Kaiken on mentävä MAARIA PÄÄJÄRVI
Do not listen to a word I say
just listen to what I can keep silent
– ”This is yesterday”, Holy Bible, 1994 (san. Richey Edwards)
Kuten kuolleet ja kadonneet, hänetkin on nähty useita kertoja. Kaduilla ja aurinkorannoilla. Ehkä hänen kenkänsä tai ruumiinsa löytyi, eikä kuitenkaan. Minun syntymäpäivänäni vuonna 2008 hänet julistettiin kuolleeksi kolmentoista vuoden poissaolon jälkeen.
Richey James Edwards (1967-2008) oli osa Manic Street Preachersia. Muusikoksi hänestä ei ollut, mutta laulujen sanoitukset, bändin imagon ja toimistonpidon hän osasi. Hänen katoamisensa oli kummallinen tapaus, brittilehdistö spekuloi sillä pitkään. Rob Jovanovicin kirja jatkaa tätä peliä, samaan tapaan kuin Jim Morrisonista tai kenestä tahansa kirjoitetut elämäkerrat, jotka ehdottavat että jospa se ei kuollutkaan kylpyammeeseen Pariisissa, jospa se onkin jossain, tulee tuosta kulman takaa. Mutta käykää haudalla kuitenkin.
Edwardsilla ei ole hautaa.
*
Tällaisia kirjoja markkinoidaan tarinalla, jonka oletuslukija jo tietää. Kirja on suomennettu Richey Edwardsin jäljillä. Siellähän ei olla, vaan alkuperäinen otsikko on A Version of Reason: In search of Richey Edwards. Asianosaisia ei ole haastateltu. Kyseessä on päättelyyn (reasoning) ja saatavilla oleviin julkisiin lähteisiin perustuva kirja. Versio, tolkun tai järkeilyn. Sen takia kertojanääni tuntuu poikkeuksellisen vahvana. “Järjen ääni” perustelee tarinan ja rakentaa sen, tietoisena siitä, etteivät Edwardsin sukulaiset, ystävät tai bändin jäsenet halua keskustella hänen kanssaan. Fiktiota kirja ei ole, mutta voisi helposti muuttua fiktioksi.
Kirjan kertojanääni, se, että kirjoittaja kertoo itsestään, on häirinnyt arvostelijoita. Tähän kai sisältyy vaatimus objektiivisesta journalismista. Siis sellaisesta, joka hävittää kertojan ja antaa tilaa kohteelle. Metafiktio ei ehkä sovi rokkarimytologiaan. Kuitenkin metapiirteet alleviivavat sekä kohteensa poikkeuksellisuutta että kuvaavuutta.
Manic Street Preachersin kaltaiset ilmiöt syntyvät ja jatkuvat, koska yksittäiset ihmiset kuulevat ja seuraavat, nivovat musiikkia, sanoja ja itselleen vieraita ja tavoittamattomia ihmisiä osaksi omaa elämäänsä. Muistan lukeneeni huolellisesti Raahen kirjaston levyosastolla cd-levyjen kansilehtiä, lainanneeni, kuunnelleeni; muistan lukeneeni brittilehtiä, joissa kerrottiin tästä oudosta katoamistapauksesta. Sitä alettiin kerrata kun Everything Must Go ilmestyi vuonna 1996. Joku lehti julkaisi laajan jutun, jossa tulkittiin levyn sisältöä yksi kappale kerrallaan. Rilken pantteri laulussa “Small Black Flowers that Grow in the Sky”, Sylvia Plathin vaikutus “Girl Who Wanted to Be a Godissa” ja rivi “libraries gave us power” walesilaisessa pikkukaupunkilaisessa sielunmaisemassa (laulu “Everything Must Go”). Netissä on lisää eksegetiikkaa Edwardsin sanoituksista, viitteet kohdallaan, jotta ne muuttuisivat ymmärrettävämmiksi. Että tietäisimme mitä hän tarkoitti. Emme tiedä, sanoitukset eivät varsinaisesti tule ymmärrettäväksi.
