Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648 – 1696

LIISAMARI SEPPÄLÄ  (19.10.2020)

Pariisilainen Madame de Sévigné (1626 – 1696) oli aatelisperheeseen syntynyt hyvän koulutuksen saanut nainen, joka meni 18-vuotiaana naimisiin, sai kaksi lasta ja jäi nuorena leskeksi. Hänen taloudellinen tilanteensa salli itsenäisen yläluokkaisen naisen elämän, eikä markiisitar mennyt enää uudelleen naimisiin. Madame de Sévignén kirjeitä on säilynyt jälkipolville yli tuhat kappaletta. Hänen kirjeitään luetaan ja käännetään toisille kielille yhä.

Nyt suomennetut Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648 – 1696 koostuvat pääosin äidin kirjeistä hyvin rakkaalle tyttärelle, joka asuu perheineen kaukana. Kirjeiden ehdottomasti tärkein aihe on terveys. Markiisitar tietää hyvin, että ilman terveyttä ei ole mitään, hyvän terveyden pohjalle rakentuu koko muu elämä. Leskeksi jäänyt markiisitar on huolissaan tyttärensä terveydestä, ja mikäli hän saisi päättää, niin tytär ei olisi koskaan raskaana. Äiti pelkää sekä synnytystä että kuolemaa. Kaikkein mieluiten hän jakaisi omasta hyvästä voinnistaan osan tyttärelleen. Kirjeissään hän joutuu tyytymään kuitenkin erilaisten hyvien neuvojen jakamiseen.

Markiisitar kirjoittaa myös vaatteista, asusteista ja kampauksista olematta silti turhamainen. Hän kirjoittaa sisustamisesta, metsistä, seurapiiritapahtumista, hovista, palvelusväestä, hevosista, vaunuista ja velvollisuuksista, mutta itsellisenä ihmisenä myös rahasta ja taloudenpidosta. Olen kiinnostunut siitä, millaisia ruokaan liittyviä kuvauksia lukemissani teoksissa on. Markiisittaren kirjeiden myötä opin kuitenkin, että maukkaan ruoan pöytään valmistaa joku toinen ihminen, siksi tärkeintä on, että taloudessa työskentelee hyvä kokki.

Kirjeissä on joitakin erityisen onnistuneita kohtia. Yksi aitoudessaan ja herkkyydessään lähelle lukijaa tuleva asia on kuoleman kuvaaminen. Harvoin tulee vastaan näin aito kuvaus kuoleman läheisyydestä. Kuvauksen arvoa kohottaa myös liioittelun puuttuminen.

Olen paraikaa tätini huoneessa. Jos voisitte nähdä kuinka hän voi, ymmärtäisitte miksi en lähde huomenaamulla. Hän sai juuri viimeisen voitelun. Mutta koska hänen tautinsa on sitä lajia, joka raastaa sairaan aivan loppuun asti, tuo viimeinen öljypisara saa vielä odottaa poismenon hetkeä. Hän on pystyssä, toisin sanoen tuolissaan, yllään aamutakkinsa ja mustalla hunnulla verhottu hilkkansa sekä hansikkaansa. Hänen huoneensa on puhdas eikä haise, mutta hänen kasvonsa ovat kuin viikon vanhalla ruumiilla. Luut paistavat ihon läpi, hän on aivan riutunut ja kuihtunut. Hän kykenee hädin tuskin nielemään eikä hän puhu enää. Lääkäri Vesou on ilmoittanut, ettei lääketiede voi häntä enää auttaa. Lääkkeistä ja hoidoista on luovuttu, eikä luontoa pidättele enää mikään. Hän ei ole enää juurikaan turvoksissa, sillä vesipöhö on aiheuttanut kuivumista. Hänellä ei ole enää tuskia, sillä hän ei enää tunne mitään. Hän on aivan puoliunessa, mutta hän hengittää vielä ja pitää siitä kiinni. Hänellä on ollut horkkia ja väristyksiä, jotka ovat saaneet meidät pari kertaa uskomaan hänen jo kuolleen. Halusimme jo kertaalleen antaa hänelle viimeisen voitelun. En poistu enää näiltä kulmilta, sillä pelkään pahinta. Vakuutan teille, että vaikka näenkin kaiken tämän ylitse, viimeinen näytös saa silmäni kyyneliin. Tällaista näytelmää on vaikea kestää, kun on niin herkkä kuin minä. Tähän olemme tulleet, rakas tyttäreni. Kolme viikkoa sitten hän hyvästeli meidät kaikki, koska hänellä oli vielä jotain tajua muotoseikoista, mutta nyt, kun naamio on riisuttu, osoittaa hän minulle ja Apotille kättään ojentaessaan, miten suurta lohdutusta läsnäolomme on tuonut näihin viimeisiin hetkiin. Se särkee sydämen ja saa meidät ymmärtämään, kuinka pitkän aikaa elämässä näytellään komediaa ja vasta kuoleman tullessa puhutaan totta. (209)

