Maailmankirjat julkaisee Atwoodin romaanista Riitta Vaismaan arvion (30.6.2015) ja Marjatta Ripsaluoman esseen (1.7.).
Kauhea ja kiehtova tulevaisuuskuva RIITTA VAISMAA
Onko ihmiskunnalla sittenkin toivoa? Margaret Atwoodin tulevaisuusdystopian ja trilogian viimeisen osan loppuriveillä voi kukin tehdä johtopäätöksensä kirjailijan aivoituksista, joita ei ole totuttu pitämään järin toiveikkaina. MaddAddam-trilogian kolmas, alkukielellä pari vuotta sitten ilmestynyt teos, on saanut suomeksi nimen Uusi maa.
Vaikka Uusi maa on osa trilogiaa, sen lukeminen yksittäisenä teoksena on aivan mahdollista ja omalla tavallaan jännittävää, kuin salaperäisen tehtävän ratkaisemista, labyrintin läpi kulkemista. Luonnollisesti enemmän niin suuresta linjasta kuin runsaista yksityiskohdistakin saa irti, jos on lukenut tai lukee sarjan aiemmin ilmestyneet osat Oryx ja Crake (2003) ja Herran tarhurit (2010). Lukemisen helpottamiseksi Uuden maan lopussa on tiivistelmä trilogian kahdesta aiemmasta romaanista. Siitä suuri kiitos.
Alkuvaiheessa Uuden maan lukeminen on hieman työlästä, jos sarjan aiempien teosten sisältö ei ole muistissa. Matkan varrella tilanne helpottuu, kun Atwood taitavasti kehii vaikuttavaa kudelmaansa, jossa aiempia tapahtumia valotetaan samalla, kun uusi romaani kulkee komeasti eteenpäin. Uusi maa on äärettömän runsas niin tapahtumiltaan kuin henkilögallerialtaan, jos nyt sellaisesta voi puhua, kun mukaan kuuluvat monenlaiset hybridit, mm. ihmisen hiuksia kantavat lampaat ja siat, joilla on ihmisen aivokudosta, ja kokonaan uusi laji, crakelaiset.
Atwoodin ajoitus on kiinnostava. Uuden maan mennyt aika on joitakin kymmeniä vuosia jälkeen meidän aikaamme. Tuolloin ihmisen aiheuttamat luonnon tuhot ovat katastrofaaliset ja suuret korporaatiot hallitsevat kaikkia elämän alueita ainoana konsulttinaan raha, jonka näkökulmasta ihmisten terveys tai ihmishenki on toisarvoinen, hyvinvoinnista puhumattakaan. Tämän ajan kuvauksessa on pelottavia yhtymäkohtia meidän aikaamme, siihen, miten elämme luonnon kestokyvyn rajoilla ja ne ylittäen.
Kaaosta seuraa rutto, joka tappaa lähes kaikki ihmiset. Romaanin nykyaika on ruton jälkeistä aikaa. Kuinka kaukana omasta ajastamme ollaan, jää tulkittavaksi. Tällä nykyisellä vuosituhannella kylläkin. Vanhimmat ihmiset ovat eläneet nuorina aikuisina kaaoksen aikaa. Romaanin nykyajan kesto jää sekin pääteltäväksi. Selkeitä vuodenaikojen vaihteluita ei ole. Kuitenkin naiset tulevat raskaiksi, lapset syntyvät, ja sama uudemman kerran. Samoin ihmiset vanhenevat.
Harvat ruton jälkeen jäljellä olevat ihmiset sinnittelevät uudessa yhteisössä uskomattomissa olosuhteissa seuranaan uusi ihmisen tyyppinen laji crakelaiset, jonka aiemmista romaaneista tuttu Crake kehitti Paradis-projektissaan yhdessä monien aivoasiantuntijoiden kanssa. Crakelaiset ovat ajatus- ja käsityskyvyltään kuin lapsia, silti hyvin lisääntymiskykyisiä ja -haluisia. Vaatteitta kulkevien olentojen seksuaalinen aktiivisuus näkyy sinisenä värinä ja miespuolisten innokkaina törröttävinä ja heiluvina peniksinä. Crakea hyväntekijänä pitävät olennot syövät lehtiä eivätkä kuluta juuri mitään. Crake kehitti myös ruton aiheuttajabakteerit ja päästi ne tuhoamaan ihmisiä. Crakelaisten mukaan Crake poisti kaaoksen.
Ihmisten elämä on niukkaa ja vaivalloista. Itse pyritään kasvattamaan syötävää, ruokaa ja muuta tavaraa dyykataan ympäristön tuhoutuneista kaupoista ja muista rakennuksista. Luovaa ajattelua tarvitaan, kun ruokavalion keskeinen osa on ovat höyrytetyt ja friteeratut takiaiset, kun kahvin korviketta tehdään erilaisista juurista, kun vaatetuksen pääasiallinen osa ovat varastoista löytyneet lakanat ja kun haavojen hoitoon käytetään toukkia.
