M A A I L M A N K I R J A T

Paul Austerin elefantti pinkaisee matkaan – VESA LAHTI (29.8.2017)

“I borrowed some things from my own life,” Auster says, “but what novelist doesn’t?” Unlike other writers, however, he rarely shuts down such conversations with a weary reminder that fiction involves making things up, but tends instead to volunteer exactly what in each book has been lifted from his own life.” (The Guardian 20.1.2017)

4321 on kasvutarina, nuoren miehen kipeä matka aikuisuuteen neljässä näytöksessä. Kuten kirjailija toteaa tässä lehtiartikkelissa, niin hänen uusi kirjansa on täynnä omakohtaisia kokemuksia, niitä kokemuksia, joita hän on kerrannut jo useissa edellisissä teoksissaan. Kuinka monesti hän onkaan kuljettanut lukijaansa New York– trilogian, Sattumuksia Brooklynissä tai Sunset Parkin sivuilla pitkin New Yorkin katuja tai pohtinut ongelmaista isä-, äitisuhdetta tai luetellut lukemattomia unohtumattomia baseballotteluja, lajin maineikkaita nimipelaajia tai piehtaroinut seksuaalisten himojen perässä tai vienyt lukijansa satoihin elokuviin ja elokuvateattereihin tai matkustanut Gulliverin jäljillä mitä eriskummallisimmissa maissa ja maanosissa.

Hidas kasvu aikuisuuteen

”He täyttivät neljätoista, ensin Amy joulukuussa ja sitten Ferguson maaliskuussa, ja yhtäkkiä Ferguson huomasi asuvansa uudessa kehossa, joka ei ollut enää hänen hallittavissaan, kehossa joka tuotti kutsumattomia erektioita ja hengenahdistusta, varhaisen itsetyydytysvaiheen, jossa hänen päähänsä ei mahtunut yhtään ajatusta, joka ei ollut eroottinen, se oli painajaismainen tila, jossa hänestä tuli mies ilman  miehen oikeuksia, myllerrys, tyrmistys, armoton sisäinen sekasorto, ja nyt aina  Amya katsoessaan hänen ensimmäinen ja ainoa ajatuksensa oli, kuinka kovasti hän  halusi suudella, ja hänestä alkoi tuntua, että Amykin ajatteli sitä ensimmäiseksi häntä katsoessaan.” s. 308

Lähes kaikissa Austerin kirjoissa seksillä on merkittävä rooli. Ei ole siis ihme, että murrosiästä täysi-ikäisyyteen kasvava Ferguson on pakahtua oman ruumiinsa tuntemuksiin ja luonnollisesti nuoren miehen on koettava monet väärinkäsitykset, epäonnistumiset ja tietysti ylitsevuotavat onnen kokemukset niin nuoren naisen, prostituoidun tai toisen miehen sylissä.

Austerilla on taito vyöryttää kerrontaa eteenpäin hengästyttävällä tavalla. Hän osaa kuvata nuoren ihmisen tunteita ja vaihtelevia mielialoja kaiken käsittämättömyyden, vielä ymmärrystä vaativan, mielipuolisen maailman puristuksissa. Suhteet vanhempiin ovat vaikeat. Tosin Archie Fergusonilla ja siis kaikilla neljällä Fergusonilla on erittäin lämmin suhde äitiinsä. Isän hahmo jää lähes kaikissa kohdissa etäiseksi ikään kuin heijastaen kirjailija Austerin kokemuksia omasta isästään, josta hän on kirjoittanut teoksessaan Yksinäisyyden äärellä. Lukuisat henkilöhahmot ja sukulaisuussuhteet saattavat aiheuttaa ylimääräisiä ponnistuksia 4321:n lukijalle ja varsinkin kun samat henkilöt elävät jokaisen neljän Fergusonin elämässä ja muuttavat rooliaan ja ammattiaan. Paikat sentään ovat muuttumattomat; Pariisi on Pariisi, New York on New York ja Columbian yliopisto on Columbian yliopisto ja jälkimmäinen on myös kirjailija Austerin opiskelupaikka.

