ANNA-LEENA TOIVANEN
NoViolet Bulawayon esikoisromaani Me tarvitaan uudet nimet on yksi viime aikojen suurista afrikkalaisen kirjallisuuden menestystarinoista. Teos oli ehdolla Man Booker –kirjallisuuspalkinnon voittajaksi, ja se on saanut paljon myönteisiä arvioita. Romaanin ensimmäinen luku on alun perin ilmestynyt novellina, joka voitti vuonna 2011 afrikkalaisen kirjallisuuden Caine-palkinnon.
Vuonna 1981 Zimbabwessa syntynyt, sittemmin amerikkalaistunut Bulawayo on helppo liittää osaksi tämänhetkistä afrikkalaisen kirjallisuuden trendiä, jota leimaa diasporassa elävien nuorten afrikkalaistaustaisten naisten voimallinen esiintulo. Englanninkielisen afrikkalaistaustaisen kolmannen sukupolven naiskirjailijoista trendiin kuuluvat esimerkiksi Chimamanda Ngozi Adichien ja Tayie Selasin kaltaiset suomennetutkin kirjailijat; ranskankielisestä Afrikasta esimerkeiksi voisi nostaa vaikkapa Fatou Diomen ja Marie Ndiayen, joista jälkimmäisen Goncourt-palkinnon saanut triptyykkiromaani Trois femmes puissantes on vastattain käännetty suomeksi.
Kolmannen sukupolven afrikkalaista kirjallisuutta leimaa transnationaali käänne, joka käytännössä tarkoittaa muuttoliikkeen ja globalisaation mukanaan tuomia vaikutuksia paitsi kirjailijoiden sijainteihin ja kytköksiin, myös tyylillisiin ja temaattisiin seikkoihin. Voisikin todeta, että kolmannen polven afrikkalaiskirjailijoiden kohdalla afrikkalaisen kansakunnan sekä toisaalta koko mantereen rajat laajenevat ja häilyvät. Kirjailija Alain Mabanckou’n (2011: 87) sanoja lainaten: ”Afrikka ei ole enää yksinomaan Afrikassa”. Bulawayon tavoin yhä useampi kirjailija asuu mantereen ulkopuolella. Myöskään teoksen tapahtumapaikat eivät ole samalla tavalla sidottu Afrikkaan kuin aikaisempien sukupolvien kohdalla. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että afrikkalainen nykykirjallisuus olisi kääntänyt selkänsä Afrikan mantereelle tai afrikkalaiselle kansakunnalle. Pikemminkin sen käsittelytavoissa korostuu kosmopolitanismi, joka huomioi yhtä lailla paikallisen tason kuin sen rajat ylittävät todellisuudet.
Me tarvitaan uudet nimet ilmentää monella tapaa tällaista kosmopoliittia herkkyyttä. Romaanin alkuosan tapahtumat sijoittuvat nimeltä mainitsemattomaan, poliittisessa kriisissä kamppailevaan eteläisen Afrikan maahan, joka muistuttaa monin tavoin kirjailijan synnyinmaata Zimbabwea. Tarinaa kertoo Kulta-niminen tyttö, jonka kieli on elävää ja hengästynyttä. Kirjallisuuden trendejä ajatellen mainitsemisen arvoista on, että lapsikertojan näkökulma on myös yksi tämänhetkisessä afrikkalaiskirjallisuudessa paljon käytetty keino. Romaanin luvut ovat rakennettu siten itsenäisiksi, että niitä voisi oikeastaan lukea erillisinä novelleina. Itse asiassa romaania voisikin pitää aikaisemmin novellina julkaistun ensimmäisen luvun laajennuksena.
