Politiikan alku MARJATTA RIPSALUOMA (1.7.2015)
Zeb’s mother, Trudy, was the goody-goody, and Adam’s mother Fenella, was the shag-anything trashbunny. Or that was the story told by Trudy and the Rev. Since the two of them claimed that Zeb was so freaking useless and they were so righteous, naturally he thought he’d been adopted, since he couldn’t possibly have come from two such pristine sources of DNA as them. (The PetrOleum brats)
ZEBIN ÄITI TRUDY oli itse pyhimys, kun taas Aatamin äiti Fenella oli alimman kastin jakorasia. Tai niin Trudy ja Pastori ainakin kertoivat. Koska molemmat myös väittivät, että Zeb oli joutava saamaton tyhjäntoimittaja, ja he itse puolestaan olivat hurskaista hurskaimpia, Zeb luonnollisesti arveli, että hänet opli adoptoitu – eihän hänellä millään voinut olla sama virheetön DNA-perimä kuin heillä. (PetrOleumin penskat)
Luin Margaret Atwoodin romaanitrilogian loppuun kaksi vuotta sitten. Se on kokonaisuudessaan täällä kaupungin kirjastossa ja sille kirjastolle olen muutenkin tavattoman kiitollinen varsinkin sen englanninkielisestä osastosta. Tavallinen kaupunginkirjasto on pitänyt huolta ulkomaankielisestä kirjallisuudesta ja sen saatavuudesta. Olen kirjoittanut suhteellisen säännöllisesti kirja-arvosteluja vuodesta 1965 lähtien, suuri osa siitä on ollut käännöskirjallisuutta. On tarpeen edes saada katsoa alkuperäistekstiä ymmärtääkseen, miten kirjailija on kieltä käyttänyt.
En tietenkään osaa kaikkia kieliä. Joskus olen katsonut esimerkiksi espanjalaista tekstiä ja verrannut sitä englanninkieliseen ja siitä taas suomennokseen, mutta pelkän latinan tietämyksen pohjalta perinpohjaisempi vertailu ei toimi. Englanninkielinen on todennäköisesti eniten suomennettua kirjallisuutta. Vai onko sittenkin ruotsinkielinen vielä?
Käännöskirjallisuus on tärkeää. Ilman sitä Suomessa asuvilla ei ole vertailukohtaa, kun puhutaan kirjallisuudesta. Kaikkien maiden kirjallisuus on syntynyt omanlaatuisesta historiastaan, kehittynyt, aikakausien historia näkyy myös kielessä. Tietenkin englanti on kirjallisena kielenä paljon suomea vanhempi, ja kielen – ja kansojen – historia kuuluu siinä. Siksi on aina jännittävää löytää joku uusi englanninkielinen kirja ja verrata sitä suomennokseen.
On suomessakin historialliset juurensa. Ennen kaikkea sillä on kirjallisena kielenä oma tapa ja tyyli ilmaista asioita. Suomennokset ovat sen takia aina likiarvoisia, siis ilmaistessaan alkuperäistekstin ideaa ja sanomaa, mutta suomennoksistakin on helppo lukea miten suomalaiset ajattelevat asioista, mitä asioita havaitsevat, mihin kiinnittävät ensimmäiseksi huomiota. Suomennos on vieraskielisen kirjoittama kirja, mutta siinä on puhe ihmisistä ja ilmiöistä, jotka suomalaisetkin tuntevat. Muuten kirjaa tuskin suomennettaisiin.
Tämä on tietysti itsestään selvää. Olen oikeastaan hämmästynyt siitä, miksi suomennos nyt juuri tällä kertaa tökkäsi minua, pani lukemaan tekstiä tarkkaan. Tietenkin suomentajat ovat aina luovia kielenkäyttäjiä. Atwoodin kirjasarja sijaitsee hyvin monessa erilaisessa paikassa, jotka kaikki ovat aika lailla epäsuomalaisia. Vai ovatko? Alkaako suomalainen maisema ja ihmiset muistuttaa amerikkalaista?
Tämän on suomentanut Kristiina Drews. On mahdollista että olen kompuroinut suomennoksen kanssa siitä yksinkertaisesta syystä, että luin koko trilogian, Oryx and Crake, The Year of the Flood ja MaddAddam englanniksi. Viimeinen osa ilmestyi englanniksi jo kaksi vuotta sitten.
Suomalainen nimi Uusi maa viittaa esimerkiksi Kainuun maakuntalauluun: ”Meidän on uudeksi luotava maa, raukat vain menköhöt merten taa”. Sitten tulee mieleen Wilhelm Mobergin siirtolaisromaani Uusi Jerusalem, jossa köyhät ruotsalaiset muuttavat pois nälkämaasta.