Politiikka

Lähes kaikissa teoksissaan Auster on tavalla tai toisella ottanut kantaa maailmanpolitiikkaan ja erityisesti Yhdysvaltojen ajankohtaisiin tai lähihistorian konflikteihin. Tässä kirjassa hän käyttää runsaasti sivuja kertoakseen 1960-luvun ahdistavista ajoista. Vietnamin sota ja sen kerrannaisvaikutukset kaikkialle yhteiskunnan elämään näyttäytyvät varsin konkreettisesti. Kutsunnoilta vältytään, jos saadaan opiskelupaikka yliopistosta ja sodan loppuvaiheissa jopa arpa ratkaisee sotaan lähdön. Mellakat kärjistyvät yliopistoissa syttyviin kahakoihin ja vasemmistolainen aate saa yhä enemmän kannustusta köyhien ja opiskelijoiden keskuudessa. Tältä osin tarina lähestyy dokumenttia, koska olihan kirjoittaja itsekin tapahtumien aikaan niiden polttopisteessä. Lukija jää miettimään kuinka viime aikoina Yhdysvalloista kantautuneet uutiset vertautuvat 60-luvun jälkipuoliskon aikaan. Roturistiriidat ovat yhä pinnalla tai kytevät pinnan alla roihahtaakseen ajoittain liekkeihin, kuten olemme saaneet lukea esimerkiksi Charlottesvillen yhteenotosta Virginiassa. Auster sanookin Guardianin haastattelussa, että hänestä maa on yhä yhtä jakautunut nyt kuin silloin 1960-luvulla. Ongelmaksi kirjassa muodostuvat vähän liiankin seikkaperäiset kuvaukset kahakoista ja eri aatesuuntausten ja liittymien synnyistä. Näihin Auster käyttää turhan paljon tekstiä, vaikka aihetta ja syytä olisikin taustatekijöiden hahmottamiseksi.

”Piikkilanka-aitoja ja tarkastuspisteitä. Ulkonaliikkumiskielto kymmenen jälkeen autoille, kaikki pois kaduilta yhteentoista mennessä. Kauppoja ei enää ryöstetty, ja kahden ensimmäisen illan hurmio oli muuttunut kaupunkisodaksi, täysimittaiseksi taisteluksi, jossa aseina olivat kiväärit, konepistoolit ja tulipalot. Michael Moran – niminen valkoinen palokunnan kapteeni, kuuden lapsen kolmekymmentäkahdeksanvuotias isä, sai surmansa luodista seistessään tikkailla tutkimassa palohälytintä Central Avenuella, ja siitä lähtien kansalliskaarti ja osavaltion poliisi toimivat sen oletuksen pohjalta, että kaupungilla vilisi mustia sala-ampujia, jotka tähtäsivät katoilta ja ampuivat kaikkia näkemiään valkoisia. Noina päivinä surmansa saaneista kahdestakymmenestäkuudesta ihmisestä kaksikymmentäneljä oli mustia, minkä olisi luullut todistavan oletuksen vääräksi, mutta sen nojalla kaartilaiset ja poliisit ampuivat Rebecca Brown – nimisen naisen toisessa kerroksessa sijaitsevaan asuntoon, ja surmasivat hänet ”luotisateessa”, kuten Star-Ledger kirjoitti, ja ampuivat kaksikymmentäkolme luotia Jimmy Rutledgen ruumiiseen ja ampuivat kumoon kaksikymmentäneljävuotiaan Billy Furrin siitä rikoksesta, että hän otti kylmän virvoitusjuomatölkin jo aiemmin vandalisoidusta elintarvikekioskista ja ojensi sen Life – lehden janoiselle valokuvaajalle.” s. 824

Tässä kuvauksessa Auster on käyttänyt faktoja, sillä sekä Michael Moran, Rebecca Brown, Jimmy Rutledge ja Billy Furr kuolivat kuvatun brutaalisti kansalliskaartin luoteihin, tosin Michael Moran ilmeisesti kimmokkeeseen. Joitakin yksityiskohtia kirjailija muistaa väärin tai värittää hieman kirjailijan yksinoikeudella.

