Miehen tunteet – RIITTA VAISMAA (31.10.2022)
Hufvudstadsbladetin kriitikko sanoo Peter Sandströmin kirjoittavan kuin kello. Tällä hän tarkoittaa, että
uusi kirja ilmestyy täsmälleen kahden vuoden välein. Onneksi ilmestyy.
Kahden vuoden välein saamme lukea Sandströmin absurdia tajunnanvirtaa ja lämpimän huumorin
sävyttämää nostalgiaa, joka leikittelee kirjailijan oman elämän henkilöillä ja sattumuksilla tuloksena
herkullista fiktiota. Sandström uskaltaa käyttää eri teoksissaan samoja elementtejä, eikä kirjoja silti voi
millään muotoa pitää toisteisina. Päin vastoin ei voi olla ilahtumatta, kun aina uudesta teoksesta löytää
perheenjäsenten lisäksi mm. puutarhanhoidon, kirveen, aseen, mietteet isän sodasta, kotitaloustyöt ja
Gösta Ågrenin.
Sandström on mestari kuvaamaan miehen tunteita. Kelloon viittaavaa täsmällisyyttä en näe muussa kuin teosten ilmestymisrytmissä.
Ison vaaleen viimeisen kesän alkuperäinen, ruotsinkielinen nimi sisältää sanaleikin. Den stora blondinen
viittaa ns. tyhmiin blondeihin, joihin kirjan päähenkilö etenkin nuorena vertautuu. Outi Mennan
suomennos on taas taattua laatutyötä, ei siitä kahta sanaa. Aprikoin kuitenkin, voiko teoksen nimi
suomeksikin sisältää hykerryttävän queer-viittauksen.
Suomeksi Iso vaalee on Veikko Kerttulan elokuva, joka pohjautuu Veijo Meren romaaniin Jääkiekkoilijan
kesä. Elokuvan Iso vaalee on kookas ja tomera naisihminen, ei epävarma nuorukainen eikä tyhmä blondi. En voi olla varma, onko Sandströmin romaanin suomenkielisellä nimellä mitään yhteyttä elokuvaan, jota järin moni enää tuskin edes muistaa. Sattuman mahdollisuutta vähentää se, että leffa ilmestyi 1983, samana vuonna, joka on merkittävä Sandströmin päähenkilön elmässä.
Monista teoksistaan poiketen Sandström on kirjoittanut Ison vaaleen viimeisen kesän kokonaan
minämuodossa. Ei silti ole epäilystäkään, etteikö kertoja ja päähenkilö ole sama kuin aiemmissakin
teoksissa, kirjailija P, PS, Sandström tai jopa Peter Sandström. Uudestakaarelpyystä kotoisin oleva
päähenkilö ja kertoja on taas pari vuotta vanhempi, lapset ovat samannimiset kuin muissakin teoksissa,
perhe asuu Turun Port Arthurissa. Olisi kiinntoisaa tietää, miksi Sandström on päätynyt kirjoittamaan Ison vaaleen viimeisen kesän minämuodossa. Uusi romaani koostuu lähes yksinomaan kertojan muistoista. Ehkä niistä on luontevampaa kertoa yksikön ensimmäisessä persoonassa. Eri suuntiin kiehtovasti harova tajunnanvirta etenee paljolti ilman repliikkejä.
Ison vaaleen viimeinen kesä etenee kahdessa aikatasossa, nykyajassa ja kesässä 1983. Päähenkilön tytär,
lapsista nuorempi, on lähdössä ulkomaille opiskelemaan. Isä seuraa huolestuneena tyttären
valmistautumista lähtöön. Mahtaako tyttö edes osata laittaa ruokaa? Isä itse ei tuossa iässä osannut keittää kuin makaronia.
Tytär kysyy yllättäen isältään, millaista tällä oli silloin, kun hän oli nuori. Kuusikymppisen
hämmennyksen lähes näkee. Hänhän ei todellakaan ole enää nuori.
”Joitakin viikkoja ennen Utrechtiin lähtöä tyttäreni esitti minulle yksinkertaisen kysymyksen. Hän kysyi,
muistinko mitään siitä kun olin hänen iässään, tai hän käytti sanaa ”nuori”. —
Muistinko siis mitään siitä kun olin nuori?
Joo, saatan muistaakin, vastasin.
Mitä sinä ajattelit? Bonnie kysyi
En ole varma. Ehkä kuolema kosketti minua todella läheltä.
Missä mielessä?
Niin, sanopa se.
Ja yhtäkkiä ovi lennähti auki ja paljasti tunkkaisen varaston, jonka olisi itse asiassa kannattanut pysyä
suljettuna.”
Tosiasiassa isä sanoo tyttärelleen ihan muuta.
”— Joten ainoa, mitä uskalsin sanoa tyttärelleni ennen hänen lähtöään Utrechtiin, oli tämä:
Syksyllä kahdeksankymmentäkaksi muutin Helsinkiin. Opiskelemaan.