Rakastin, ja rakastan, sitä raivon, kauneuden, kyynisyyden ja inhimillisyyden yhdistelmää, jonka Edwards runnoi sanoituksiinsa. Ne olivat, ja ovat, kaukana tavanomaisista. Eivät järin elegantteja, merkittäviltä osin täysin infantiileja, jotkut hakevat tehoja typerämmin kuin kolmen pennin kirkonpolttohevi mutta paljon monisanaisemmin.
Edwardsin katoamisenhyperallergic jälkeen MSP virtaviivaistui ja ammattimaistui. Minun MSP:n kuunteluni oikeastaan loppui kokonaan ensimmäiseen levyyn, jossa Edwardsin kirjoitusta ei enää ollut. This is my truth tell me yoursin paras osa on sen nimi.
*
Who’s responsible? You fucking are. (“Of Walking Abortion”, Holy Bible, 1994)
Edwards hahmotti oman elämänsä turmeluksena. Hän käytti metaforaa: silmämuna on ihmisruumiin ainoa täydellisen pyöreä osa, ja väkivalta sitä kohtaan alkaa välittömästi syntyvän lapsen avatessa silmänsä ensi kertaa. Ympyrä, silmän pallomainen sfääri on täydellisyyden metafora. Siihen ei voi lisätä mitään, sen voi vain tuhota. Rappio virtaa sisään, ja puhkoo silmän ja sitä kautta koko ihmisen.
Edwardsin lapsuuden aikana Wales kurjistui. Vuonna 1982 työttömyysprosentti oli 17. Poliittinen väkivalta oli Britanniassa nostanut päätään. IRA-vangeille mielipidevangin statusta vaatinut Bobby Sands näännytti itsensä nälkään vankilassa vuonna 1981 ryhdyttyään nälkälakkoon. Blackwood, eteläwalesilainen teollisuuspaikkakunta, romahti silmissä. Kaivostyöläisten massiivinen lakkoilu 1984 näkyi kaikkialla. Edwards ihaili T.S.Eliotin runoutta, Arthur Rimbaudia ja myöhemmin allekirjoitti debordilaiset näkemykset sorrosta näennäisen turvan ja nautinnon kaavussa, ja teki situationistista vallankumousta lopun elämäänsä. Itemise loathing and feed yourself smiles (“Motorcycle Emptiness”). Elämme ikäänkuin lempeällä keskitysleirillä, jonka ytimen muodostaa kuitenkin väkivallan uhka: “If God made man they say / Sam Colt made him equal” (“IFWHITEAMERICATOLDTHETRUTHIT’SWORLDWOULDFALLAPART”, The Holy Bible 1994).
Edwardsin tuotantoa leimaa omituinen suhde ruumiiseen. Kieltäminen, vahingoittaminen, pidättäytyminen, ruumiin asettaminen viestinnän välineeksi kuuluivat hänen tapaansa esiintyä julkisuudessa ja myös hänen teksteihinsä. Hän kaiversi veitsellä käsivarteensa tekstin “4 REAL” vastaukseksi toimittajan typerään oottekstetosissanne -kysymykseen. Sekopää, tietysti. Mutta teko sinänsä, lihaan kohdistuvana, on täysin linjassa Edwardsin kirjoitusten ja ajattelun kanssa. Ulkomuoto, liikkeet, sukupuolisuus, ravinto. Ja tosissaan, ihan helvetin tosissaan.
Jovanovicin kirja alkaa anekdootilla Walesin historiasta (“Jo muinaiset roomalaiset” -sääntöä rikkoen). Kuningas Owain IV, Owain Glyndwr, katosi vuonna 1415. “Nykyään Glyndwr nähdään myyttinä, karikatyyrinä. Häneltä on riistetty ihmisyys”, kirjoittaa Jovanovic, ja tekee voimakkaan alleviivauksen korostaakseen keskiaikaisen valtiaan ihmisyyttä. Katoaminen oli ihmisen teko, ihminen pystyi pitämään itsensä. Muille jäi myytti, havainnon mahdollisuus, satuolento. Kertomus on tietysti täysin sovellettavissa Edwardsin tarinaan.