Koulut, urheilu

Nuoren miehen kasvukuvauksessa luonnollisesti kouluelämä on keskeistä. Tähän Auster käyttää myös runsaasti aikaa. Suomalaiselle lukijalle hämmennystä tuottavat eri kouluasteet, jotka tunnetusti eroavat käsitteiltään meidän vastaavistamme. Kouluja on monia, eriasteisia ja eritasoisia ja sitten tulevat high school, college ja yliopisto. On lukijan kannalta parasta, ettei anna näiden asioiden sekoittaa ja aiheuttaa enempää päänvaivaa, sillä kerronta vie kyllä mukanaan. Kouluihin liittyy vahvasti urheilu ja etenkin koripallo ja baseball, joista varsinkin jälkimmäinen on yksi kirjailijan mieliaiheita. Teoksessaan Mielen maisemissa, 2014 kirjailija käsitteli baseballia lukijan uuvuttamiseen saakka ja kyllä 4321 on sekin eräänlainen kunnianosoitus USAn kansallispelille. Eri asia on, jaksavatko nämä seikat kiinnostaa suomalaista lukijaa, vaikka oma pesäpallopelimme onkin kehitetty amerikkalaisesta ja termit sinänsä ovat lajia tuntevalle hyvinkin tuttuja.

”Baseballkausi oli alkanut, mutta Ferguson yritti parhaansa mukaan olla ajattelematta sitä. Hän ei käynyt peleissä, vaan kaikki, mitä hän tiesi joukkueesta, oli peräisin Bobby Georgelta aamulla koulumatkalla. Andy Malone, joka oli otettu Fergusonin tilalle kolmospesälle, ei ilmeisesti ollut sopeutunut uuteen asemaansa ja oli aiheuttanut joukkueelle pari tappiota loppuvaiheen virheillä. Ferguson oli pahoillaan hänen puolestaan, hänen ja kaikkien muiden joukkueen pelaajien, mutta ei kovin pahoillaan, ei niin pahoillaan, etteikö olisi ollut myös hiukan vahingoniloinen, sillä niin kurjaa kuin sitä olikin myöntää, hän sai kieroutunutta tyydytystä siitä, ettei joukkue pärjännyt yhtä hyvin ilman häntä. Ja mitä Bobbyyn tuli – ei edelleenkään mitään huolestuttavaa. Hän oli aina ollut hyvä, mutta nyt hän oli joukkueen paras, voimalyöjä-sieppari, joka oli yhtä pätevä puolustajana kuin lyöjänä, ja kun hän viimein suostutteli Fergusonin katsomaan kotiottelua Columbia High Schoolia vastaan toukokuun toisella viikolla, Ferguson hämmästyi sitä, miten hurjasti Bobby oli kehittynyt. Ykköspesä- ja kakkospesälyönti ja kolmen juoksun kunnari – sekä lisäksi kaksi polttoa juoksijan yritettyä varastaa kakkospesä” s. 408-409.

Elokuva

Eräs Austerin teoksesta toiseen toistuva teema ja hänen lempiaiheensa on elokuva, eikä 4321 tee tässäkään suhteessa poikkeusta. Jo Illuusioiden kirjassa, 2002 Auster sukeltaa mykkäfilmin maailmaan luoden salaperäisen ohjaajan Hector Mannin. Nyt elokuvien tarina alkaa Ohukaisesta ja Paksukaisesta edeten aina 1960- luvun ranskalaiseen uuteen aaltoon. Kirjailijan kiintymys elokuvaan taidemuotona näkyy.

