RISTO NIEMI-PYNTTÄRI
Ympäristöaktivistien terroristiset taipumukset yritetään paljastaa. Jos heillä ei sellaisia ole, heidät huijataan niihin. Romaanin juoni on siis ajankohtainen: terrorismi -mielikuvilla ympäristöliikkeitä yritetään saada huonoon valoon kaikkialla Euroopassa.
Romaanin kertoja, free-lancer agentti Sadie Smith on erikoistunut tällaiseen. Hän houkuttelee aktivisteja suunnittelemaan rikosta, niin että heidät voidaan paljastaa ja liikkeet saadaan huonoon valoon. Nyt olisi La Moulinard ekokommuunin johtajan Pascalin vuoro.
Soluttautuja Sadie, kiinnostuu jostain aivan päinvastaisesta, kuin odottaisi. Hän löytää erittäin kiinnostavaa luettavaa, tekstejä neandertalin ihmisen ja homo sapiensin vertailusta, Etelä-Ranskan kalkkikivialueen luolista, kokemuksia luolien autuaasta pimeydestä ja hiljaisuudesta.
Tähän hänet johdattaa veteraaniaktivisti Bruno Lacombe, jonka sähköpostikirjeitä hän onnistuu lukemaan. Oikeastaan hän ei muuta haluaisikaan kuin lukea Lacomben tekstejä, ja päästä luolaston, sen pimeyteen ja hiljaisuuteen.
Sadie kiinnostuu legendaarisesta, villistä erakosta, sellainen jota Bruno kuvaa kirjeessään:
”Jokaisella kulttuurilla on omat villit seutunsa, villit maansa, olivat ne sitten metsää, aavikkoa tai aroa. Villeillä mailla on aina joku yksi henkilö, alkuperältään tuntematon ihminen tai ihmisen kaltainen, joka elää erillään muista, erillään rakennetusta maailmasta ja sosiaalisesta maailmasta. En ole törmännyt kulttuuriin vailla legendaa luonnossa elävästä ihmisestä.” (44)
Bruno itse oli tällainen, viimeinen neandertalilainen ajattelija, filosofinen villimies.
Tämä ajatteleva olento on suuriaivoinen neandertalilainen, jonka luutiin hävinneen aggressiivisen ja kateellisen homo sapiensin toimesta, mutta joiden geeniperintö vaikuttaa vielä. Näin väittää Bruno. Nykyinen ihmisen versio on tyhjä ja lahjaton. Honmo sapiens on ollut ylivoimainen vain kyvyssään tappaa, hävittää ja kasketa. Poltetun maan sankari, sen viljelijä.
Bruno suuntaa luolaihmisen elämään. Tosin ensin hän vetäytyi maalaistaloon ja perusti perheen, sitten hän vetäytyi navettaan, ja vähitellen hän jätti koko sivilisaation. Jonkun aikaa Bruno asui kivikasalta näyttävässä majassa, elämä siellä olikin toisenlaista kun luullaan:
”Maja oli riuhtaissut hänet pois tutusta maailmasta, mutta avannut hänet toisenlaiselle maailmalle, valtakunnalle joka oli nomadinen ja likainen ja kostea mutta täynnä oivalluksia.” (115)
Sitten hän löysi luolat. Bruno sai ruokansa metsäpuutarhasta, jonka hän oli joskus perustanut, muuten hän oleskeli luolissa. Etelä-Ranskan kalkkiliviluolien verkosto on ollut hänen maailmansa jo yli kymmenen vuotta. Valtiota hän vihasi, koska se oli”häpäissyt koko maanalaisen maailman” louhimalla tunneleita ja lopullinen tuho koittaisi, kun luolaston pohjavedet pumpattaisiin ”parempaan käyttöön”.
Oliko Bruno oikeastaan terroristi La Moulinardin takana ? Ainakin hän on La Moulin -kommuunin mentori, joka kirjoittaa heille pitkiä sähköposteja. Bruno puhuu neadertalin ihmisestä, jolla oli hämmästyttävät aivot ja Joan Crawfordia muistuttavat leveät, vahvapiirteiset kasvot. Tällainen ihminen ei tehnyt turhaa työtä, vaan hän eli pimeissä luolissa ja pääasiassa ajatteli, nukkui ja näki unia.