Romaanin alkupuolen luvuissa seurataan Kullan ja hänen kaveriporukkansa seikkailuja ja leikkejä Paratiisissa ja Budapestissä. Ensinnä mainittu on hökkelikylä, jossa Kulta ja hänen kaverinsa asuvat; Budapest taas parempiosaisten vartioitu asuinalue, jonne lapset usein lähtevät varastamaan guava-hedelmiä nälkäänsä. Kullan ja hänen kaveriporukkansa kautta romaani sukeltaa kriisiytyneen afrikkalaisen kansakunnan karuihin todellisuuksiin. Jopa siinä määrin, että Guardianille romaanista arvostelun kirjoittanut nigerialainen kirjailija Helon Habila pohtii kieli poskessa, onko Bulawayo laatinut itselleen listan afrikkalaisen kärsimyksen erilaisista muodoista ja ympännyt sitten listan kohdat romaaniinsa. Jossain mielessä Habilan sanat osuvatkin oikeaan: kirjassa esiintyvät katulapset, kiinalainen uuskolonialismi, AIDS, ja poliittisesti motivoitunut väkivalta ovat juuri sellaisia negatiivisia ja herkästi myös sensaatiohakuisia aiheita, joiden kautta Afrikkaa länsimaisissa medioissa usein kuvataan. Toisaalta Bulawayoa täytyy puolustaa sillä, ettei Kullan kautta kerrottu tarina oikeastaan missään vaiheessa suostu antautumaan ympäröivälle kurjuudelle: lapset löytävät riemua sieltäkin, missä aikuinen näkee vain epätoivoa.
Lapsinäkökulman käyttö romaanissa tuo siis vakaviin aiheisiin naiivia etäisyyttä. Kuvainnollista on sekin, että usein lapset vain juoksevat pois, jos jotakin liian epämiellyttävää uhkaa tapahtua. Siinä mielessä lapsinäkökulman tuoma lohdullisuus on pohjimmiltaan valheellista: kun todellisuus käy liian rankaksi, sitä voi paeta mielikuvituksen avulla uusiin leikkeihin. Lohduttomuus vie voiton siinä vaiheessa, kun leikin ja toden raja sumentuu. Näin käy kohtauksessa, jossa lapset tuottavat leikkinsä kautta karmivalla tavalla tutulta kuulostavan kuvan Zimbabwessa tapahtuvasta poliittisesta väkivallasta BBC:n toimittajien seuratessa vieressä. Tositapahtumista ammentavassa leikissä lapset hakkaavat kuoliaaksi yhden kaveriporukastaan huutaen opposition kannattajille suunnattuja solvauksia:
”Kenen leivissä sinä olet?
Luopio!
Mistä sinä saat palkkasi? Amerikalta ja Britannialtako?
Mikset sinä nyt huuda Amerikkaa ja Britanniaa apuun?
Siirtomaaherrojen hännystelijä!
Sinä myyt tämän maan valkoisille!
Luuletko että voit äänestää ketä haluat?
Äänestä heti paikalla, luopio, me halutaan nähdä se!
Kun sinä kerran haluat muutosta, me sinulle muutos näytetään!
Tässä on sinun demokratiasi, tässä on sinun ihmisoikeutesi, syö ne, syö syö syö!”
Sivusta seuraavat BBC:n toimittajat kysyvät lopuksi, mitä leikkiä lapset oikein juuri leikkivät, johon yksi lapsista vastaa: ”Ettekö te näe että tämä on totta?” (145).
Romaanin puolivälissä tapahtumapaikka vaihtuu Zimbabwesta Yhdysvaltoihin, kun Kulta muuttaa turistiviisumin turvin pois Paratiisista tätinsä luokse Detroitiin Michiganiin, tai Destroyedmichygeniin, kuten paikannimi lasten suussa vääntyy. Paikanvaihdosta edeltää lyhyt kahden sivun laajuinen ”välisoitto”, joka runollisin sanankääntein kuvailee Zimbabwen kriisin seurauksena kiihtynyttä maastapakoa: ”Kun kaikki luhistuu, tämän maan lapset lähtevät kiireesti ja hajaantuvat kuin palavaa taivasta kavahtavat linnut” (147). Tämänkaltaisella liikkuvuudella on kovin vähän tekemistä hyväosaisen postmodernin nomadiuden kanssa. Muuttoliikettä motivoi se, ettei oma kotimaa yksinkertaisesti enää tarjoa elinkelpoisia tulevaisuudennäkymiä. Ja siitä huolimatta lähteminen on vaikeaa:
”He jättävät äitinsä, isänsä ja lapsensa taakseen, jättävät napanuoransa multaan, jättävät esi-isiensä luut hautaan, jättävät kaiken, mikä muovaa heidän minuuttaan, heidän ominaislaatuaan, lähtevät koska eivät enää voi jäädä. He eivät koskaan enää palaa entiselleen, sillä se on kerta kaikkiaan mahdotonta sen jälkeen kun on jättänyt taakseen minuutensa, ominaislaatunsa, se on kerta kaikkiaan mahdotonta” (148).