”Kyllä he olivat hauskoja ja kekseliäitä, ja joskus Fergusonin mahaan sattui, kun hän nauroi kippurassa heidän kommelluksilleen, mutta se, miksi hän piti heitä hauskoina ja miksi hänen kiintymyksensä heihin alkoi kukoistaa yli kaiken kohtuuden, ei niinkään johtunut heidän pelleilystään vaan heidän sinnikkyydestään, siitä että Fergusonille tuli heistä mieleen hän itse. Jos pinnalta olisi kuorittu koominen paisuttelu ja slapstick-väkivalta, Laurelin ja Hardyn kamppailua olisi voinut verrata hänen elämäänsä. Hekin etenivät möhlien harkitsemattomasta suunnitelmasta toiseen, kärsivät lukemattomia takaiskuja ja pettymyksiä, ja aina kun epäonni saattoi heidät ratkeamispisteeseen, Hardyn kiukku muuttui Fergusonin kiukuksi, Laurelin hämmennys kuvasti Fergusonin hämmennystä, ja parasta heidän tunaroinnissaan oli se, että Stan ja Ollie olivat jopa surkeampia kuin hän, tyhmempiä, pässimpiä ja avuttomampia, ja se oli hauskaa, niin hauskaa että hän nauroi heille lakkaamatta, vaikka toisaalta sääli heitä ja piti heitä veljinään, sukulaissieluina, joita maailma lakkaamatta nuiji maahan ja jotka silti lakkaamatta nousivat uudelleen jaloilleen, yrittivät taas hautomalla uuden älyttömän suunnitelman, joka väistämättä nuijisi heidät jälleen maahan.” s 272

Kaikki Fergusonit katsovat elokuvia, käyttävät aikaansa kymmeniä tunteja yhtenä viikonloppuna ja yksi esikoiskirja syntyy elokuvien pohjalta ja voidaan sanoa, että myös yksi valokuvateos.

Kirjallisuus ja kirjoittaminen

Lukijan kannalta merkittävä piirre kaikissa Austerin teoksissa ovat kirjat ja kirjaluettelot. Fergusonin lailla lukijalle annetaan viitteitä maailmankirjallisuuden klassikoista, runoilijoiden ja prosaistien kirjoista. Täytyy myöntää, että itsekin tarkistin muutaman kirjailijan ja teoksen internetistä.

” Ferguson luki hänelle ääneen katkelmia William Carlos Williamsin Pictures from Breughelista; Williams oli hänen uusi suosikkinsa ja oli syössyt vallasta Eliotin kahakoituaan verisesti Wallace Stevensin kanssa” s.398.

”Kyllä, Tolstoi kosketti ja Flaubert kirjoitti luomakunnan parhaat virkkeet, mutta niin mielelläänkuin Ferguson seurasikin Anna K:n ja Emma B:n dramaattisia, toinen toistaan äkkiarvaamattomampia elämänkäänteitä, tässä kehityksensä vaiheessa häntä puhuttelivateniten Kafkan K, Swftin Gulliver, Poen Pym, Shakespearen Prospero, Melvillen Bartleby,Gogolin Kovaljov ja M. Shelleyn hirviö.” s. 599

Mielenkiintoiseksi Austerin maininnat tekee se, että väistämättä lukija palaa kaikkeen omaan lukemaansa, kertaa mielessään klassikot ja tarttuu kenties Flaubertin Madame Bovaryyn, tarkistaakseen kirjoittiko Flaubert todella ”luomakunnan parhaat virkkeet” ja entä kuinka Breughel näkyy William Carlos Williamsin runoissa. Ferguson tutkii Hemingwayn tyyliä, siirtyy Joycen kautta Isaac Babeliin ja Heinrich von Kleistiin ja edelleen Thoreauhun.

