonetta, jossa hän, aivan oikein, oli nukkunut, hän oli siellä nyt enää vain eräänlaisena huuruna. Hänet ravisteltiin pois patjalta, lakaistiin pois lattialta, pyyhittiin pois ikkunalaudoilta, eikä kukaan koskaan tajunnut, mitä he olivat tehneet.” (s. 38)
Tämä lähes kummitusmainen tarina eräästä langosta edustaa Davisin tuotannon aihepiiriä perheestä ja sukulaisuussuhteista. Hän palaa usein kuvaamaan avioparin ristiriitoja ja ongelmallisia kommunikointitilanteita laajentaen teemaansa ydinperheeseen sekä sisarusten välisiin suhteisiin. Siteerattu osuus on kertomuksesta Lanko, sen viimeinen kappale. Tarina on samalla kertaa humoristinen ja traaginen. Ulkopuolinen tarkkailija seuraa hitaasti pois kuihtuvaa ihmistä elämää kuhisevassa talossa. Davis asettuu maan hiljaisten ja osattomien puolelle. Toisaalta myös talon varsinaiset asujat haahuilevat huoneissaan nimettöminä ja oudosti aavistellen näkymättömän sukulaisen läsnäoloa. Kääntäjä Aki Salmela tavoittaa osuvasti Davisin runollisen kerronnan ja tulkitsee sen suomalaiselle lukijalle hienovaraisin sanavalinnoin.
Davisin perhekategoriasta erottuvat usein kertomukset äideistä, isoäideistä aina isoisoäiteihin saakka. Davis pyrkii katsomaan tilannekuvia hyvin läheltä, tarkasti ja omaleimaisesti. Hän toteaakin tarinassaan Äidit lakonisesti ja kuivasti, että ”Jokaisella on jossain äiti”. Tästä yleispätevyydestä hän kuljettaa tekstiään yhä syvemmälle ja sarkastisempaan suuntaan. Vähitellen hän siirtyy äidin rooliin, ikään kuin omii heidän roolinsa marttyyreina, kaiken kokeneina.
”Kun äidit on kutsuttu päivällisille, he syövät hyvin, kuin lapset, mutta vaikuttavat poissaolevilta. Usein on niin, etteivät he oikein pysty seuraamaan tekemisiämme tai keskustelujamme. Usein on myös niin, että he osallistuvat keskusteluun vain silloin kun puhe kääntyy nuoruuteemme; tai he täydentävät niitä kohtia, joita ei tarvitsisi täydentää; hymyilevät ja tulevat väärinkäsitetyiksi. Ja kuitenkin äidit nähdään aina, heille puhutaan aina, vaikka sitten vain juhlapyhinä. He ovat kärsineet meidän puolestamme, ja useimmiten jossain, minne me emme ole voineet nähdä.” (s. 41)
Davisin tyylille on ominaista asioiden perinpohjainen tarkastelu. Hän on itseironinen ja leikittelee kliseillä. Hän poimii lähtökohdakseen esimerkiksi kahden ihmisen väliset tunteet ja pilkkoo analysoitavan kohteensa osiin ja kääntelee tutkittavaa asiaa puolelta toiselle. Silti ilmaan jää vielä aavistus jostakin tulkitsemattomasta, kuten tässä katkelmassa kertomuksesta Joitain minun vikojani tai seuraavassa kokonaisessa tarinassa Kuinka hän on usein oikeassa.