Vaikka edellä kertoja kuvaileekin maastamuuton raadollisuutta, on tätä tunnelmaa useimmiten turha hakea romaanin jälkimmäisestä puoliskosta, joka kuvailee Kullan uutta elämää Yhdysvalloissa. Siinä missä Zimbabween keskittyvässä osiossa Kullan kertojan ääni on omasta mielikuvitusmaailmastaan ammentavan lapsen ääni, puhuu romaanin jälkimmäisessä osassa itsetietoinen amerikkalaistunut teini Mac-tuotteineen, Facebookeineen, nettipornoineen ja niinkutteluineen. Vaikka välillä Kulta muisteleekin kotimaataan ja välillä jopa haaveilee matkustavansa sinne joksikin aikaa takaisin, muodostuu entisestä elämästä entisessä kotimaassa etäinen ja lopullisesti menetetty ajanjakso, johon ei ole paluuta.
Etäisyyttä entisen ja nykyisen kotimaan välillä kuvastaa myös ”Miten he elivät” –luku, joka jälleen runollisen, ulkopuolisen kertojaäänen välityksellä maalaa kuvaa siirtolaisten sopeutumisesta ja sopeutumattomuudesta uuteen kotimaahansa. Nämä ulkopuolisen kertojan kuvaukset limittyvät Kullan äänellä kerrottuihin lukuihin tuoden niihin mukaan laajemman yhteiskunnallisen kontekstin. Tavallaan ne siis pohjustavat Kullan väistämättä rajallisesta perspektiivistä kerrottua tarinaa. Olennaista on kuitenkin myös se, että näiden välisoittojen runollisen kertojan äänen ja toisaalta Kullan suorasukaisen ja puhekielisen teini-ikäisen äänen välinen ero on valtava. Tämä ero luo väistämättä oman jännitteensä ja jossain mielessä vie myös pohjaa Kullan kertomusten luotettavuudelta. Ulkopuolisen kertojan ääni on autoritaarisempi, ja pakottaa Kullan teini-ikäiset, yksilölliset ja toisinaan pinnallisetkin kipuilut osaksi laajempaa zimbabwelaisten maahanmuuttajien tarinaa, mikä on sinänsä toimiva kerronnallinen ratkaisu.
Tapahtumapaikan siirtymän myötä jotakin romaanin imusta kuitenkin katoaa. Monet maahanmuuttajan näkökulmasta havainnoidut kulttuurierojen kuvaukset ovat jo tuttuja aikaisemman diaporisen afrikkalaisen kirjallisuuden pohjalta. Esimerkiksi se, miten erilaisina ruokaan ja syömiseen liittyvät kysymykset näyttäytyvät äärimmilleen vietyinä lännessä (liikalihavuus, syömishäiriöt) ja toisaalta globaalissa etelässä (nälkä), on epäilemättä ikuinen, joskaan ei kovin omaperäinen aihe, jonka kautta hyvinvoinnin epätasaista globaalia jakautumista tarkastellaan. Myös kuvaukset oman afrikkalaistaustan häivyttämisestä amerikkalaisen aksentin opettelun avulla ovat afrikkalaisen maahanmuuttajakirjallisuuden perustematiikkaa, eivätkä sinänsä erityisen mielenkiintoisia genreä jo tuntevalle lukijalle.
Kaikista ennalta arvattavin maahanmuuttajakirjallisuusgenren näkökulmasta lienee kuitenkin kohtaus, jossa Kulta joutuu kuuntelemaan valkoisen amerikkalaisnaisen kliseisiä, CNN-televisiokanavan suoltaman kuvaston mukaisia näkemyksiä Afrikan ”kauneudesta” ja ”kurjuudesta”, sekä tarinointia siitä, kuinka hänen joku sukulaisensa oli ehkä käynyt joskus jossakin Afrikan maassa jonkin hyväntekeväisyysjärjestön työntekijänä. Bulawayon kunniaksi täytyy kyllä myöntää, että vaikka kohtauksen ainekset ovat itsessään loppuun kalutut, onnistuu kirjailijan humoristinen, Kullan ajatuksenjuoksuja kuvaileva ote pitämään lukijan huomion yllä. Joka tapauksessa Helon Habilan esittämää kritiikkiä afrikkalaisen kärsimyksen TOP 10-listasta voisi soveltaa myös romaanin jälkimmäiseen osaan: romaanin toisessa puoliskossa Bulawayo tuntuu halunneen käsitellä kaikki kulttuurien yhteentörmäyksiä kuvailevat diasporisen afrikkalaisen kirjallisuuden perusteemat. Tämä aiheiden moninaisuus molempien osien kohdalla tekee teoksesta lopulta hieman hajanaisen. Tuleekin väistämättä mieleen, että ehkä romaanin luvut toimisivat paremmin, jos ne lukisi yksittäisinä novelleina.