”…sillä vaikkei Thoreau kirjoittanut novelleja eikä romaaneja, hän oli kirjailijana ylivertaisenselkeä ja täsmällinen, niin kauniisti rakennettujen virkkeiden sommittelija, että Ferguson  tunsi niiden kauneuden kuten ihminen tuntee leukaansa saamansa nyrkiniskun tai aivoissa puhjenneen kuumeen. Ne olivat täydellisiä. Jokainen sana tuntui loksahtavan täydellisesti paikalleen, ja jokainen virke tuntui pieneltä taideteokselta, itsenäiseltä henkäykseltä ja ajatuksen tuotokselta, ja sellaisen proosan lukemisen innostus tuli siitä, että koskaan ei tiennyt, kuinka kauas Thoreau hyppäisi virkkeestä toiseen – joskus vain muutaman sentin, joskus metrejä, joskus peninkulmien päähän – ja noiden epäsäännöllisten etäisyyksien horjuttava vaikutus opetti Fergusonia ajattelemaan omia yritelmiään uudessa valossa, Sillä Thoreau yhdisti jokaiseen kirjoittamaansa kappaleeseen kahdenlaisia, toisilleen vastakkaisia impulsseja, joita Ferguson kutsui hallinnan herätteeksi ja riskinoton herätteeksi. Hänestä tuntui, että siinä oli avain.” s. 600-601

Viimeistään lukemisen tässä vaiheessa lukija etsii käsiinsä Henry David Thoreaun teoksen Walden: elämää metsässä. 1854 (suomennettu vasta 2014!)

Kaikki Fergusonit tarttuvat kynään tai kirjoituskoneeseen. Voi sanoa, että 4321 on yhtä lailla kirja nuoruudesta, aikuistumisesta kuin myös kirjallisuudesta, kirjoittamisesta. Tyypillistä Austeria ovat kertomukset kertomuksen sisällä (tässä Ruipat, Kamut). Intohimo kirjoittamiseen on jatkuvasti läsnä.

”Hän ei ollut enää sama poika, joka oli kirjoittanut Kamut mitättömänä neljätoistavuotiaana rääpäleenä, mutta hän kantoi yhä tuota poikaa sisimmässään ja uumoili, että he kulkisivat vielä pitkän taipaleen yhtä matkaa. Yhdistää outoa ja tuttua: sitä Ferguson tavoitteli,tarkkailla maailmaa yksityiskohtaisesti kuten omistautunein realisti ja luoda silti tapa tarkastella maailmaa erilaisen, hieman vääristävän linssin läpi, sillä jos luki ainoastaan kirjoja, jotka käsittelivät vain tuttuja asioita, lukija oppi pelkästään sellaista, minkä jo tiesi, ja lukemalla ainoastaan kirjoja, joissa käsiteltiin vain outoja asioita, lukija oppi asioita, joita hänen ei tarvinnut tietää, kun taas Ferguson halusi ennen kaikkea kirjoittaa tarinoita, joissa olisi tilaa paitsi elollisten olentojen ja elottomien esineiden näkyvälle maailmalle myös niille valtaville, arvoituksellisille voimille, jotka kätkeytyivät kaiken näkyväisen sisälle. Hän halusi häkellyttää ja hämmentää, saada ihmiset nauramaan katketakseen ja tutisemaan housuissaan, särkeä sydämiä ja järkyttää mieliä ja tanssia hullun lailla päätähuimaavaa vauhtia.” s.599

Ferguson on kaikissa neljässä versiossaan ehkä liiankin kypsä ikäisekseen ja välillä epäuskottavakin persoona. Hänen pakkomielteensä hyvän ystävän kuoleman johdosta ja yksinpuhelunsa Jumalan kanssa ja siitä syntyvät vakavat seuraukset ovat kummajaisia, jotka ratkeavat lopulta varsin helpoin konstein. Sen sijaan kirjoittaminen ei ole helppoa vaan paikka paikoin totista ja hyvin suunnitelmallista työtä.

”Ferguson oli ennen projektin käynnistämistä piirtänyt karkean kartan kaikista kahdestakymmenestäneljästä retkestä, mutta oli huomannut, että paras tapa aloittaa uusi luku oli kirjoittaa sokeasti, naputella paperille, mitä päässä milloinkin sattui poreilemaan, kun hän kiiti virkkeestä toiseen, ja sitten, kun ensimmäinen villi versio oli valmis, hän palasi alkuun ja alkoi hiljakseen kesyttää sitä, kävi yleensä läpi viisi tai kuusi versiota, kunnes tarina saavutti lopullisen muotonsa, hänen tavoittelemansa arvoituksellisen keveyden ja raskauden yhdistelmän, sen tragikoomisen sävyn, jota lennokkaiden tarinoiden onnistuminen edellytti, uskottavan epäuskottavuuden tarinoissa, joita hän kutsui liikkuvaksi nonsenssiksi. Hän piti pientä kirjaansa kokeena, harjoituksena, harjoitti uusia kirjoittamislihaksiaan, ja saatuaan viimeisen luvun valmiiksi hän aikoi polttaa käsikirjoituksen tai jos ei polttaisi, niin hautaisi sen jonnekin, mistä sitä ei löydettäisi ikinä”. s.784

