Marjatta Ripsaluoman essee:
Claudio Magris: YmmärrätteHän (ai-ai 2007) ja Mikrokosmoksia (WSOY 2002)
Robert Graves: The Greek Myths I (ja II), 1955-60
Aino Räty-Hämäläinen: Arvoituksellinen muusa. Inspiraation lähteillä (Kirjapaja 2010)
Eeva-Liisa Manner: Orfiset laulut (Tammi 1960)
Claudio Magris on kiinnostanut minua jo jonkin aikaa. Jostain sain kuulla, todennäköisesti radiosta, että Triestessä on kauan jo vaikuttanut merkittäviä kirjailijoita, taiteilijoita, muusikoita. Ylipäänsä kulttuuri on kukoistanut. Claudio Magrisin suomennettu romaani tai tarinakokoelma Mikrokosmoksia selvittää Triesten historiaa, muun muassa.
Mikrokosmoksia-opus ei löytynyt kirjaston proosa-hyllystä vaan maat ja kansat-osastolta. Se onkin tarinakokoelma sekä tunnetuista triesteläisistä että tavallisista kansalaisista. Ilmeisesti kaupungin kukoistusaika osui ajalle ennen Mussolinia ja erityisesti sen vapaavaltio-aikaan. Magris puhuu hyvin runollisesti Triesteä ympäröivistä laguuneista ja siitä, kuinka Aigeian meri yhdistää kaupungin muinaiseen antiikkiin, sekä Roomaan että Kreikkaan.
Mikrokosmoksia on kyllä luettavissa proosakirjaksi, vaikka se tuntuukin hajanaiselta.
Saman suomentaja Hannimari Heinon tulkitsi (minusta suomentaja on aina tulkitsija) Magrisin YmmärätteHän. Hän-sana tarkoittaa tässä Haadeksen, tai pikemminkin Elyseionin niityillä määräävää johtajaa, jolta Eurydike rukoilee pääsyä takaisin ylös, Orfeuksen vuoksi.
Kirja on kertomus avioliitosta. Se on sijoitettu suunnilleen nykypäivään. Magris on osa italiankielistä Triesteä, mutta hän ei mitenkään pidä kirjaa siitä kuka edustaa mitäkin kansallisuutta. Sen sijaan Mussolinin kaapattua alueen muut kuin italialaiset olivat hätää kärsimässä, etenkin juutalaiset.
Mutta Orfeus ja Eurydike olivat eläneet täysin tavallista elämää – tosin rakkaus oli elämääkin suurempi asia ja yksi syy siihen oli selvä: Eurydike oli vuosikymmeniä palvellut Orfeusta muusana. Eurydike korjaili hienon ja suositun runoilijan tekstejä, kirjoitti lappusia puhtaaksi, odotti kärsivällisesti miestä takaisin reissuiltaan, sanalla sanoen oli siis muusa.
Magris käsittelee kirjassa muusaa nykypäivän merkityksessä, jossa hän on taiteilijan palvelija. Alkuperäiset muusat olivat paljon merkittävämpiä olentoja. Mutta naisen rukoilussa on hyvin vakuuttava sävy myös tänä päivänä:
Minä hänet tunnen, minun mieheni, myös vatsakipua valittaessaan hän saa sen kuulostamaan tragedialta. Ärsytti se välillä minuakin eikä hän itse asiassa viitsinytkään minun seurassani niitä kohtauksiaan esittää, sain hänet heti toisiin ajatuksiin. Mutta nyt hän kuulemma puhuu jälleen ohi suunsa…Ja silti…niin vain ani harvat huomaavat, kuinka paljon todellista tuskaa, intohimoa ja rakkautta noissa hänen esityksissään piileekään. No, eiväthän he ole runoilijoita eivätkä voi ymmärtää, kuka on runoilija. Mutta Te, Johtaja, Te varmaankin olette runoilija, suuri ja salattu, anonyymi kuten ne mahtavat runoilijat, joiden henkilöllisyydestä ei ole tietoa…
Oikeastaan tämä moderni Eurydike viihtyy aika hyvin hämyisessä ja varjoisessa Kodissa, jonne hän pääsi sen jälkeen kun käärme pisti häntä kuolettavasti. Tässä kirjassa käykin niin, että Orfeus esittää pyynnön saada vaimonsa takaisin. Eurydike kuvittelee kotiinpaluutaan näin:
Näin hänet jo sieluni silmin, rikkirevittynä hukassa, kauhuissaan raivoissaan ärsyyntyneenä lopen kyllästyneenä minuun joka olin pilannut häneltä kaiken – sekä yhdessä vietetyt päivät ja yöt, itseni hänen vierellään ja hänet katsomassa minua karsaasti, ainaista kiusankappaletta joka romutti hänen esiintymislavansa, ja miten hän olisi pelännyt minun lavertelevan siitä muille, nolona että hänet nähtäisiin minun seurassani, hänet joka oli lähtenyt sankarin elkein kohti tuntematonta ja palannut kotiin tyhjin käsin.
