Simone de Beauvoir: Erottamattomat

Erottamattomat erotti kuolema –  EVA SUNDGREN  (20.6.2021)

Simone de Beauvoir kirjoitti omaelämäkerrallisen pienoisromaaninsa Erottamattomat jo 1954, mutta hän piti sitä liian henkilökohtaisena julkaistavaksi omana elinaikanaan. Niinpä se ilmestyi alkukielellä viime vuonna kirjailijan kasvattityttären esipuheella varustettuna. Kirjassa on myös valokuvia keskeisistä henkilöistä, paikoista ja kirjeistä sekä kirjeiden sisältö suomeksi. Lotta Toivasen suomennos on erinomaista työtä, kuten yleensä.

Kirjan päähenkilöt ovat Andrée Gallard ja Sylvie Lepage, jotka ystävystyvät katolisessa tyttökoulussa noin 10-vuotiaina. Andréen esikuva oli Élisabeth Lacoin eli Zaza ja Sylvien esikuva Simone de Beauvoir itse. Andrée on pari vuotta vanhempi kuin Sylvie, ja hänestä huomaa heti, että hän on älykäs ja omalaatuinen. Kirjan ensimmäinen osa kertoo kouluajasta, jolloin tytöt ovat esiteini- ja teini-iässä, toinen osa kertoo heistä nuorina ylioppilaina. Tapahtuma-aika on vähän yli kymmenen vuotta, ensimmäisestä maailmansodasta syksyyn 1929, jolloin Andrée kuolee.

Pienoisromaani on kiinnostavaa ajankuvaa, ja kuuluisan ajattelijan ja kirjailijan varhaisvaiheet ansaitsevat tulla lukijoiden ulottuville. Teos käsittelee myös samaistuttavia, yleisinhimillisiä teemoja, kuten ystävyyttä, jolla on aivan erityinen merkitys varhaisteini-iässä, yksilön ja yhteisön arvokonflikteja, lasten ja vanhempien välisiä ristiriitoja sekä luopumisen tuskaa. Yhteisön normeista kertoo se, että läheiset ystävykset teitittelevät toisiaan kautta linjan.

Andrée on itsenäinen, ehkä pikkuvanha. Hän ilmestyy nunnien pitämään kouluun ilman saattajaa, mikä herättää ihmetystä, sillä kunnon ihmisten ei kuuluisi antaa tytön kulkea yksin. Kerronnan näkökulma on lapsen, joka raportoi havaintojaan aikuisten maailmasta eikä aina ymmärrä niitä. Sylvie ihailee kovasti Andréen rohkeutta ja nokkeluutta. Hän kysyy, missä Andrée on polttanut itsensä, jolloin tämä kertoo, että on keittänyt perunoita nuotiolla, jolloin mekko syttyi palamaan ja jalka paloi luuhun asti. Andréessa on hieman Peppi Pitkätossua, sillä hän on seikkailunhaluinen ja kapinallinen, aikuisten mielestä nenäkäs, hänelle sattuu ja tapahtuu.

Lukija ihailee kertojan tarkkanäköisyyttä ja herkkyyttä. Katolisessa koulussa on vain tyttöjä, ja opettajattaria sanotaan neideiksi. Heidän ja heidän suojattiensa elämää viitoittavat sääty ja sukupuoli, sen tytöt joutuvat kokemaan kantapään kautta. Tyttöjä yritetään kasvattaa tiettyyn muottiin, mutta toisinaan heidän luonteensa panee hanttiin, jolloin syntyy sisäisiä ja ulkoisiakin konflikteja. Kertojaminä Sylvie ihailee rajattomasti ystävätärtään, jonka palanut jalka herättää jopa kateutta:

Kun Andrée tuli meille katsomaan kouluvihkojani, suhtauduin häneen kunnioittavasti. Hän teki muistiinpanoja sievällä käsialalla, mutta minä ajattelin vain hänen vekkihameensa alla muhivaa turvonnutta jalkaansa. Minulle ei ollut ikinä tapahtunut mitään yhtä jännittävää. Yhtäkkiä minusta tuntui, ettei minulle ollut ikinä tapahtunut yhtikäs mitään.” (Beauvoir 2021, 31.)