Käännöstyöstä

Teoksen suomentaja Ilkka Rekiaro on tehnyt huolellista ja erinomaista työtä ja ilmeisesti pikavauhdilla, koska käännös on valmistunut alkuperäisteoksen ilmestymisvuonna. Kunnioitettava saavutus. On merkillepantavaa, kuinka suomennos noudattelee Austerin tekstin rytmiä aina pitkiä, sivun ja kahdenkin pituisia virkkeitä myöten. Teksti on sujuvaa ja notkeaa suomen kieltä. Austerin sanaleikit ja viittaukset anglosaksiseen kulttuuriin Rekiaro selvittää notkeasti.

” And so, it is that Hank and Frank are able to see themselves together for the first time – by looking into the mirror as the fat man looks into the mirror as well. What a handsome pair we are, Frank says, and for once Hank is in accord with him. The finest brogans ever made, he says. Or as the bard might have put it: the very kings of Cobbledom.” s. 253

“Ja niin Hank ja Frank näkevät itsensä ensimmäisen kerran yhdessä katsomalla peiliin samaan aikaan kuin lihava asiakas. Olemmepa me komea pari, Frank sanoo, ja kerrankin Hank on yhtä mieltä, Tämän komeampia työkenkiä ei ole konsanaan tehty, se sanoo. Eli kuten Shakespeare olisi saattanut sanoa: suutari on ylittänyt lestinsä.” s.337

Lainaus on Fergusonin kirjoittamasta tekstistä, jossa hän kuvailee kenkäparin, Hankin ja Frankin elämää. Ferguson antaa kertomukselleen nimen Sole Mates. Suomeksi suoraan käännettynä siis kengänpohjakaverit, mutta asia ei ole aivan niin yksinkertainen, koska sole ääntyy myös muotoon soul ja edelleen tästä tulee soulmates eli sielunveljet tai henkiystävät. Rekiaro on ratkaissut ongelman päätymällä sanaan Kamut, mikä on hyvä. Kamut on kyseisen aikakauden sanoja, eikä tässä kohtaa ole tarvetta vääntää suomennosta mistään kenkään liittyvästä.

Tässä katkelmassa Auster kirjoittaa bardista ja Rekiaro selventää antamalla bardille Shakespearen henkilöllisyyden. Edelleen tätä kautta päästään Shakespearen näytelmään Julius Caesar, jonka ensimmäisessä näytöksessä Flavius ja Murellus tenttaavat suutaria hänen työstään. Suomessa on sanonta; suutari pysyköön lestissään eli englanniksi; a cobbler should stick to his last. Auster korostaa tätä kirjoittamalla ”the very kings of Cobbledom”, ”suutarivaltakunnan tosi kunkut” (suomennos allekirjoittaneen) ja Rekiaro suomentaa oivallisesti ”suutari on ylittänyt lestinsä”.

Käännöstieteessä käytetään usein termejä kotouttaminen ja vieraannuttaminen. Kääntäjä on monen ongelman edessä, etenkin jos kyseessä on suomalaiselle lukijalle vieras kulttuuri ja kieli. Anglosaksinen kirjallisuus ja Yhdysvaltojen sekä Brittein saarten kulttuurit ovat jo tänä päivänä meille kaikille varsin tuttuja muunkin taiteen kuin kirjallisuuden pohjalta, joten vastaantulevat hankaluudet ovat helpommin ylitettävissä. Kotouttavaa ja vieraannuttavaa vaihtoehtoa ovat pohtineet monet kirjailijat ja tutkijat aina Schleiermacherista, Goethesta ja Lawrence Venutista lähtien.