Oliko siellä kivaa?
Oli, tosi kivaa.
Kaiken muun yrittäisin järjestää ja asetella takaisin unohtuneiden muistojen varastoon. Urakka tuntui
vähän samalta kuin olisi joutunut tyhjentämään talon, jossa joku oli elänyt liian pitkään.”
Näistä kahdesta Ison vaaleen viimeisessä kesässä on kyse. Kertoja joutuu sekä käymään läpi
unohtuneiden muistojensa varaston että tyhjentämään vanhan talon.
Ehkä isä ei halunnut tai osannut kertoa tyttärelleen, millaista hapuilua hänen kaksikymppinen elämänsä
oli ollut. Hän asuu kesän 1983 sisarensa yksiössä Vallilassa. Sisko on lähtenyt kesätöihin ravintolaan
rannikolle. Kesän kolkkoutta tai nuoren miehen yleistä osaamattomuutta kuvaa liikuttavasti se, miten
sängyssä ei koko kesänä ole lakanoita eikä nukkujalla pyjamaa. Makaronin lisäksi ruokavalioon kuuluvat
lihapiirakat. Lukemisena ovat Leonard Cohenin runot.
Ajoittain kertoja yöpyy entisen tyttöystävän kapoisessa sängyssä, yksinään. Lukuvuoden mittaan
rakkaaksi käynyt Limone on lähtenyt Pohjanmaalle ja jättänyt kertojalle avaimen kukkien kastelua varten. Poika kastelee asunnossa kaikenlaista muuta mutta ei vahingossakaan kukkia. Ne saavat kuolla rakkauden myötä. Kukat ja rakkaus eivät ole kuitenkaan ainoa kuolema, joka poikaa koskettaa.
Kertojan kesätyönä on pestä toimistojen ikkunoita. Työkaverina on suomenkielinen Virtanen, joka
suhtautuu kömpelöön poikaan sympaattisesti, vaikka sanoja vaihdetaan vain muutama päivässä, aina ei
niitäkään.
Sandström onnnistuu kuvaamaan juuri kaksikymmentä täyttäneen minähenkilönsä todella
tietämättömäksi, lapselliseksi ja avuttomaksi. Virtanen on sanonut asuvansa Jakomäessä. Kun tämä ei
pariin päivään ilmesty työpaikalle, poika lähtee Jakomäkeen, jonka hän on kuvitellut maalaismaiseksi
pientaloidylliksi. Paikan päältä löytyy aivan toinen todellisuus.
Kertoja ei tahdo onnistua kommunikaatiossaan varsinkaan suomenkielisten kanssa. Hän joutuu etsimään sanoja niin kauan, että tilanteet vilahtavat ohi. Usein hän sanoo sen, mikä Sandströmin päähenkilöä eri teoksissa on askarruttanut: isän osallisuus sodassa. Kun hän kommunistien opintopiirissä kertoo isänsä olleen sodassa, hän ymmärtää pian, että on parasta häipyä paikalta. Juuri suurempi menestys samaisella keskustelunavauksella ei ole yliopiston tupakkahuoneessa.
Talon tyhjennys ajoittuu nykyaikaan ja Uuteenkaarlepyyhyn. Muistojen varastoa ei tosin tyhjennysurakan aikanakaan voi välttää.
Isä on kuollut jo kauan sitten, myöhemmin äitikin, joka tosin eli hyvin vanhaksi. Kertoja on talon asioiden järjestämisessä melkein yhtä tumpelo kuin nuoruutensa vaiheissa. Hän saa isoimmat huonekalut kartanolle, muttei sitten osaa juuri muuta tehdäkään.
Pihalle karauttaa nuoruuden kaveri, jonka kertoja hädin tuskin muistaa. Mies lupaa, että joku tulee
hakemaan tavaroita. Hakija, etäisesti tutulta tuntuva tämäkin, huolii lopulta vain puuhellan, jollaista hän tai hänen vaimonsa on paitsi. Kun hella on revitty irti keittiöstä, kaaos on entistä pahempi.
Kertojaa kiinnostaa, mihin vanha hella halutaan, ja lähtee seuraamaan hellan kuljettajaa. Hän päätyy
pihapiiriin, missä huushollia pitää yllättäen hänen nuoruudenrakkautensa. Kun nainen kulkee ase
kädessään, kertojan omalakinen tajunnanvirta tuo ajatuksiin outoa ratkottavaa. Missä järjestyksessä
naisella mahtavat olla aterimet. Ovatko vasemmalta oikealle lusikat, haarukat ja veitset vai kenties juuri
toisinpäin?
Peter Sandström: Ison vaaleen viimeinen kesä (Den stora blondinens sista sommar). Suom. Outi Menna.
S&S 2022. 264 s.
Riitta Vaismaa on kirjallisuuskriitikko