Jotkut muusat tuntevat myös palvelemansa taiteilijan huonommat puolet. Silti rakkaus näyttää voittavan. Tai palvelemisen tahto. Tai kyky tajuta oikeasti mitä on todella hieno luova työ ja kuka sitä tekee.
Orfeus tuntuu tässä kirjassa siltä tavalliselta ”narsistiselta” naisten ja nautintoaineiden kuluttajalta, jollainen on vieläkin usein (mies)taiteilijan prototyyppi. Tavallisen eläjän mielestä on sietämätöntä sekin, että luova ihminen saa kaikesta hauskanpidostaan vielä kaikenlisäksi palkintoja, apurahoja, hänen kirjojaan, taulujaan, musiikkiaan ylistetään ja niin edelleen. Luovan työn tekijälle kuuluu onnellisuus. Onnettomia päiviä tuskin kukaan muu näkeekään kuin vaimo tai muu muusa.
Jos ajattelee niin kutsutun suuren yleisön tunteita, siis esimerkiksi kateutta apurahan saamisesta, on muistettava myös, että muusa ei rupea muusaksi pelkästään siksi että joku on esimerkiksi juoppo, vaan siksi että hän on juoppo runoilija. Runoilija on sentään JOKU.
Inspiraatio?
Jumalallisen inspiraation ajatus on peräisin hyvin kaukaa kreikkalaisesta mytologiasta. Siitä ei kärsinyt kuka tahansa ihminen, vaan esimerkiksi juuri Orfeus joka oli Traakian kuningas Oiagruksen ja muusa Kalliopen poika. Itse Apollo antoi hänelle myytin mukaan lyyran ja muusat opettivat häntä.
Orfeus oppikin lumoamaan paitsi ihmiset myös eläimet. Myös puut tanssivat hänen musiikkinsa tahdissa ja kivet muuttivat muotoaan. Orfeuksen sukua ovat aivan ilmeisesti kristillinen Fransiskus Assisilainen ja meidän ikioma Väinämöisemme, joka osasi laulaa ihmisiä suohon. Sellainen taito olisi hyvin tarpeen varsinkin nykyisissä sekavissa oloissa, jolloin runoudessa vallitsee epäjärjestys ja kriitikot omapäisesti saattavat syyttää siitä vaikka internetiä.
Kreikkalaiset myytit ovat siis seuranneet meitä hyvin kauan. Aloitin Orfeus-myytin tutkimuksen Robert Graves’n 1955-60 julkaisemasta perusteellisesta opuksesta nimeltä Greek Myths I.