Nimi on kyllä hyvin osuva. Uusi maa ei tarkoita ainoastaan jotain sattumalta eteentulevaa, vaan siinä on juuri tuo ponnistelun ja uudenlaisen ajattelun kärki. Uutta maata ei myöskään synny ilman yhteisöä, joka tahtoo sitä.
Politiikan syntyhistoriaa
Trilogia on ehdottomasti Margaret Atwoodin proosateosten parhaimpia. Hän ei kätke johtoajatusta, maailmanloppua. Mutta sen tulo on tietenkin toistaiseksi fiktiota.
Jokin aika sitten Atwoodia haastateltiin Virossa kun tämä sama MaddAddam julkaistiin eestiksi käännettynä. Atwood toisti muualla sanomansa: kirjassa ei ole fiktiota siinä mielessä, että jokin kirjan tapahtuma olisi mahdoton. Kaikki on jo tapahtunut tai on teoriassa täysin mahdollista. Esimerkiksi yhteiskuntien kriisit kärjistyvät edelleen sekasortoon ja joukkokuolemiin.
Kysymys on Yhdysvalloista ja/tai Pohjois-Amerikasta, maasta joka on olemassa ja joka on hyvin pitkälle kehittynyt juuri Atwoodin kuvaamaan suuntaan. Kehityskulut ovat nähtävissä yhtä lailla Suomessa, eivät ehkä yhtä terävästi. Kertojan fokus on Pohjois-Amerikassa, mutta tällaisen vanhalla mantereella asuvan mieleen tulee moneen kertaan se, miten mahtavat asiat olla täällä. Täällä ei ehkä asioista puhuta niin suoraan kuin siellä, tai ne eivät tule silmille.
Nyt Atwood vaikuttaa miltei oraakkelilta, koska Yhdysvalloissa ovat leviämässä rotulevottomuudet uudestaan. Ja ne tapahtuvat samasta vanhasta syystä. Valkoihoiset tahtovat mustaihoiset pois alueiltaan. Se päätyy aina tappamiseen. Sen syitä voi arvailla, mutta orjuuden aikoihin se johtaa.
Kirjan alkuperäinen nimi viittaa Aatamiin, ensimmäiseen ihmiseen, mutta nyt kyse on jollain lailla vioittuneesta ihmisestä. Hän on kirjan toisen henkilön, Zebin kasvinkumppani., Adam. Kirjan nimi MaddAddam voisi olla suomeksi hullu Aatami.
Zeb on taas englantilaisten aakkosten viimeinen kirjain, nimi on raamatullinen yhtä lailla, Zebulon. Zebulon on yksi Vanhan testamentin Israelin nimistä, muinaisen pyhän maan yhden heimon kantaisä, siis patriarkka. Meillä aakkoset päättyvät ö-kirjaimeen.
Patriarkka-isä, Pastori, tahtoo luottaa siihen, että raamatulliset nimet ovat suotuisa ennusmerkki ja pojista kasvaa hänen seuraajiaan raamatullisella tiellä. Kyse on Jaakobin, jonka toinen nimi on Israel, pojista: Ruuben, Simeon, Leevi, Juuda, Isaskar, Sebulon, Joosef, Benjamin, Dan, Naftali, Gad ja Asser, jotka I Mooseksen kirjan mukaan syntyivät Jaakob-Israelille Mesopotamiassa, sitten Jaakob muutti isänsä Iisakin luo Mamren Kirjat-Arbaan eli Hebroniin, ettäs tiedätte!
Mielenkiintoista Atwoodin kirjasarjassa on se, että kaikenlaista hengellistä tavaraa kulkee lukijan silmien editse koko ajan. Mutta uskominen – no ainakin esi-isien vaikutukseen – on ihmisille hyvin luontaista. Olisi iso sivuhyppäys yrittää onkia selville, mitä kaikkea Jaakobin pojan Sebulonin perustama heimo on saanut aikaan. Todennäköisesti tarina olisi ollut täynnä taisteluita ja seikkailuja ainakin.
Tässä nimenomaisessa tapauksessa kysymys on myös vuoriöljystä, PetrOleumista, jolla Amerikka kulkee ja käy, suorastaan tikittää. Pastorin seurakunnan nimenä erityisen kuvaava, koska Raamatun mukaan eläminen tuo paljon myös maallista hyvää. Niin on kristillisessä traditiossa ollut jo kauan. En kerro miten se onnistuu, kyllä se on luettava siinä järjestyksessä kuin se on trilogiassa.