”Puhuimme siitä, mitä hän oli tuntenut minua kohtaan eri aikoina, ja siitä mitä minä olin tuntenut, ja vaikutti siltä, etteivät nämä tunteet olleet kohdanneet kauhean hyvin. Sitten, kun halusin tietää, mitä hän oli tarkalleen ottaen tuntenut heti alusta asti, jotta saisin käsityksen siitä, mitä hän todella oli enimmillään tuntenut, hän sanoi yksinkertaisesti vain, että aivan alusta asti minussa oli ollut puolia, joista hän ei ollut pitänyt. Hän ei koettanut olla epäystävällinen, ainoastaan hyvin tarkka. Sanoin, etten aikonut kysyä, mitä nämä puolet olivat, vaikka tiesin että alkaisin miettiä niitä.” (s. 50)
”Usein ajattelen, että miehen käsitys siitä, mitä meidän pitäisi tehdä, on väärä, ja että oma käsitykseni on oikea. Kuitenkin tiedän, että hän on ollut usein aiemmin oikeassa, kun taas itse olen ollut väärässä. Ja niin annan hänen tehdä väärän päätöksensä, ja sanon itselleni, vaikka en sitä uskokaan, että hänen väärä päätöksensä voi itse asiassa olla oikea. Ja sitten myöhemmin käy ilmi, niin kuin usein on käynyt, että hänen päätöksensä oli loppujen lopuksi oikea. Tai pikemminkin hänen päätöksensä oli yhä väärä, mutta väärä niihin olosuhteisiin, jotka olivat toiset kuin todella vallinneet olosuhteet, ja päätös oli oikea olosuhteissa, joita itse en selvästikään käsittänyt.” ( s. 137)
Lydia Davis yhdistetään usein käsitteeseen flash fiction, jota määritellään asiayhteydestä riippuen monin eri tavoin. Yleensä flash fictionissa käytetään mahdollisimman vähän sanoja samalla kun pyritään kertomaan novellin tavoin kokonainen tarina. Monesti loppuun liittyy jokin yllätyksellinen seikka. Davis puhuu antamissaan haastatteluissa tarinoista. Ne voisivat olla vaikka juttuja. Suomessakin proosakerronnalla on tästä perinteitä, sillä esimerkiksi Mirkka Rekola julkaisi vuonna 1987 teoksen Maskuja (”pieniä elämänpituisia juttuja”). Davisin tarinat vaihtelevat muutamista sanoista useita sivuja pitkiin, ja toisinaan niitä voisi luokitella myös aforismeiksi.
Nietszche
Voi, isäparka. Anna anteeksi, että pilkkasin sinua.
Nykyään minäkin kirjoitan Nietszchen väärin. (s. 261)
Esimerkkejä muistamisesta
Muista, että vain maan tomua sinä olet.
Yritän pitää mielessä. (s. 175)
Davis taitaa absurdin tarinankerronnan ja mustan huumorin. Hän kirvoittaa lukijassa naurun sellaisilla kertomuksilla kuin Kodin esineiden kieli tai mitä tapahtuu Ödön von Horváthille Alpeilla.
Ödön von Horváth ulkona kävelyllä
Ödön von Horváth oli kerran kävelyllä Baijerin Alpeilla kun hän huomasi jonkin matkan päässä polulta miehen luurangon. Mies oli selvästi ollut retkeilijä, sillä hänellä oli yhä selässään rinkka. Von Horváth avasi rinkan, joka näytti melkein uudenveroiselta. Sisällä oli villapaita ja muita vaatteita; pieni pussillinen jotain, mikä oli ollut ruokaa; päiväkirja; ja lähettämistä vaille valmis maisemakortti Baijerin Alpeista, johon oli kirjoitettu: ”Täällä on ihanaa.” (s. 318)
Davisin tarinat sisältävät kiinnostavia ja omaperäisiä havaintoja. Lukija törmää niissä ahdistuneeseen ihmiseen ja ehkä toisinaan myös hieman neuroottiseen henkilöön. Aika ajoin runollisuus nousee tekstin merkittävimmäksi tekijäksi, kuten esimerkiksi katkelmassa kertomuksesta Kirje.
