Risto Niemi-Pynttäri
– Kirjaviisuuden akateemisen kerman pitopöytiin tottuneet saavat pian haukata pikasyöttäjän kaukalolla, tosin makkarakupeista puuttuu korva. Poissa on kekkaroiva pahanilmanlintu, tuo hätyytetty kaksoisagentti, tuo samea peili, jossa tuikkivat valheellinen vilkkuvalo ”niin kuin” ja vielä sitäkin julkeampi pikku sokeripala ”kuin”.
Metafora on kuollut — levittäkää sanaa. Tämän niminen novelli, Carol Shieldin kokoelmassa Tavallisia ihmeitä (Otava 2008 ) pääosassa on metafora. Shield ottaa siis novellin aiheeksi käsitteen. Toki tuo käsite on erään puhetta pitävän proffan kaunopuheisen hyökkäyksen kohde:
Metaforaa, tuota jääräpäätä, tuota kristallinkirkkaan yksinkertaisuuden hilseilevää saattokulkuneuvoa on roppakaupalla syytetty merkityksen veriviholliseksi, virukseksi, joka on tieten tahtoen päästetty terveen ruumiin verenkiertoon ja jota sovinnaisuuden pöyhkea viekkaus pitäa hengissä. Oi oi, ihan viattomastihan se syntyi Homeroksen viinintumman meren myötä (vaatimaton esitys ehkä, mutta joka tapauksessa silloin laskeutui samettiverho sen väliin mitä oli ja mitä melkein oli).
Historiallisessa katsauksessaan länsimaiseen metaforiikkaan hän kuvailee kuinka tilanne kärjistyi ja puhkesi kriisiksi:
– Pian siitä tuli salainen pahe, oopiumipiippu, jota poltettiin sermin takana — mutta sitten tuo aallonpoikanen kasvoikin meren kuohuiksi, ja metaforasta muodostuivat lopulta ne napit ja henkselit, jotka kannattelivat runouden housuja. … Alussa metafora oli kirjaviisaiden leikkikalu mutta kiinnittyi sittemmin kuin polyyppi runouden puhtaaseen kammioon, runouden jonka hyvntahtoiset kertovat säkeet ohivat tätä ennen maanneet siististi kuin veitset ja haarukat keittiönlaatikossa ja jonka soukat, nivelistään irrotetut substantiivit, arkiset kuin sipulit, alkoivat yhtakkiä pullistella teennäisesti kuin leskeksi jääneet vallasnaiset: huojahtelivat lantio etukenossa sekavien predikaattien viktoriaaniseen salonkiin, istuutuivat metonymian kirjotuille tyynyille ja lepuuttivat mitallisia jalkojaan merkillisillä, pikkumaislla oksymoroneilla.
Näin metafora kehittyi ja paisui vaikean luulotaudin kautta tilaan jossa kieli puhkesi, ja novellin käännekohdassa kielen yksinkertainen selkeys pelastaa viimein ihmiskunnan:
– Jokaiselle kanssamatkustajalle on osoitettu paikka pelastusveneessa — juuri ja juuri ajoissa — ja me kellumme taas kerran väitelauseen sepposen selkeällä lautalla, ja kun me olemme nöyrästi ripittäytyneet, meidät laukaistaan kiertoradalle, jolla ei tarvitse piitata tomuisesta satelliittiromusta eikä teeskennellä, että kukin asia tai esine on kuin jokin toinen; sillä kukin objekti on (on, tuo jäätävä, pieni väitteen kuula, joka uinuu vastasepitetyn, lyhyeksi nipistetyn lauseen laskoksissa, sulavamuotoisena kuin luoti, ja kuten yhden käden taputus, se ei vaadi tuekseen sen enempää kainalosauvoja kuin koinsyomia mytologioita).
– Konstailemattomana kuin työmies tuo vasta karsittu ilmaisu näyttää vierähtävän lumenvalkealle sivulle harhautumatta unenomaisille umpikujille tai kiertoteille kuvaannollisuuden mustetahraisessa yössä.
Mutta turha metaforaa on moittia siitä, että huippuyliopisto on tyhjää kieltä ja kaunopuheisuudella rahoitettua toimintaa.
– Mutta ah ja voi, lausui professori tuhkanharmaana puheensa ontoksi lopuksi, nämä tällaiset äskettäin kuolleista heränneet tekstit, vaikka olisivat kuinka tiukkalihaksisia (substantiivit puhtaiksi kaluttuine luineen, verbit voimakkaine kinnerjänteineen), kantavat kaikesta huolimatta itsessään metaforan virheellistä kromosomia, pienta jälkeä — sillä onhan kieli itsessään inhimillisen kokemuksen metaforinen ilmaus.