Markiisittarella on siis sana hallussaan ja hyvä käsitys siitä, mikä on olennaista ja mikä vain sormiharjoittelua. Kirjeissä vilahtelee paljon henkilöitä. Teoksen alussa on lukemista helpottava henkilöluettelo ja lyhyt kuvaus käsitellyistä ihmisistä. Itse viehätyin siitä, miten markiisitar kuvaa Madame la Dauphinen.

Se on mainiosti sanottu, sillä Madame la Dauphinen nenässä on jotain erikoista, samoin kuin hänen otsassaan, joka on liian korkea suhteessa hänen muuhun olemukseensa. Sen vuoksi hänestä saa alkuun huonon vaikutelman. Hänen kerrotaan kuitenkin olevan varsin viehättävä. Kerrotaan, että hänellä on sangen kauniit käsivarret ja kädet, kaunis povi ja vartalo, kauniit hampaat ja hiukset, ja hän on luonteeltaan niin hieno ja ystävällinen, hellä olematta teennäinen, ystävällinen mutta arvokas, että hänen antamansa ensivaikutelma on annettava anteeksi. (313)

Myöhemmin kirjeissä hän kuvaa Madame la Dauphinen luonnetta, ja näin tehdessään markiisitar tulee samalla kertoneeksi huomaamattaan myös itsestään: hänellä on kyky tunnistaa ylevä ihminen. Onko siis myös hänessä itsessään yleviä ominaisuuksia? Olisin taipuvainen vastaamaan myöntävästi. Toki kirjeissä puhutaan muista ihmisistä ja hauskoista sattumista usein hersyvästi ja nokkelastikin, mutta en löydä kirjeistä pahansuopaa juoruilua.

Pidän markiisittaresta. Pidän hänen elämänarvoistaan ja elämänviisauksistaan. Olen iloinen hänen lämpimästä suhteestaan tyttäreensä. Äiti kuvaa tyttärelleen rakkauttaan nyt julkaistuissa lähes sadassa viidessäkymmenessä kirjeessä aina eri sanoin. Näin hän sanoo itkemisestä:

Älkää suotta murehtiko terveyttäni; pärjään sen kanssa aivan hyvin, kun te siitä välitätte. Älkää koskaan murehtiko niiden puolesta, jotka osaavat itkemisen taidon. Rukoilen Jumalaa, etten joutuisi tuntemaan sydämessäni sellaista tuskaa, johon silmät eivät toisi helpotusta. Ajatukset tai puheet voivat olla häiritseviä, mutta kun itkee, vaarat kaikkoavat. (219-220)

On vaikea sanoa, ovatko hänen kielikuvansa ajalleen tyypillisiä, vai onko hän keksinyt ne itse. Oli miten oli, niin hänen kieltään on nautinnollista lukea. Markiisitar voi luulla katukivien muuttuneen herrasväeksi (178), muistuttaa tyttärensä pelänneen lihovansa vaikka ei ollut syönyt lehtokurpan päätä enempää (190), hänen lipastonsa paperivarastot eivät riitä kertomaan iloisista tapahtumista (192), kuolemaan johtaa piikkinen tie (203) ja suihkuhoidot Vichyssä ovat hyvää harjoitusta kiirastulta varten (254). Kielikuvia on paljon, ja ne ovat tavanomaisista poikkeavina vieläkin tuoreita.