Jovanovic olisi voinut löytää allegorisia piirteitä myös pyhimyselämäkerroista. Erityisesti ruumiin kurittaminen, sukupuolisuuden välttäminen ja tuomitseminen ja saarnaaminen antaisivat tähän aineksia. Kun kuitenkin ollaan aivan fiktion reunalla, niin fiktion vielä perusteellisemmin käytetyt keinot olisivat antaneet valtavasti selitysvoimaa. Ei ihmiseen Edwards, vaan siihen kulttuuriin, jonka ilmaisemisesta tuli tuon ihmisen elämäntyö.
“Jovanovicin kirja kertoo, mitä tapahtui, mutta ei pysty avaamaan miksi Edwards kykeni kirjoittamaan jotain niin hienoa”, kirjoittaa Ilkan kriitikko Hannu Purola viitaten “Motorcycle Emptinessin” sanoitukseen. Hän on oikeassa: odotuksiin nähden Jovanovicin kirja on vajaa. Mutta mikä se odotus on? Vastaus arvoitukseen, paljastuksia, ote Richey Edwardsista – en tiedä. Voisiko elämäkerta tavoittaa jonkun ihmisen ominaislaadun? Kokeeko silloin lukija läheisyyttä? Myötätuntoa? Tunteeko hän ymmärtäneensä? Vai saako hän tekstin selitysvoiman auraattisen säteilyn? Kirjan eetos on vastakkainen Purolan toiveelle.
Edwardsin maailma, mielenmaisemasta puhumattakaan, on kaukana. Hän selitti maailmaa sanoituksillaan ja valinnoillaan. Voimme avata Baudelairen, Eliotin, Dylan Thomasin ja Eino Leinon, emmekä koskaan tule ymmärtämään miksi juuri he kykenivät kirjoittamaan jotain niin hienoa. Se ei kuitenkaan ole heidän anatomiassaan, henkilöhistoriassaan tai persoonassaan, se on kadonnut heidän mukanaan.
Omituinen ihminen on käsittämätön ihminen. Parasta Jovanovichin kirjassa on tuon omituisuuden suominen Edwardsille. Kadotkoon, menköön, jääköön selittämättä. Samasta kohdasta versoo myytti.
The Holy Bible -levyn “4st 7lb” (noin 28, 5 kg) on eräs hienoimpia anoreksiaa käsittelevistä teksteistä, jonka olen koskaan kuullut. Ehkä Edwards pystyi omasta perspektiivistään tuottamaan sellaisen de- tai aseksualisoidun näkemyksen, joka tuntuu ihmeen usein antavan hengen anoreksialle. Hän ei moralisoi tai asetu pelastamaan kenenkään elämää. Paremminkin hän kotouttaa sairauden kuulijalle. Se on riskaabelia, kuten pro-ana -materiaali.
Tavoite ei ole olla hoikka nainen vaan kenties lapsi tai henki. “I want to walk in the snow and not leave a footprint” kuuluu laulun ainoa rivi, jota voi nimittää kauniiksi. “Kate and Kristen and KitKat / all things I like looking at”. Samalla Edwards kirjoitti tekstiin visuaalisen kulttuurin (Kate and Kristen, siis Kate Moss ja Kristen McMenamy, aikansa supermalleja) ja ruokakulttuurin (KitKat) ristiriidan, halun luonteen toisilleen näennäisesti vastakkaisiin asioihin suuntautuvana. Hän kirjoitti siihen sosiaalisen todellisuuden, joka luo hössötystä anorektikon ympärille samalla kun tämä keskittyy omaan napaansa ilman nautintoa, halua tai motivaatiota, “staring blankly at my navel”. Tuijottaa itseään ilman itsetuntoa.
Joskus ihmettelen sitä outoa ristiriitaa, jota MSP:n laulaja James Dean Bradfieldin maskuliininen ja vitaalinen ote luo näihin sanoituksiin. Hänellä on selkeä ja kaunis ääni, mutta ei feminiininen, epävarma, ei aggressiivinen tai vetäytyvä, ei dramaattinen tai pateettinen. Vain selkeä ja energinen, jotenkin pyyteettömästi artikuloiva. Kun katsoo noita musiikkivideoita 1990-luvun alusta, vaikuttaa kunnalliselta, että sen oloinen mies laulaa näitä sanoja. Hän ei koskaan muutu niiksi sanoiksi.