”Ensimmäisessä, vieraannuttavassa vaihtoehdossa kääntäjä pyrkii välittämään lukijoille samat vaikutelmat. jotka hän itse on alkutekstistä saanut, ja auttamaan
lukijaa kohtaamaan näkökulman, joka tälle on luonnostaan vieras. Kääntäjän tavoitteena on kääntää teksti samalla tavoin kuin kirjailija itsekin olisi sen kääntänyt, jos olisi osannut kohdekieltä. Jälkimmäisessä, kotouttavassa vaihtoehdossa taas kääntäjä vie kirjailijan kohdelukijoiden keskelle ja muuttaa tämän heidän kaltaisekseen. Kääntämisen tavoitteena on silloin kääntää teksti siten kuin kirjailija  itse olisi sen kirjoittanut, jos olisi ollut äidinkieleltään kohdekielinen.” (Koskinen Kaisa, Paloposki Outi: Sata kirjaa, tuhat suomennosta. SKS. 2015 s. 71)

Näiden kahden strategian kesken raja on myös sangen häilyvä ja tarkkaa rajausta on lähes mahdoton tehdä. Kompromisseihin on tyydyttävä, jotta käännetty teksti on kohdekieleisenä sujuvaa, eivätkä oudot sanat pomppaa häiritsevästi lukijan silmiin. Ilkka Rekiaro suomentaa rennosti ja jättää myös englanninkielisiä sanoja käännökseen (paikannimet, kadut, lehdet, jotkut musiikkikappaleet). Kääntäjällä on lupa käyttää luovuuttaan ja mielikuvitustaan. Tämä lisää tekstin soljuvuutta, antaen käännöskirjallisuuden lukijalle sen vaikutelman kuin hän lukisi lähtökieltä.

”and Hank and Frank are the happy beneficiaries of this ruse, for Moss is an expert, with the fastest, most agile hands in the business, and to be rubbed by his cloths and massaged by his brushes is an unsurpassed pleasure for everyday shoes like Hank and Frank, a swooning plunge into the depths of footwear sensuality, and once they have been buffed and boffed by Moss´s sure hands, they end up spanking clean and waterproofed as well, winners on all fronts.” s.256

“ja Hank ja Frank ovat tämän hämäyksen kiitolliset edunsaajat, sillä Moss on taitava, hänellä on alan nopeimmat ja näppärimmät kädet, ja hänen riepujensa ja harjojensa hieronta on verraton nautinto Hankin ja Frankin kaltaisille arkikengille, autuas pulahdus jalkineiden ihanaan kultalampeen, ja kun Mossin varmat kädet ovat putsanneet ja puunanneet kengät tuliteriksi, ne ovat siistit kuin sika pienenä.” s.341

Rekiaro kotouttaa myös varsin hienovaraisesti 1960-luvun USA:n vaikutelmat vastaavaan aikakauteen Suomessa käyttämällä sanoja ja sanontoja, jotka istuvat mainiosti tekstiin. Näitä ovat esimerkiksi: ”bullheaded and self-defeating” -> ”härkäpäinen ja tekevän itselleen hallaa”, ”famished”-> ”sudennälkä, ”You boys are quite a pair, aren´t you? -> Veljekset kuin ilvekset” tai nirri pois, lirissä, perunateatteri, klapeja, mökötys tai eräs suosikkikäännökseni eli ”hankering”, josta on muodostunut sana ”halajaa”.

”Jos kääntäjä ei ole miettinyt, millaiseen käännökseen hän tähtää ja miksi, eikähänellä siis ole mietittyä projektia, tai jos hänen projektinsa on ristiriidassa vallitsevan odotushorisontin kanssa, käännös ei ole toimiva.” (Koskinen ja Paloposki, 2015 s. 65)

Austerin 4321:n käännöstyö vaikuttaa hyvinkin harkitulta ja toimivalta. Ei ole suomentajan vika, jos alkuperäisteksti hieman harhailee ja hakee kiinnityskohtia eri Fergusonien maailmoissa.