Välimatkat ovat olleet pitkiä 1600-luvun Ranskassa. Taloudessa pitää olla hyvä ajuri, hevoset ja vaunut, sillä vuokravaunuilla tulee helposti onnettomuuksia varsinkin talvella, kun tiet ovat huonot. Tytär asuu perheensä kanssa Provencessa ja markiisitar kesäisin Bretagnessa ja talvisin Pariisissa. Etäisyydet ovat pitkiä ja velvollisuudet moninaisia, siksi toisiaan kaipaavat äiti ja tytär tapaavat ehkä vain kerran vuodessa jos niinkään usein.

Juuri etäisyyksien takia nuo kaksi toisiaan rakastavaa henkilöä kirjoittavat sulkakynällä toisilleen hyvältä tuoksuvia puuteroituja kirjeitä, joista me saamme nauttia nyt myös Suomessa melkein neljäsataa vuotta myöhemmin. Postin kulku on ollut epäluotettavaa jo tuolloin, ja siksi markiisitar saa joskus monta kirjettä kerralla, mikä on tietysti harmittavaa. Jälkipolvet ihmettelevät myös, minne tyttären kirjeet ovat kadonneet, niitä ei teoksessa nimittäin ole. Markiisittaren kirjeiden julkaiseminen kronologisessa järjestyksessä helpottaa kuitenkin lukemista.

Olen miettinyt, mikä omaelämäkerrallisissa teksteissä viehättää minua. Yksi syy on varmasti aitous. Omaelämäkerrallisissa teksteissä pääsee parhaimmillaan lähelle, hyvin lähelle toista ihmistä. Toinen syy on uteliaisuus. Jostain ihmisestä on voinut muodostaa käsityksen, ja käsitys täydentyy lukemalla. Omaelämäkerrat ovat kiinnostavia, mutta päiväkirjamerkinnät ja kirjeet usein vieläkin kiehtovampia. Tässäkin tapauksessa kirjeiden kirjoittamisen taustalla vaikuttavat aivan muut syyt kuin niiden julkaiseminen: markiisitar puhelee kirjeissään kaukana asuvan tyttärensä kanssa. Kirjeet tuovat rakastetun tyttären lähelle.

Marie de Rabutin-Chantal: Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648 – 1696 Toim. Riikka-Maria Rosenberg ja Ulla Tuomarla. Kustannusosakeyhtiö Teos 2020. 432 s.

Liisamari Seppälä on helsinkiläinen kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta

3 thoughts on “Markiisitar de Sévignén kirjeet 1648 – 1696

  1. Lukiessani Liisamari Seppälän innoittunutta kuvausta markiisittaren kirjeistä, joita hän ylistää monin tavoin, etsin kovasti kyseisen kirjan suomentajan nimeä – vai lukiko Seppälä ranskankielistä alkuteosta? ”Hänen kieltään on nautinnollista lukea”… EN LÖYDÄ MISTÄÄN SUOMENTAJAN NIMEÄ!

    Teoksen toimittaneet henkilöt mainitaan kyllä.

  2. Niin, kääntäjä pitää aina mainita. Nyt kustantaja kertoo teoksen toimittajat, jotka ovat ilmeisesti kääntäneet teoksen. Muissakaan arvioissa ei ole kääntäjiä mainittu.

  3. Helsingin yliopiston ranskan kielen ja kulttuurin opiskelijoista koottu työryhmä on ollut avainasemassa teoksen kääntämisessä. Ryhmään on kuitenkin kuulunut muitakin henkilöitä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.