”Nainen taittaa kirjeen ja panee sen takaisin kuoreen, painaa sen kädellään rintaansa vasten, sulkee silmänsä, ja alkaa vähän ajan päästä vaipua uneen valot yhä päällä. Puolinukuksissaan hän ajattelee, että ehkä paperiin on jäänyt vähän miehen tuoksua ja hän herää tähän ajatukseen. Hän ottaa paperin kirjekuoresta, avaa sen ja hengittää syvään laajaa valkoista marginaalia kirjeen lopussa. Ei mitään. Sitten hän nuuhkaisee runoa ja kuvittelee haistavansa siinä jotain, vaikka luultavasti hän haistaa vain musteen tuoksun.” (s. 33)
Kafka valmistaa päivällistä ei koostu pelkästään kristallinkirkkaista tuokiokuvista. Todella hulvatonta menoa tarjoilee Lordi Roystonin matka Venäjällä vuonna 1806 tai sarja kuvauksia Mitä vauvasta oppii. Davis valitsee kohteensa ikään kuin sattumanvaraisesti ja kohta nyrjäyttää kaiken sijoiltaan. Toisaalla hän rakentaa ranskan kielen kääntäjän kokemuksellaan hienovaraisia pastisseja uskollisena Flaubertin kirjoitustyylille.
Teoksen lopussa Jälkisanat: Rajattu hiljaisuus Harry Salmenniemi kuvaa Davisin taitoa typistää, lopettaa ajoissa. Salmenniemi korostaa kirjailijan fragmentaarisuutta, mikä ei suinkaan hajota tekstin rakennetta, vaan on itse asiassa sitä koossa pitävä voima.
“Juuri tämän vuoksi Lydia Davis on minusta yksi innostavimpia nykyprosaisteja. Hän on aikaamme sopiva katkosten kirjailija, jolla on hallussaan myös harvinainen hiljentymisen taito. Toisinaan Davis kirjoittaa niin vaatimattomasti, että tekstit vaikuttavat kuin kuuntelevan lukijaa, ne eivät ole puhujia vaan keskustelukumppaneita.” (s. 350)
Vilkas katu
Olen nyt jo niin tottunut siihen,
että kun liikenne hiljenee
ajattelen, että on tulossa myrsky. (s. 279)
Teoksen nimeksi on valikoitunut tarina Kafka valmistaa päivällistä. Novellissa Kafka on oikeastaan vasta aikeissa valmistaa ruokaa rakkaalle Milenalleen. Davis sisällyttää kertomukseensa molemmat Kafkan elämän tärkeimmät naiset Milenan ja Felicen. Itse asiassa tarkkaavainen lukija löytää tarinasta parikin yhtymäkohtaa Franz Kafkan teokseen Kirjeitä Milenalle. Luonnollisesti Davisille tärkeät teemat nousevat esille tässäkin tekstissä. Kafkan ahdistuneisuus ja kykenemättömyys rakkaudenosoituksissaan kytkeytyvät tämän pohdintoihin eri ruokalajien valitsemiseen ja valmistamiseen.
Niukan ja omaleimaisen kielen kuvaajan tekstejä on siis vihdoin saatu käännetyksi suomen kielelle. Runoilijana menestynyt Aki Salmela on tehnyt suomennoksessaan laadukasta työtä ja onnistunut löytämään Davisin poetiikan ytimen. Olisin lukenut mieluusti Davisin hienon nimitarinan luopumisen vaikeudesta hänen esikoisteoksestaan Break it Down, mutta ymmärrän kyllä, että valinnat ovat valintoja ja kaikkea ei voi aina saada. Seuraavaksi jäämme odottelemaan suomennoksia Davisin teoksista Essays one 2019 ja Essays two 2021, joista jälkimmäinen julkaistaan kuluvan vuoden joulukuun alussa.
Lydia Davis: Kafka valmistaa päivällistä. Valitut novellit. Valikoinut ja suomentanut Aki Salmela. Siltala/Sanavalinta 2021. 356 s.
Englanninkielinen lainaus: Lydia Davis: break it down. New York: Serpent’s Tail 1996.
Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija Jyväskylän yliopistosta