EVA SUNDGREN
Novellikokoelma Oman tiensä eläimet on kolumbialaisen Sergio Augusto Sánchezin kolmas kirja. Novellien tapahtumapaikkana on Bucaramanga, kolumbialainen hieman Helsinkiä pienempi kaupunki. Oikeastaan kaupunki toimii toiminnan taustana ja kulissina, sillä kirjailija kertoo johdannossa olevansa ensisijaisesti kiinnostunut kuvaamaan humaanien ja urbaanien henkilöhahmojensa käyttäytymistä. Välillä kulissiin suuntautuu kirkkaampi valokeila, välillä se jää hämäräksi ja sumuiseksi.
Suurin osa kolmestatoista novellista on kirjoitettu ulkopuolisen kertojan näkökulmasta ja päähenkilö on pelkkä hän, jota lukija viedään seuraamaan. Kertoja ei kikkaile, vaan lukija saa pian selville, että päähenkilöitä ovat esimerkiksi lehmä, pikkuveljelleen mustasukkainen koulupoika, unohdukseen vaipunut, aikaisemmin kuuluisa näyttelijä sekä koditon siirtolaisnainen, joka on elänyt neljä vuotta ostoskeskuksessa salaa. Suurin osa novelleista alkaa sanalla hän, mutta poikkeuksiakin on. Novellissa Pelastus fokusoidaan ensin taloon sekä kerrotaan paikallisen misogyynisen ja ankaran uskonnollisen yhteisön synnystä. Sitten tuon yhteisön taloon saapuu uusi pappi, jonka vanha taloudenhoitaja ottaa vastaan epäilyksen sekaisella kunnioituksella. Papin lähtötilanne on perin epäkiitollinen: yhtäältä pitäisi jatkaa perinteen velvoittamalla linjalla, toisaalta kyseinen linja uhkaa näivettää koko seurakunnan. Tavallaan luvassa on pelastus, mutta ei siinä mielessä kuin alun perin voisi luulla. Novellin yllättävä loppu on tragikoominen.
Novellin Väliaika alaotsikko on Insinööri ja kerronta koostuu vanhoista kertomuksenpätkistä, jotka ovat säilyneet videoina matkapuhelimen muistissa ja joita insinööri kommentoi ja yrittää tulkita. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että insinööri ei elä meidän ajassamme vaan kaukaisessa tulevaisuudessa. Muiden novellien tapahtuma-aika on lähimenneisyyttä, vuonna 1984 syntyneen Sánchezin lapsuutta ja nuoruutta.
Joissakin novellissa dialogia on vain päähenkilön ajatuksissa, mutta esimerkiksi novellissa Punainen auto esiintyy myös ulkopuolisen kertojan välittämää dialogia. Näin syntyy elokuvamainen läsnäolon tunne, mutta ratkaisu on tarpeen, koska novelli kertoo nuorista miehistä, jotka kertovat toisilleen tarinoita tehdäkseen vaikutuksen. Novellissa on useita kerroksia kuten sipulissa, ja niitä voi tarkastella miettien, mikä niiden suhde lopulta on, mikä kertomuksessa on totta ja missä mielessä.
Homo videns on kokoelman ainoa novelli, jossa on minäkertoja, joka myös on päähenkilö. Hän on nuori mies, jolla on tyttöystävä nimeltä Mónica ja ystävä nimeltä Pablo. Päähenkilön asenteesta ja nokkelasta sanailusta tulee mieleen 40-luvun kovaksikeitetty dekkari, kuten siitäkin, ettei päähenkilöllä tunnu menevän kovin hyvin:
”Pomo soitti ja jouduin valehtelemaan selittääkseni, miksi en istu perseelläni kirjoituspöydän ääressä, jonka lisäksi vaivaisen neliömetrin kokoiseen työtilaani ei muuta mahdukaan. Hän ei kuulostanut tyytyväiseltä, mutta tuntui uskovan sanaani. Olen ollut kahdeksan kuukautta töissä samassa toimistossa ja epäilen tietääkö hän edes mitä teen työkseni. Jos pomo sattuisi tietämään, pitäisi pyytää häntä selittämään minullekin. Jäljellä on vain kaksi siivua Bimbo-merkkistä leipää. Toinen on kantapala joka ei kelpaa kenellekään paitsi minulle, toisen ovat osittain vallanneet vihertävät ja mustat läikät. Alexander Fleming hymyilisi tyytyväisenä. Pieni nokare sinappia ja takaisin elävien kirjoihin.” (s. 102)
Pidän novellien selkeästä, elävästä ja vaihtelevasta kielestä, jonka Emmi Ketonen on suomentanut espanjan kielestä. Joskus pilkut ovat lipsahtaneet kohdaltaan.
Juoni on Sánchezin novelleissa sivuseikka ja loppu jää useimmiten avoimeksi. Joku voi kokea sen ärsyttävänä, mutta voihan lukija halutessaan kuvitella kertomukselle mieleisensä lopun. Novelleista onnistuneimpia ovat ne, joissa henkilöiden käyttäytymisen kuvaus on psykologisesti uskottavaa ja ymmärrettävää. Pidän novelleja Vieras ja Entertainer tässä mielessä onnistuneimpina. Niissä ei ole liikaa henkilöitä, vuoropuhelua tai yksityiskohtia, jotka veisivät huomion pois olennaisesta. Ne eivät kuitenkaan aliarvioi lukijaa selittämällä liikaa. Kaikista kokoelman novelleista en saa samalla tavalla otetta enkä hahmota, mikä niissä on keskeistä. Tällainen on esimerkiksi Epilogi: Kapteeni käskee.
Voisi kuvitella, että Oman tiensä eläimet sisältäisi runsaasti erilaisia eläinlajeja, mutta näin ei ole. Ehkä kokoelman nimi on ymmärrettävissä kannanottona aikansa eläneeseen jaotteluun, jossa Homo sapiensin katsotaan olevan ei-eläin ja (muiden) eläinten yläpuolella ja muut eläimet katsotaan pelkäksi mekaanisesti toimivaksi solumassaksi. Niin tai näin, teos on mielenkiintoinen ja ajatuksia herättävä. Maailmassa on aina tilaa hyville kertomuksille.
Sergio Augusto Sánchez: Oman tiensä eläimet. Suomentanut Emmi Ketonen. Aviado.
Eva Sundgren on sosiologian ja kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta.
Vastaa