Graves piti tärkeänä katsoa mikä minkin jumalolennon historia oli, katsoa aikakausien muutosta olentojen tekemisissä ja olemisessa. Vaikuttaa siltä, että alkuperäinen Orfeus on ollut pienen lepästä tai pajusta tehdyn pillin soittaja. Mutta hän oli hyvin virtuoosimainen. Hän todella kykeni jättämään puut tanssipiiriin niin, että ne jäivät vuosituhansiksi seisomaan paikoilleen. Pyhistä puista ensimmäinen oli siis leppä, syy siihen oli että se kasvoi usein joen rannalla ja joista oli tärkein Helikon-virta. Se nimittäin virtaa Parnasson ohi ja on siis tärkein muusien paikka.
Se kuljettaa inspiraation lähdettä veden muodossa.
Graves’n mielestä nuorempi versio Orfeus-myytistä on tullut Egyptistä faarao Ekhnatonin ajalta, siis 1300-luvulta e.a.a., ja sisältää myös keskikesän aurinkorituaalin. Tähän liittyy aiempi aihe: Orfeus ei ollut kuka tahansa pillipiipari joka tuli häiritsemään Dionysiosta, ei, hän oli Dionysios.
Tärkein todiste oli se, että Orfeus surmattiin kaksoiskirveellä eli salama hänet tappoi. Niin kuin kaikki jumalat, hänet paloiteltiin sen jälkeen. Hänen muistolleen uhrattiin sitten härkiä ja muita eläimiä. Jumalien kuolema liittyi oleellisesti vuodenaikojen vaihtumiseen. Siksi paljon myöhemmin tuli esimerkiksi Minotauros-kultti ja nuoret neitsyet. On myös epäilty joskus, että Stonehenge liittyy keskiyön juhlaan, ja mahdollisesti kelttien riittiin. Joka tapauksessa Orfeuksen isän nimi on villiomenan nimi, joka siirtyi latinan kautta kelteille avalon-nimenä.
Vaikuttaa siltä että Robert Graves’n teosta ei suomenneta ikinä, joten on ilmeisen turhaa yrittää ruveta suomentamaan sitä tähän. Joka tapauksessa Greek Myths I ja II sisältävät hyvin tiuhaan ristikkäisviittauksin raskautetun aineiston kaikesta 1950-luvulla Kreikan myyteistä tiedetyn. Graves oli amerikkalainen runoilija, mutta muutti jo varhain asumaan Mallorcalle, koska halusi tutkia välimerellisiä myyttejä paikan päällä.
Eurydike on puolestaan hyvin lyhyesti hahmoteltu. Hän oli nymfi. Sellaisena hän kuului myyttisiin hahmoihin, mutta on ehkä vähemmän tärkeä kuin Orfeus. Siksi ilmeisesti hänet oli tapettava miltei heti häiden jälkeen. Kreikkalaisen tarinan mukaan koirantähti paistoi huomattavan polttavasti ja Proteus oli nukkumassa luolassa Faroksen saarella, kun Aristeus yllätti hänet. Proteus ilmoitti että kaikki Aristeuksen mehiläiset olivat kuolleet, koska hän oli aiheuttanut Eurydiken kuoleman.
Aristeus oli rakastellut Eurydiken kanssa. Eurydike pakeni ja käärme puri häntä jalkaan. Niinpä hän joutui sitten manalaan. Aristeuksen äiti Kyrene oli puolestaan Eurydiken suojelija ja Afroditen ystävä. Olympoksessa kuljettiin edestakaisin ja jumalilla oli vaikka mitä tekemistä toistensa kanssa. Niistä syntyi sitten sotkuja, jotka vaikuttivat ihmistenkin elämään.
Oli miten oli, Orfeus ei saanut Eurydikeä takaisin manalasta, koska hän kääntyi katsomaan vaimoaan. Vaimo liukui takaisin hämärän maisemiin.
Muusien mailla
Mutta muusasta siis on kysymys Magrisin kirjassa, ja Orfeuksesta ja Eurydikestä on kirjoitettu monta versiota aikojen kuluessa. Tässä nyt kaikkien muistin virkistämiseksi alkuperäinen muusaluettelo (lähde Wikipedia):
Muusat eli runottaret olivat kreikkalaisessa mytologiassa runottaria, taiteiden ja tieteiden haltiattaria.
