Leivän kulttuurihistoriaa MARJATTA RIPSALUOMA (23.11.2014)
Ei ole huono asia, että kirja välttelee genre-luokitusta. Kirja on kirja ja tarkoitettu luettavaksi. Tässä tapauksessa siitä on kyllä myös opiksi, siinä on sen verran tietoa, etenkin kulttuurihistoriaa takanaan. Kirjan nimi on Meidän leipämme, niin kuin on siinä kirkkorukouksessa että ”Anna meille meidän tämänpäiväinen leipämme ”.
Nimen lisämääreenä on muinaisesta Mesopotamiasta nykypäivän Eurooppaan. Leivän historia noudattelee ainakin Suomen muinaisen oppikoulun yleisen historian suuntaviivoja. Mesopotamia ei ole vain Gilgameshin maantieteellinen alue, vaan siitä on otettu tiedetyt osat arkipäivän historiaa.
Predrag Matvejević tulee käsitelleeksi myös ihmisen varhaishistoriaa. Syömisen suhteen on mennyt niin, että ensin on syöty löydettyjä jyviä juurten, hedelmien, marjojen ja pähkinöiden ohella, sitten jyvistä on ruvettu tekemään puuroa ja sen jälkeen sitten viimeksi leipää. Metsästys-keräily -kulttuuri on tarvinnut laajan maa-alueen koska suurin osa ruuasta on tullut keräämällä. Mutta suurin osa leivän kulttuurihistoriaa on liittynyt tietenkin maanviljelyskulttuuriin, joka antoi ihmisen pysähtyä paikoilleen. Villit viljat kesytettiin vainioiksi.
Kirjassa on kuvauksia erilaisista viljoista, erilaisista tavoista valmistaa leipä ja samaten leivän uskonnollisista merkityksistä. Sillä tavoin kirjassa käsitellään kulttuurin yläkerrosten asiat: mikä on ollut millekin uskonnolle sallittu tai tarpeellinen tapa syödä ”jumalanviljaa”, miten määräyksiä on annettu ja miten niitä on toteltu.
Koska uskonnoissa on määräävissä asemissa aina pappi tai papisto, on tietenkin välttämätöntä selvittää myös yhteiskunnan alempiarvoisten syömiset. Ihmisten ruoka on aina ollut riippuvainen sosiaalisesta luokasta. Institutionalisoituneet uskonnot ovat myös aina tehneet politiikkaa suhteessaan leipään ja sirkushuveihin.
Erityisesti lähempänä modernia aikaa Matvejević käsittelee tarkasti Itä-Euroopan, etenkin Balkanin kulttuuria ja sen kehittämiä leipälajeja. Mutta kirjailija onkin kotoisin Hertsegovinan Mostarista. Mostar tuli kuuluisaksi hienosta sillastaan, joka Jugoslavian hajoamissodan alkuvaiheessa räjäytettiin ja sillä tavoin kaupunki jakautui kahtia. Samalla kaupungin väestö hajosi ainakin kahtia.
Jugoslavia on nyt poistunut uutisista, mutta aina silloin tällöin – myös tässä kirjassa, lukija huomaa että maat ja kansat ovat edelleen olemassa. Niin ainakin nyt kun Mostarista kotoisin oleva kirjailija kirjoittaa historiaa.
Kielten Babelin torni
Kirja esittelee erilaiset leivät niiden paikallisten nimien mukaan, ja sillä tavoin mahdollinen slaavilaisten kielten tuntija saa kirjasta enemmän irti kuin tavallinen suomen lukija. Tämä on sanottava ihan alkuunsa: kirja olisi hyötynyt paljon sanastosta. Myös tekstiviitteet ja kirjallisuusluettelo olisi ollut hyvä olla mukana. Kirja perustuu selvästi erilaisiin historiallisiin faktoihin. Nyt ne jäävät vähän liikaa irrallisiksi.
Slaavilaisten kielten tuntijoita ei taida Suomessa edelleenkään ole kovin paljon. Tavallinen lukija kyllä näkee mistä suomen sana leipä on peräisin. Venäjäksi se esimerkiksi on hleb. Vertailun vuoksi olisi ollut mukava tietää, onko Suomen niemellä aina valmistettu leipää, vai onko kenties ollut pitkiä aikoja, jolloin ihmiset ovat tyytyneet puuroon jos viljan käyttö on kaikkialla sujunut kuten leivän yleisen kulttuurihistorian on oletettu menneen.