Kirja – koko trilogia – on suomennettavissa yksinkertaisesti sen vuoksi, että samoja ilmiöitä on täällä, vaikka kulttuuri ja mittasuhteet ovat erilaiset. Atwood pitää perhettä tärkeänä ihmisen kehittymisen alustana. Ja hän on kirjoittanut myös lapsuusperheestään.
Atwood kertoo lapsuuden kesistään kirjassaan Cat’s Eye. Sekin on aika helppoa englantia ja kannattaa ehdottomasti lukea. En muista onko kirjaa suomennettu. Kun kerran englantia on vuosikausia luettu koulussa, kieltä ei pitäisi heittää romukoppaan, vaan kielitaitoa pitäisi kehittää. Mikään ei ole siihen yhtä hyvä keino kuin hyvän kirjallisuuden lukeminen.
Yhdessä tekeminen
Kaikissa kolmessa opuksessa on hienoja kuvauksia yhteisöstä/yhteisöistä, miten ne muodostuvat, kukoistavat ja miten ne alkavat haipua. Luin kirjaa myös tiedon omaksumisena ja hyväksikäyttämisenä eri aikojen tarpeisiin. Muullakin tavalla sen voi lukea, vaikka vain joidenkin yksilöiden seikkailutarinana. Mutta ihmiskunta on sen verran pitkään kerännyt materiaalia hengissäsäilymistä varten, että siitä kannattaa kyllä muistuttaa.
Ensimmäisessä osassa Oryx ja Crake päädytään kehittämään kirjaimellisesti uutta ihmistä. Atwood kertoo tietenkin myös vallasta, miten sitä kertyy joillekin kulloinkin käsiteltävän yhteisön ihmisille – tai miten yhteisössä elävät ihmiset reagoivat siihen.
Ensimmäisen osan tarinaan kuuluu keskustelu geeniteknologiasta ja ihmisen perimästä. Tuossa yllä olevassa sitaatissa Zeb miettii perimäänsä. Voi lukea tuon lauseen ja miettiä sen pohjalta sitten, mikä on tehnyt Zebin juuri sellaiseksi otukseksi: perimä vai ympäristö. Sen verran haluan paljastaa kertomuksesta, että Zeb jostain syystä tuntee kovasti vetoa Kermodes-karhuihin. Enkä kerro missäpäin niitä on. Ihmiset ottakoot eläinatlaksen esille!
Oryxin ja Craken maailma on vielä hyvin selvästi ”nykyinen”. Mutta tätä lukiessa (esimerkiksi laboratorion töistä kerrottaessa) on muistettava, että tämä on aivan mahdollista todellisuutta.
Atwood kirjoittaa fiktiota. Ihmiskunta saattaa mennä aivan eri suuntaan kuin miten tässä trilogiassa käy.
Suomennos
On ollut hauskaa käydä läpi tätä trilogian päätösjaksoa (ne kyllä toimivat myös yksittäisinä romaaneina) sekä suomeksi että englanniksi.
Suomentamisessa ei ole kysymys yksittäisten sanojen vastaavuudesta, vaan kokonaisten miltei orgaanisten – ja joskus todella organismien reagoinnista toisiinsa – kehityskulkujen kertomisesta sellaisella kielellä, että lukijat käsittävät tapahtumat, eivätkä juutu miettimään jotain yksittäistä ilmiötä tai ihmistä. Miettiminen ylipäänsä kannattaa kyllä aina.
Kristiina Drews luo kielellisesti selvästi karkeakuvioisemman maiseman kuin Atwood. Mutta suomentaja noudattelee tarkkaan ihmisyhteisöjen tapaa selviytyä kiihtyvässä menossa kohti vaikeampia aikoja ja eri yhteisöjen tapaa verbalisoida uusia asioita. Kielissä on maisemansa. Tässä sitä eivät turhaan sotke toisen kielen maisemat. Toinen kieli on nimissä läsnä, eikä häiritsevästi.
Kirjassa tuodaan esille mielikuvituksellinen uusi ihmislaji. Pidin erityisesti Drewsin tavasta kuvata ihmisiä, joita ei ole olemassa. Ihmiset tuntuvat hyvin mahdollisilta, ei ollut varmaan helppoa miettiä miten uusi ihminen käyttää kieltä. Voisi heihin törmätä kävelyllä meren rannalla varsinkin näiden tuulisten ilmojen aikana.
Koko ilmasto on selvästi ruvennut muuttumaan. Tosin suomalainen erikoisuus on aina ollut vähäluminen kesä niin kuin nyt.
Margaret Atwood: Uusi maa. Suom. Kristiina Drews. Otava 2015, 559 s.