Muusat olivat nymfejä, jotka elivät Helikonvuoren ja Pierian virroissa. Hesiodoksen Jumalten synnyn mukaan he olivat Zeuksen, ylijumalan, ja Mnemosynen, muistin jumalattaren, tyttäriä. Heidän johtajanaan toimi itse Apollon, Apollon Musagetes.
Muusia oli tavallisesti yhdeksän. He olivat:
• Kalliope – eeppisen runouden muusa, päämuusa
• Kleio – historiankirjoituksen muusa
• Erato – lyyrisen runouden muusa
• Melpomene – tragedian muusa
• Polyhymnia – pyhän runouden ja laulun muusa
• Terpsikhore – tanssin muusa
• Urania – tähtitieteen muusa
Muusa on nykyään taiteellisen inspiraation symbolihahmo.
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta muusat.
Nykyajan muusat merkitsevät ehkä hieman vähemmän kuin kreikan muusat. Mutta juuri ilmestynyt suomalainen kirja, Aino Räty-Hämäläisen kokoama Arvoituksellinen muusa. Inspiraation lähde, käsittelee muusia myös suomalaisesta näkökulmasta. Hän kertoo anekdoottimaisesti eri suomalaisten taiteilijoiden ja kirjailijoiden naissuhteista milloin hän ajattelee naisten muistuttaneen muusia.
Räty-Hämäläisen mielestä myös MUUSOja on olemassa, siis muusan miespuolisia vastineita. Ja antaa heistä jonkun esimerkinkin. Hänen mielestään suomalaisen teatterin luoja Kaarlo Bergbom kykeni auttamaan Ida Aalbergia saavuttamaan luovan tilan.
Uusi muusa-kirja on hyvä kokonaisesitys siitä, miltä muusat ja muusot näyttävät nykyään. Graves’n kirjan lumo puolestaan on siinä, että runoilija oli niin perinpohjin tutkija ja tunsi jumalten ja muiden jumalolentojen elämän niin tarkkaan, että ihmisikä ei aivan taida riittää koko materiaalin läpikäymiseksi. On käsittämätöntä ajatella jo aikaperspektiiviäkin: Graves’n esityksessä faarao Ekhnatonin aika on myöhäinen. Silti jo silloin ihmisillä oli runoilijoita ja muusia keskuudessaan.
Entä sitten tämä:
(Lauluun kuoleminen)
Ja harppu itkee,
suru laskeutuu yli tanssivain vuorten ja puiden.
Lohduttaa eivät voi Traakian naiset:
ruumiin he repivät, pään heittävät virtaan.
Pään sisällä vesi soi, Eurydikeä kutsuu.
Rantoja pitkin juoksee kimeä Ekho: Dike Dike
Ja Eurydike on kuollut,
peilin pohjalla kaiku,
kuva tuulinen,
sade, oksa pilvet,
surun heijastus; kaikkialla,
ei missään.
Eeva-Liisa Mannerin Orfiset laulut ovat kulkeneet mukanani jo 50 vuotta. Kirjan julkaisuvuonna olin 15-vuotias ja kirja iski päähän niin kuin se tapaa iskeä nuorta ihmistä. Olen systemaattisesti kieltäytynyt lukemasta Mannerin koottuja tai valittuja runoja, koska tiedän että runoilijalla oli taipumus kitkeä vanhoista runoista joitakin pois tai muuttaa niitä.
Ehkä juuri tuollaisena tuokin runo puhuttelee puberteettia elävää ihmistä. Minulla ovat ne kootut runot hyllyssä, mutta hyppään aina Orfisten runojen yli, koska arvaan että ne ovat muuttuneet.
Eri kirjat käsittelevät muusa-kysymystä vähän eri tavalla kulttuurisen kontekstin mukaan, ei sille mitään voi. Mutta vaikuttaa siltä että muusuus tai muusous voi hyvin ja on elossa edelleen yhtä hyvin kuin inspiraation käsitekin.