Kirjan mittaan lukijalla on mahdollisuus verestää slaavikielten tuntemustaan monella tavalla. Tässä sanastoa, että kirjaa tavaileva ihminen pysyisi kärryillä esimerkiksi Venetsian senaatin päätöksistä, jotka koskevat väestön ruokahuoltoa:
”Senaatti päätti, että myös naapurikaupunki Stoniin rakennetaan muutama rupe. Osa viljasta ja jauhosta säilytettiin fundikissa (varasto, Venetsian murteella fondacu). Eniten arvossa pidettiin ragusalaista vehnästä, ohrasta, hirssistä tai maissista leivottuja laivakorppuja (beškot). Srđin lähellä tehtiin galeteja varsinkin merimiehille. Varakkaimmat gosparit ostivat lùkia (sipulinmuotoista leipää), johon oli tökätty laakerin- tai oliivinoksa, sekä valituista vehnäjauhoista (mùka) valmistettuja makeita škanaticoja, litteitä pääsiäisajan teharicoja ja monenlaista muuta leipää, jota toimittivat Placalle ja kaupungin suojelijan Pyhän Blasiuksen (Vlah) kirkon eteen nimellä pancocolae tunnetut kauppiaat. Hierarkiaa tuli kunnioittaa.” (s. 95)
Ennen tätä selostusta käydään läpi merikaupan ja telakoiden työntekijöiden huoltoa. Tällä kertaa keskuksena on Venetsia, jonka vaikutus Välimerellä on aina ollut suuri aivan vain sijaintinsa vuoksi. Mutta muuten kirja on täynnä sanastoa kuten yllä olevassa sitaatissa. Lukija voi yrittää googlata sanoja, mutta useimmiten niitä ei löydy.
Epäilemättä kaupankäyntiin, sen historiaan ja varsinkin ruokahuoltoon liittyvä sanasto on ollut kansainvälistä. Sattuu olemaan niin että kaupankäynnin keskus oli pitkiä aikoja Adrianmerellä. On sanomattakin selvää että lukijalla on oltava suhteellisen kattava käsitys Euroopan historiasta, varsinkin Välimeren alueesta. Edelleen kaipailen silti sanastoa.
Kaipaukseni ei estä sitä, etteikö kirja ole minusta mielikuvitusta kiehtova. Pieneen tilaan on mahtunut paljon historiallisia faktoja joista minulla ei ole ollut aavistustakaan. Aloin tuntea oloni pohjoismaiseksi barbaariksi aika nopeasti kirjaa lukiessani. Enkä käsitä miten olen voinut olla ajattelematta kaikkea eteeni avautuvaa uutta historiallista perspektiiviä ennen.
Pohjola? Kaukana!
En ole varma siitä, onko Suomessa joskus ollut metsästäjä-keräilijä -kulttuurin aika. Se tiedetään että vanhin arkeologinen löytö on kalaverkko jostain Karjalan kannakselta, noin 13 000 vuotta vanha. Suomi ehkä on poikkeus sen takia, että viimeisen jääkauden jäät ovat lähteneet täältä hidastellen ja eri osissa maata vähän eri aikaan. Jäät ovat vieneet paljon asumisen todisteita mukanaan.
Vieläkään ei ole täysin selvää siitä, milloin Suomen niemi on asutettu, paitsi tietenkin viimeisimmän jääkauden jälkeen. Todennäköisesti täällä on asunut ihmisiä jo kauan ennenkin, koska Pohjola ei ole kaikkina aikoina ollut niin kylmä ja asumiseen kelpaamaton kuin mitä se oli jääkausien aikana. Edellinen jääkausi loppui suunnilleen 10 000 vuotta sitten.
Matvejevićin kertomuksissa kumisee maanosan historia. Luterilainen Pohjola alkaa tuntua vahvasti poikkeukselliselta alueelta verrattuna kansojen monimuotoisuuteen Välimeren rannoilla. Variaatioita on myös muualla maailmassa. Kirjailija tulee maininneeksi Etelä-Aasian ja että siellä ei syödä leipää vaan riisiä. Leipä eri muodoissaan on ollut kätevä ruoka, sitä on helppo kuljettaa mukanaan. Siitä tuli kristinuskon myötä myös pyhitetty ruokatavara, kuten tiedetään viimeisestä ehtoollisesta, samoin kuin juutalaisten tavasta syödä sapattina happamatonta leipää.