Viimeisen luvun lopussa Kullankin ääni vakavoituu. Hän saa puhelun Paratiisissa yhä asuvalta ystävältään Chipolta. Chipolla on insestisestä raiskauksesta syntynyt tytär, jonka hän on nimennyt Kullan mukaan. Kulta on jo lähes ehtinyt unohtaa kaimansa, ja ystäväkin tuntuu vieraalta. Pitkän hiljaisuuden päätteeksi Kulta saa sanottua, että hänestä tuntuu kurjalta ”sen takia, mitä meidän maalle on tehty. Kaiken sen kärsimyksen takia” (283). Tässä vaiheessa Kulta kuitenkin saa ymmärtää oman etäisyytensä ja sen, että hänestä on tullut ihminen, joka seuraa entisen kotimaansa tapahtumia BBC:n uutisten kautta. Chipo toteaa Kullalle: ”Ethän sinä ole se, joka kärsii. Luuletko sinä, että tiedät, mitä on tekeillä, koska katselet BBC:tä? Me tänne jääneet kärsitään todella, joten muilla ei ole oikeutta puhua siitä eikä mistään tai kenestäkään muustakaan” (284). Tämä kohtaus Chipon ja Kullan välillä antaa hienosti sanat paitsi maastamuuttajien tuntemalle lähtemisen synnyttämälle huonolle omalletunnolle ja toisaalta myös sille kateudelle ja katkeruudelle, jota kotiin jääneet heitä kohtaan saattavat tuntea. Kuilu entisen ja uuden kodin, lähtijän ja kotiin jäävän välillä ei ole kurottavissa kiinni, eikä dialogi enää ole mahdollinen. Oireellista silti on se, että romaanin viimeisillä sivuilla Kulta palaa muistoissaan takaisin Paratiisiin ja kaveriporukan leikkeihin. Lähtijä jää roikkumaan tilaan, jossa kotia ei oikeastaan ole enää missään.
Me tarvitaan uudet nimet on viihdyttävää luettavaa. Mikään erityisen unohtumatonta lukukokemusta se ei kuitenkaan tarjoa: tuttuja afrikkalaisen ja diasporisen kirjallisuuden teemoja se käsittelee pääosin humoristisesta, mutta ulkopuolisen kertojan äänen kohdalla myös vahvan runollisesta ja tunteikkaasta näkökulmasta. Temaattisen laajuutensa sekä novellimaisten lukujensa vuoksi kokonaisuus jää aavistuksen hajanaiseksi. Lisäksi teoksen alkuosa on huomattavasti vahvempi kuin Kullan Amerikan vaiheita kartoittava loppuosa. Me tarvitaan uudet nimet kuuluu kolmannen sukupolven afrikkalaisen kirjallisuuden trendiin, jossa postkoloniaalin kansakunnan epäonnistumisia peilataan maastamuuton näkökulmasta. Romaani tekee näkyväksi paikallisen ja globaalin välisiä yhteyksiä ja kirjoittaa postkoloniaalin kansakunnan kriisit jälleen kerran afrikkalaisen kirjallisuuden agendalle.
NoViolet Bulawayo: Me tarvitaan uudet nimet. Gummerus 2013. Suom. Sari Karhulahti
LÄHTEITÄ:
Habila, Helon (2013), ”We Need New Names: Review”. The Guardian 20.6.2013. http://www.theguardian.com/books/2013/jun/20/need-new-names-bulawayo-review
Mabanckou, Alain (2011), ‘Immigration, Littérature-Monde, and Universality: The Strange Fate of the African Writer’, in Alain Mabanckou and Dominic Thomas (eds.), Francophone Sub-Saharan African Literature in Global Contexts, New Haven: Yale University Press, pp. 75-87.