Romaanin nimi ”Luomisen järvi” viittaa luolastoihin. Ihminen on syntynyt luolastojen pimeyteen ja hiljaisuuteen. Brunon mukaan pitkäaikaisnen altistuminen täydelliselle pimeydelle ja hiljaisuudelle poisti erillisyyden tunteen ja kasvatti sisäistä maailmaa.
”Absoluuttisessa pimeässä, Bruno sanoi, ihminen kääntyy sisäänpäin. Juuri aidossa pimeässä mielen sisäiset näkymät ovat täysimmillään valoa, väriä ja liikettä, ikään kuin luolan pimeä olisi salainen polku sisäiseen maailmaamme…” (231)
Juuri tämä viehätti romaanin kertojaa, koska hän itse ei pystynyt kulkemaan pelkäämättä edes metsäpolkua.
”Ei minua luonto haittaa, minua haittaa ihmisen läsnäolon mahdollisuus luonnossa. Vaikka metsä oli kuinka syrjäinen, niistä tulee aina sellainen olo, että joku saattaa olla paikalla ” (124)
Samalla hän aavistaa, että tuo metsässä vaanivan ihmisen mielikuva voi haihtua pitkän harjoituksen myötä – ja samalla muukin levottomuus katoaisi. Mutta Sadie on lahjakas pettämään itseään, hänellä ei ole kosketusta tunteisiinsa, ihmisarvoonsa eikä muuhunkaan:
”Koko Etelä-Eurooppa oli helle-aallon kourissa. Sanomalehtiotsikko sinä aamuna oli Etelä-Ranskan kartan päälle kirjoitettu HELVETTI. Junat myöhästelivät sään vuoksi. Provencessa paloi metsä… Itse nautin kuumuudesta, se elävöitti.” (112)
Kertoja itse on niin ristiriitainen hahmo, että hänestä ei voi olla kiinnostumatta. Menee aikansa, ennen kuin lukija huomaa ottaa etäisyyttä näin lumoavaan kertojaan. Se tapahtuu viimeistään silloin, kun hän kertoilee tarinoita siitä, kuinka on toimittanut syyttömiä vankilaan.
Romaanin pinnan alaiset juonteet liittyvät kriisiin jossa Sadie itse on, ja jota hän on vähitellen tajuamassa. Sadie aavistaa oppineensa Brunon luolista jotakin. Mutta silloin on jo liian myöhäistä. Tämä juonne liittyy tooisaalta ympäristökatastrofiin, joka aluksi ei vaikuta kummemmalta kuin pohjaveden oton tehostaminen. Se on kuitenkin yhteydessä maanalaisiin luoliin – ja suurempaan romahdukseen.
Jo alusta alkaen lukija saa vinkkejä kertojan epäluotettavuudesta. Miten Sadie voi kertoilla huoletta sitä kuinka ajoi läpi Ranskan ja tutustui samalla ohi ajamiensa seutujen viineihin. Autoillessa häneltä kului aika monta viinipulloa, ja kertojan humalatilakin tuli selväksi.
Kyseessä oli sentään laatuviinit, ja kartano jota hän sai yksin asustaa oli historiallinen. Mutta syystä, jonka Sadien oli syytä selvittää itselleen, hän ei välitä pitää tasoa yllä, vaan sotkeutuu paskaan. Pian rapakalja oli riittävää viinien tuntijalle. Kartanonkin hän tuli sotkeneeksi niin, että oleskeltavaksi ei enää löytynyt uusia puhtaita huoneita. Nämä olivat konkreettisia merkkejä lukijalle, joka muuten Sadie kyllä osasi puhua ja selostaa.
Sadie luulee että hänellä on kosketus ydinminänsä. Hän on salaisuus itselleen, ei pelkkä agentti joka vainoaa asiaansa uskovia ihmisiä. Hän ei usko ekokommuuniin, mutta jollain takaperoisella tavalla hän uskoo rapaisiin ja surkeisiin ihmisiin.
Kertoja, Sadie pysyy arvoituksena, mutta häen kauttaan Luomisen järvestä rakentuu eloisa ja ajankohtainen ajatusromaani. Kushner näyttää olevan Luomisen järvi -romaanillaan Yhdysvalloissa Brooker Prize -shostlisted tänä syksynä.
Rachel Kushner: Luomisen järvi (Creation Lake, 2024) suom. Arto Schroderus, Tammi 2024.
Risto Niemi-Pynttäri on kirjallisuuden ja kirjoittamisen dosentti Jyväskylän yliopistosta.
Vastaa