Bradfield voisi vetää mitä vaan. Hän voisi olla poikabändissä. Hän on edelleen katseenkestävä. Hänen vanhempansa nimesivät hänet James Deanin mukaan. Ei twiggymäisen kaunis, kuten Edwards oli. Mutta ehkä siitä juuri on kyse MSP:ssa. Yhteismitattomuudesta, jonka päänäyttämöitä Edwardsille olivat aikuisuuden ja lapsuuden, terveyden ja sairauden, ostamisen ja myymisen, sukupuolisuuden ja seksuaalisuuden väliset jännitteet.
Pornotähti Traci Lords lauloi MSP:n ensimmäisellä levyllä Bradfieldin kanssa duettona kappaleen “Little Baby Nothing”. Sanoitus on perustavassa mielessä feministinen. Edwards oli radikaalifeministi, joka piti mieskuntaa tuhoisana elämälle. Elämäkerran perusteella voi päätellä, ettei hän koskaan voinut antaa sukupuoltaan itselleen anteeksi. Jos hänellä koskaan oli minkäänlaista, lyhyttäkään, parisuhdetta, hän pyrki salaamaan sen. Sanoituksissaan hän näki seksuaalisuuden pornon jatkeena: “my idea of love comes from a child glimpse of pornography” (“Life Becoming a Landslide”, Gold Against the Soul, 1993 ). Säkeiden taakse Jovanovic lisää anekdootin Edwardsin ensi kohtaamiseen pornografisen materiaalin kanssa. Kuten tyypillistä, pojat (10-11-vuotiaita) olivat löytäneet jostain miestenlehden, ja esittelivät sitä kavereilleen. Edwards murtui täysin. Hän juoksi itkien pois kun muut naureskelivat ja puhuivat rivoja.
Jovanovic tarjoaa tämän selitykseksi Edwardsin silmän filosofialle. Ihmisruumiin ainoa täydellinen ympyrä, silmä, on väylä maailman törylle ja loukkauksille. Se riisuu viattomuudesta, turmelee ja tuhoaa. Se, Edwardsia mukaillen, on paradoksi. Muisti on vaurioiden sarja.
Laulu “Of Walking Abortion” perustuu Valerie Solanasin laajalti tuomittuun ja vähintäänkin kiisteltyyn sukupuolipoliittiseen, miesvihaa uhkuvaan feministiseen manifestiin (Scum Manifesto, 1967). Feministit usein puolustautuvat nimittämällä sukupuolia eräänlaiseksi metaforiseksi oppositiojärjestelmäksi, joka toteutuu yksilöiden kohdalla vain varauksella. Täten järjestelmän muuttaminen voisi johtaa erilaisiin sukupuolikäytäntöihin ja sukupuoliseen pluraliteettiin. Miehen ja naisen luonne on joidenkin mukaan vain vähäisesti, jos ollenkaan, kytketty biologiaan. Edwardsin maailmassa tällä seikalla ei ole merkitystä – vaikka hän itse ei ollut maskuliinisuuden arkkityyppi, hän kantoi sukupuolensa stigmat syyllistyneenä ja tietoisena.
Traci Lordsin liian selvästi artikuloiva rooli – hän näyttää siltä kuin laulaisi yksinkertaisille – “Little Baby Nothingissa” määräytyy maskuliinisen katseen kulttuurista, jonka osallisuuden kipua Edwardsin tekstit tuntuvat usein ilmentävän. Nainen muuntuu viattomuuden fetissiksi, ja paradoksaalisesti siitä saa osansa vain raiskaamalla. Viattomuutta, kuten silmän täydellisyyttä, ei voi olla – se turmeltuu. Eteerinen olento elää syömällä tikkareita (fallossymboli, “and if I’m starving / you can feed me lollipops”) ja on joutunut niin armon kuin lainkin ulkopuolelle (“no God reached me”). Jos vapautta on, se ei koske meitä, niin kauan kuin nykyisen länsimaisen kulttuurin sukupuolijärjestelmä hallitsee meitä fyysisinä, psyykkisinä ja sosiaalisina olentoina.