MaddAddam-trilogian tapahtumapaikka on USA:n alueella, osin liikutaan laajemminkin Amerikan mantereella. Tuho ei ilmeisesti ole koko maailmassa samanlaajuinen, koska korporaatioiden tehtaisiin ja laitoksiin tuodaan puhtaampia elintarvikkeita muualta.
Atwoodin kerronnan rakenne on taiturimainen. Kertojia, näkökulmia ja kerronnan linjoja on neljä. Minä-kerrontaa on kuitenkin vain vähän. Kokonaisuus pysyy huojahtelematta hallinnassa.
Pääasialliset näkökulmat ovat romaanin nykyajassa jo ikääntyvän Tobyn ja hänen kumppaninsa Zebin. Toby tarkkailee yhteisöä, pitää sitä koossa, vaikka kapinoikin ja on harmistunut ikääntyvien rakkauden vähättelystä, samoin hän on Zebistä mustasukkainen. Zeb kertoo tarinaansa Tobylle. Hänen uskomattomien seikkailuidensa kautta Atwood toistoa pelkäämättä kertaa aiemmissa romaaneissa olleita asioita. Zebin retket johtavat tämän paikkoihin ja tapahtumiin, joihin on jo Uudessa maassa aiemmin viitattu ja joista kulkevat polut Oryxiin ja Crakeen sekä Herran tarhureihin.
Crakelaiset ovat tottuneet kuulemaan joka päivä tarinoita, jotka ylistävät heidän luojaansa Crakea sekä tämän puolisoa Oryxia, eläinten hyväntekijää. Kun tarinoiden kertoja on pahasti loukkaantunut, crakelaiset vaativat Tobya kertojaksi. Tämä ottaa tehtävän vastahakoisesti. Koska crakelaiset ovat lapsen tasolla, Tobyn tarinat ovat kuin satua. Atwood osoittaa kertojan taitojensa monipuolisuuden, kun Tobyn tarinoiden kautta selviää sadunomaisen lempeästi asioita, jotka ovat jääneet askarruttamaan. Tarinoiden jaksot ovat myös lukijan suvantopaikkoja muutoin julmassa ja synkässä kertomuksessa. Tarinat tuovat Uuteen maahan myös huumoria, jota ei tosin puutu muistakaan osista.
Neljäs näkökulma on crakelaislapsen, Mustaparran, joka lyöttäytyy Tobyn seuraan. Alkuun Toby on harmistunut Mustaparrasta, mutta he kuitenkin kiintyvät toisiinsa. Toby pitää päiväkirjaa ja tulee opettaneeksi Mustaparralle kirjoitustaidon, mikä yllättää molemmat – eihän crakelaisten älykkyyden pitänyt yltää sellaiseen. Lopulta tarinoita heimolleen kertookin Mustaparta, joka myös kirjaa loppupuolen tapahtumia, mm. Zebin ja Tobyn kohtalon. Syntyy Kirja. Ja ajatus siitä, että jokin uusi laji kenties kirjoittikin Uuden maan.
Elämä on jatkuvaa taistelua, josta ei puutu väkivaltaa. Milloin surmataan eläimiä, milloin ihmisolentojakin. Teoksen alkutilanteessa netin väkivaltapeleistä innoituksensa saaneet ja veren makuun päässeet verikuulamiehet ovat vanginneet ja raiskanneet yhteisöön kuuluvan tytön. Yhteisön jäsenet pystyvät pelastamaan tytön, mutta miehet pääsevät pakoon. He uhkaavat koko ajan yhteisöä, joka lopulta kovassa taistelussa yhdessä älykkäiden sikojen kanssa saa miehet kiinni. Yhteisö äänestää miesten kuoleman puolesta. Taistelu on romaanin kulminaatiopiste, jossa selviää myös Oryxin ja Craken kohtalo.
Ihmisnaiset tulevat raskaiksi yliseksuaalisille crakelaisille. He synnyttävät vauvoja, joilla on ulospäin pullistuvat vihreät silmät. Naiset huolehtivat onnellisina vauvoistaan. Voiko näissä hybridilapsissa olla tulevaisuus?
Uusi maa on suomentajan huikea taidonnäyte. Kristina Drews taituroi etenkin lukemattomien nimien suomentamisessa. Niin ihmisten, muiden olentojen ja ilmiöidenkin nimeäminen on vaatinut työtä ja mielikuvitusta. Osan nimistä Drews on säilyttänyt englantilaisperäisinä, mutta valtaosa on saanut kuvaavat ja oivaltavat nimityksensä suomeksi. Jos aikanaan Jaana Kaparia kiitettiin Harry Potterin sanaston suomentamisesta, Kristiina Drews ansaitsee Atwoodin tulkkina vähintään saman kokoluokan kiitokset.
Margaret Atwood: Uusi maa (MaddAddam). Suom. Kristiina Drews. Otava 2015. 546 s.