Surun raskaat höyhenet – SARA SAVOLAINEN (21.6.2018)
Lontoolaisen kustannustoimittajan Max Porterin (s. 1981) esikoisteos Surulla on sulkapeite kertoo vaimon ja äidin menetyksestä ja se on inspiroitunut Ted Hughesin (1930-1998) Crow -runokokoelmasta. Hughesin runojen Varis ilmestyy runokokoelmasta auttamaan leskeksi jäänyttä isää ja hänen kahta poikaansa surun keskellä. Isä on suuri Hughesin fani ja Varis on hänen tapansa käsitellä menetystä. Pojat ottavat uudessa tilanteessa mallia isästään ja näin isän pakkomielteestä tulee selviytymismekanismi heille kaikille.
Surulla on sulkapeite näyttää läheisen kuolemasta aiheutuneen surun irrationaalisuuden, mutta Porter osaa myös nivouttaa huumorin palasia surun kuvaukseen:
Sairas ei jätä viimeisenä elinpäivänään punaviinipullon kylkeen liimattua lappua,
jossa lukee: ”EI VETELE, LOPPASUU.” Vaimoni ei tehnyt kuolemaa, eikä talossa ole hoivakamaa, hän vain eli täyttä päätä ja oli sitten poissa.
Porter kuvaa rehellisesti arkea surun keskellä sekä isän ja poikien surutyötä. Teoksessa näytetään, kuinka kuolema ja Varis siivittävät poikien leikkejä samalla kun isän ajatukset täyttyvät vaimonsa kaipuusta sekä kuinka äidin menettäminen vaikuttaa poikiin loppuelämän ajan. Arki jatkuu, tunsi ihminen mitä tahansa. Pojatkin tuntevat tämän: ”Lomasta ja koulusta tuli yksi ja sama asia”.
Porter näyttää taitavasti surun ruman puolen kuvatessaan Variksen saapumisen perheeseen, sillä hetken merkittävin tekijä on Variksen löyhkä:
Ilmassa muheva pilaantuneen lemu, syömäkelvottomaksi muuttuneen ruoan, sammaleen, nahan ja hiivan imelä, tahmainen löyhkä.
Varis ei ole tullut kaunistelemaan asioita. Surulla on sulkapeite on kuitenkin enemmän kuin pelkkä kirja surusta. Teos ei ole perinteiseen kaavaan rakennettu proosa, vaan siihen on ujutettu myös lyyrisiä ja draamakirjallisia piirteitä.
Teoksen rakenne on kevyt, sillä Variksen, isän tai poikien näkökulmasta rakennetut luvut ovat lyhyitä. Lisäksi osan lukujen runomaisuus luo jo itsessään typografista keveyttä. Osa keskusteluista tai yksittäisistä puheenvuoroista on runon tai näytelmän muodossa, kuten kirjan ensimmäisen osan aloittava poikien keskustelu:
Mun tyynyllä on höyhen.
Tyynythän on tehty höyhenistä, nuku nyt.
Se on iso, musta höyhen.
Tule tänne viereen nukkumaan.
Sullakin on höyhen tyynyllä.
Antaa höyhenten olla,
nukutaan lattialla.
Jokaisen henkilön kohdalla on käytetty minäkertojaa. Näin jokaisen näkemys tapahtumista tuodaan esiin. Pojat tosin on sulautettu yhteen, vaikka usein heistä vain toinen puhuu. Ainoa heidät erottava tekijä on toisen piirrustusharrastus, mutta silti jää epäselväksi kumpi veljeksistä piirtää. Pojat ovat erottamattomat. Pojillekin näyttäisi olevan yhdentekevää erottautuminen toisistaan, sillä toinen heistä toteaa: ”Olen kumpi tahansa veljistä”. Poikien vuoroissa on paljon toistoa, mutta niin, että tarinoiden tapahtumien kulku muuttuu. Tapahtumista ei tiedä mikä on totta ja mikä ei ja lisäksi pojat kertovat puhuvansa toisinaan totta isänsä mieliksi.
Varis on hyvin omalaatuinen, hän kertoo usein tarinoita, hänellä on oma tapansa käyttää kieltä ja etäännyttää. Varis saattaa normaaliin tapaansa alkaa kertomaan tarinaa, kunnes yllättääkin lopussa antamalla luetun ymmärtämisen tehtävän.
Variksen kielenkäyttö varmaan juontuu tämän lähtökohdasta eli Hughesin runokokoelmasta. Hän puhuu toisinaan runollisesti, käyttää alku- ja loppusointuja sekä sanamuunnelmia. Varis leikkii kielellä ja sanojen riimittelyllä ja nämä luovat hänelle oman rytmin, joka muistuttaa lasten lauluja.
Juuri Variksen teksteissä Irmeli Ruuskan kääntäjän taidot näkyvät:
Huolen hirmut, tuike tuima. Terve, pesän pyörteiset, nävertäjä kuka siellä, kalvettua kaivaa vielä? Liuhdon, leuhdon kylmäkynsi, äidittömät ansaan noukin, noitapiiriin orvot sikiöt, eri patoihin porisemaan. Loitsut luen, hämmentelen, muin suin muljuttelen. Pohjaan poltan. Paineet kovat! Pitää vielä harjoitella, noitua niukemmin. Luonteen jaloutta, haha, kraak, haha, krääk, plöröt sille.
Variksen kielessä näkyy tietty holtittomuus, mutta tämäkin vaikuttaa loppujen lopuksi olevan vain Variksen strategia isää varten. Varis on tullut auttamaan isää selviämään surun toivottomasta vaiheesta.
Isällä kielen lyyrisyys tulee usein esiin hänen muistellessaan kuollutta vaimoaan. Surun keskellä hän tahtoisi vain katsoa heidän yhteisiä muistoja eikä tehdä arkisia hommia. Hän keskittyy surun keskellä muistoihin ja työnantoonsa kirjoittaa kirja Hughesin Variksesta. Varis auttaa häntä pitämällä pojista huolta. Isälle Varis on terapeutti, joka sanoo heti alkuun: ”En lähde luotasi ennen kuin lakkaat tarvitsemasta minua”.
Varis tuo Porterin teokseen yllättävän toimivan tavan käsitellä raskasta menetyksen kokemusta ja siten teos on hieno lisä surukirjallisuuteen. Kielellä leikkimisen kautta Porter kuvaa surun eri piirteitä ja surutyön vaiheita. Teoksen lukee yhdessä illassa, mutta sisältö jää mieleen päiviksi.
Max Porter: Surulla on sulkapeite (Grief is the Thing with Feathers). Suom. Irmeli Ruuska. Gummerus, 2018. 119 s.
Sara Savolainen on kirjallisuuden opiskelija Jyväskylän yliopistosta