Tyylistä

”Fergusonille oli jo kerrottu, että yksi kuva esitti häntä, mutta silti häntä horjutti hieman nähdä itsensä peräseinällä, kun hän astui galleriaan, nähdä tuttu vanha kuva, jonka äiti oli ottanut hänestä seitsemän vuotta sitten, jolloin Gil ei vielä ollut heidän elämässään vaan he asuivat kahden Central Park Westissä, takaapäin otettu kuva, jossa hän istui olohuoneen lattialla ja katsoi televisiosta Ohukaista ja Paksukaista, kahdeksanvuotias ylävartalo puettuna raidalliseen, lyhythihaiseen T-paitaan, ja tuossa kuvassa, jonka nimi oli lyhyesti Archie, hänen köyryn, ruipelon selkänsä nikamat kohottivat koskettavasti paitaa lapsuuden haavoittuvuutta ilmentäväksi luunystyjen sarjaksi. Muotokuvassa oli suojaton ihminen, pieni poika, joka oli jähmettynyt ja keskittynyt täydellisesti kuvaputkella koheltavien knallihattupellejen eteen eikä sen takia tiennyt mitään siitä, mitä ympärillä tapahtui, ja kuinka ylpeä Ferguson olikaan äidistään, joka oli ottanut niin hienon kuvan, kuvan joka olisi voinut olla pelkkä kiireessä näpsäisty banaali napsautus mutta ei ollut, kuten eivät olleet näyttelyn muutkaan neljäkymmentäseitsemän valokuvaa, ja kun Ferguson katsoi nuorta kasvotonta itseään istumassa lattialla asunnossa, jossa he eivät enää asuneet, hänen mieleensä palasivat väkisinkin interregnumin kuukaudet ja Hilliard Schoolin fiasko, ja hän muisteli sitä, miten äiti oli lopulta syrjäyttänyt hänen mielessään Jumalan korkeimpana olentona, jumalallisen hengen inhimillisenä ruumiillistumana, epätäydellisenä ja kuolevaisena jumalana, joka toisinaan murjotti ja oli rauhaton ka hämmentynyt kuten kaikki ihmiset, mutta hän oli palvonut äitiään, koska tämä oli ainoa ihminen, johon saattoi aina luottaa, ja vaikka Ferguson oli kuinka monet kerrat tuottanut äidille pettymyksen tai osoittanut olevansa vajavainen, äiti oli aina rakastanut häntä ja rakastaisi päiviensä loppuun asti.” s.551

Sen lisäksi, että tässä kuvauksessa käy ilmi yksi teoksen teemoista eli äidin ja pojan kiinteä ja rakastava suhde, joka toistuu lähes samanlaisena kaikkien Fergusonien kohdalla, niin yllä oleva rakenne on hyvin tyypillinen 4321 teokselle. Aikaisemmista kirjoistaan poiketen Auster on luopunut lyhyistä, joskus jopa Hemingwaylle ominaisista lyhyistä lauseista ja vyöryttää nyt tositeolla sanomaansa eteenpäin, kuten Auster toteaa kirjastaan Guardianin haastattelussa, että (it’s “an elephant”, he admits, “but I hope it’s a sprinting elephant”). In terms of his reputation, he is convinced, it “is going to dominate everything. I feel I’ve waited my whole life to write this book. I’ve been building up to it all these years.”

Luku-urakasta huolimatta, en kokenut pitkästyväni Fergusonien parissa. Useiden hieman vaihtelevan laatuisten teosten jälkeen Paul Auster on vielä seitsemänkymppisenäkin vahvassa vedossa.

Paul Auster: 4321 suom. Ilkka Rekiaro, 2017, Tammi
Paul Auster: 4321 , Faber & Faber, 2017

Vesa Lahti on runoilija, kirjoittamisen ja kääntämisen tutkija Jyväskylän yliopistosta.