Todella outoja asioita tapahtui kirkkojen ja muiden uskontojen munkkien keskuudessa. Välimerellä erakkouskovaiset kilpailivat köyhyydessä. Leipä ja hunaja olivat Johannes Kastajan ruokaa erämaassa, Franciscus Assisilainen kerjäsi ruokansa, munkit kilpailivat köyhyydessä, aina syntyi seuraava munkisto, joka lupasi olla korruptoitumatta.
Vesi ja leipä olivat tarpeeksi järjestölle joka tahtoi haastaa kirkon tai moskeijan. Mainituksi tulevat esimerkiksi islamilaiset dervissit. Palkinto pyörimisestä oli leipä. Vesi ja leipä olivat ainut ruoka myös vankiloissa ja viittasivat orjatyövoimaan.
”Venetsiassa Calle delle Carrozzen ahtaalla kujalla Pyhän Samuelin kirkon seinässä Neitsyt Marian veistoksen alla on pieni metalliluukku, jossa lukee ”pane dei poveri”. Aina on ollut kaupunkilaisia, jotka ovat tunteneet sääliä.”
Euroopan mitta
Euroopan historia on ollut tarina loppumattomista sodista, vallankumouksista, ryöstöretkistä ja kaupankäynnistä. Mikään ei ole muuttunut. Matvejević päättää pienen ja tiiviin kirjansa kertomukseen omasta perheestään ja tapaamisista Odessassa, josta kirjailijan isä oli kotoisin. Siinä tarinassa on nälkää, kurjuutta, sairauksia ja kaikkea sitä samaa, jonka tiedetään edelleen olevan läsnä muun muassa Venäjällä, oli sitten kyse Stalinin ajoista tai nykypäivästä.
Tuli tietenkin mieleen Sergei Eisensteinin elokuva Panssarilaiva Potemkin ja varsinkin elokuvan porraskohtaus. Laivalla merisotilaat joutuivat syömään matoja kuhisevaa keittoa. Sotilaat ampuivat siviilejä, jotka juoksivat portaita pitkin pakoon. Historian syklejä voi mainiosti seurata kirjoittamalla leivän kulttuurihistoriaa. Jäin miettimään myös Hertsegovinan Mostaria.
Entisen Jugoslavian sodista muodostuneet pienet valtiot ovat poistuneet lehtien otsikoista. Miten mahtavat ihmiset Mostarissa voida tänään? Ainakin voi toivoa, että pienet kansat eivät haudo vihaa ja katkeruutta ja kostoa ja tilaisuutta käydä taas toistensa kimppuun.
Sodat eivät kasvata viljaa ihmisten syötäväksi. Päinvastoin: sotien aikana korjattavaksi kypsyneet viljavainiot poltetaan. Nälkä lisää vihaa.
Leivän historia kävisi oppikirjastakin, jos mukana olisi karttoja, enemmän kuvia, jos mukana olisi kirjallisuusluettelo ja sanasto, jos olisi lupa odottaa enemmän yleissivistystä lukevalta yleisöltä. Ehkä kirjailija suunnittelee isompaa painosta aiheesta?
Nyt esimerkiksi kuvat menettävät paljon painostaan, koska taide on pikkuisina kuvina. Lisäksi niiden viittaukset ovat tekstin sisällä ja niiden löytäminen on oma ongelmansa viitteiden puutteen vuoksi.
Mutta kenelle kirja on suunnattu? Luin vuosia sitten semiootikko Umberto Econ kirjan Kauneuden historia, jossa katsottiin (suurimmaksi osaksi eurooppalaista) kuvataidetta ja käsityksiä kauneudesta eri aikakausina. Leipä käy yhtä hyvin symboliksi muutoksista:
”Kapinalliset valtasivat Bastiljin. Kuningas mestattiin giljotiinilla, koska hän osoittautui kyvyttömäksi auttamaan ja samalla myös kuningatar, joka mikrohistoriaan jääneen anekdootin mukaan ihmetteli, miksi ihmiset eivät sitten syöneet leivoksia – les brioches – jos heiltä puuttui leipää.”
Tuossa oli hyvä kiteytys kirjasta. Leivän mukana on mahdollista mennä mihin tahansa historialliseen tapahtumaan ja lukea mitä leivästä on sen ja sen yhteiskunnallisen muutoksen aikana sanottu. Jälkikäteen voi olla vaikea todistaa sanoiko kuningatar Marie Antoinette todella noin, vai oliko koko tarina propagandaa.
Predrag Matvejević: Meidän leipämme. Suom. Kari Klemelä. Mansarda 2014, 160 s.