“Little Baby Nothing” kantaa kuitenkin toivoa. Ne, jotka puhuvat, julistavat olevansa puhtaita. “We are pure, we are snow, we are the sluts that you mould”. He sanovat, että rock’n’roll on heidän epifaniansa.
Manic Street Preachers ei ole koskaan pelännyt vaikeutta, paasaamista, lyyristä piikkilankaa, liian pitkiä tai liian monia sanoja. Viestin muoto, kaikki mahdolliset esteettiset tasapainoseikat saavat kyytiä kun jotain on sanottava. Se sanotaan.
Jovanovic on kiinnittänyt huomiota erääseen yksityiskohtaan: intellektuellin roolin ottanut bändi valitsi myös strategian. He valitsivat menestyksen musiikkibisneksen rakenteissa sen sijaan että olisivat astuneet siitä syrjään kaikessa oikeamielisyydessään, valinneet tietoista marginaalia, joka edellyttää kuuntelijoilta tulemista heidän luokseen. Osallisuus musiikkibisneksessä merkitsi mahdollisuutta tulla kuulluksi kuuluisuuden myötä. He ajattelivat olevansa sitä hyödyllisempiä mitä useampi ihminen kuulee heitä, ja julkisuus ja näkyvyys ovat siihen ainoat keinot. Näin tinkimättömään eetokseen yhdistyy perustavanlaatuinen kompromissi, elämäntavan ja saarnan välille kasvaa musiikkibisneksen kokoinen kuilu, jota ei oikeastaan voi kuroa umpeen tinkimättömyydellä.
*
Eihän hän onnistu. Siis Jovanovic. Oikeastaan missään. Legendan muokkaaminen persoonallisuuden ja henkilöhistorian avulla on tyypillistä elämäkertavetoiselle rock-journalismille. Tarinan voi luoda ja sille voi antaa lisähehkua huonosti ja hyvin, jopa sekä että. Jovanovic tyrii siinä, että hän on päättänyt tehdä kirjan vaikka sitten ilman uutta materiaalia, vain vanhaa kooten ja tulkiten. Hän tyrii siinä, että ryhtyy myytinluomisen jälkeen rakentamaan vielä salapoliisikertomusta Edwardsin katoamisesta. Se tekee hallaa kirjalle, joka olisi voinut olla tapaustutkielma myytin synnystä ja jättää lukijan harteille käsitysten muodostamisen. Ja joskus toivoisin, että joku kielitajuinen kääntäjä suomentaisi näitä rock-kirjoja.
Mutta Jovanovic antaa Edwardsin kadota. Kirja ei pyri ottamaan hänestä tiukempaa otetta vaan antaa livetä. Ehkä hyvää kirjaa ei voi tehdä niin, ehkä sen olisi voinut jättää tekemättä kokonaan. Mutta ehkä kyse onkin eleestä, teosta. Ei selityksestä tai vastauksesta. Siinäkin Jovanovic kunnioittaa aiempia valintoja. Manic Street Preachersin ensimmäinen Edwardsin katoamisen jälkeen julkaisema levy on nimeltään Everything Must Go, kaiken on mentävä. Antaa kuolleiden haudata kuolleensa, antaa jälkien hoitaa itsensä, antaa kadonneiden ottaa ihmisyytensä meidän tietymättömissämme ja antaa meidän luoda myyttejä, joista ihmisyys väistämättä pakenee.
Jovanovic, Rob: Richey Edwardsin jäljillä. (Version of Reason: In Search of Richey Edwards, 2009) suom. K. Männistö. Like 2011
Videolinkit:
“Motorcycle Emptiness” http://www.youtube.com/watch?v=gavcjNniIvk
“Little Baby Nothing” http://www.youtube.com/watch?v=wM3N54avEQc
“4st. 7 lb” http://www.youtube.com/watch?v=We-wqWtJadw