Hyvin kasvatettu, hyvän perheen tytär hoitaa koulutyönsä tunnollisesti kauniilla käsialalla, kuten asiaan kuuluu, mutta säntillisen julkisivun takana piilee epäkunnioittava asenne, johon Sylvie suhtautuu kauhistellen mutta myös ihaillen:

Kaikki tuntemani lapset ikävystyttivät minua, mutta Andrée sai minut nauramaan, kun kiertelimme koulunpihaa välituntien aikana, Hän matki osuvasti neiti Dubois’n äkkiliikkeitä ja johtajaopettaja Vendrouxin supattavaa puhetapaa, ja hän oli kuullut vanhemmalta sisareltaan lukuisia salaisuuksia koulustamme: neidit kuuluivat jesuiittain sääntökuntaan, noviiseina heillä oli sivujakaus, mutta nunnalupauksen jälkeen jakaus siirtyi keskelle päätä. (–) Minua kauhistutti Andréen epäkunnioittava asenne, mutta hän oli hauska, ja toimin vastanäyttelijänä, kun hän imitoi opettajien keskusteluja. (–) Kerran purskahdin niin hervottomaan nauruun, että minut olisi heitetty ulos luokasta, ellei käytökseni muuten olisi ollut niin moitteetonta.”

Nauramista ja ilonpitoa ei katsota hyvällä, sillä tyttöjen kuuluu olla hurskaita, siveitä ja vakavia. Huumori on selviytymiskeino, johon neidit ja muut vakavat aikuiset suhtautuvat paheksuvasti. Oltuaan kesän erossa Andréesta Sylvie tajuaa elämänsä olevan tyhjää ilman ystäväänsä. Aikuiset puhuvat taloudesta ja sodan loppumisesta, mutta Sylvien fokus on Andréessa. Tyttöjen välistä ystävyyttä on alettu koulussa katsoa karsaasti, ja Sylvie pelkää, että Andrée lähetetään pois tai että tämä kuolee.

Päähenkilön tunne-elämä kuohuu, sillä hän tajuaa tunteidensa Andréeta kohtaan olevan yksipuolisia. Hänen mielensä ailahtelee, ja hän käy pitkästä aikaa ripittäytymässä. Hän menettää kunnioituksensa pappia kohtaan ja oivaltaa, ettei enää usko Jumalaan.

Sylvie saa kutsun Gallardien maataloon, ja rouva itse tulee hakemaan hänet juna-asemalta hevosvaunuilla. Sylvie on järkyttynyt, sillä rouva pyytää häntä puhumaan järkeä tyttärelleen Andréelle, joka on sopimattomasti rakastunut Bernardiin. Pojan suku on rikas, mutta Bernard on sopimaton naimakauppa. Bernardin vanhemmat ovat samaa mieltä ja lähettävät poikansa pois. Andrée on turhautunut ja haluaisi kuolla. Lukija pystyy hyvin samaistumaan teini-ikäisen maailmantuskaan.

Rouva Gallard haluaa naittaa isosisko Maloun ja avaa siksi kotinsa kaikille seudun ”kunnon nuorille”. Andrée säälii sisartaan, sillä kaikki tälle esitellyt pojat ovat ”kamalan typeriä ja rumia”. Nykylukijan silmissä sadan vuoden takaiset käytännöt tuntuvat ahdistavilta. Tosin vastaavaa esiintyy edelleen laajasti eri puolilla maailmaa vielä nykyään.

Andrée tupakoi ulkona ja kertoo Sylvielle juoneensa itsensä humalaan Bernardin kanssa sekä suudelleensa tämän kanssa ei-viattomasti. Sylvie tunnustaa rakkautensa Andréelle kepeää sävyä tapaillen, ja tytöt keskustelevat synnistä ja uskosta.

Tytöt pääsevät ylioppilaiksi ja alkavat opiskella Sorbonnen yliopistossa. Siihenkin Andrée tarvitsi äitinsä luvan. Sylvie ihmettelee ja kauhistelee opiskelijoiden vapaamielisyyttä, sillä itse hän kunnioittaa edelleen kristillistä moraalia. Niinpä hän ystävystyy Pascal Blondelin kanssa, jolla on kauniit kasvot, moitteettomat käytöstavat ja hartaan katolilaisen maine. He alkavat opiskella yhdessä ja käydä filosofisia keskusteluja. Pascalin esikuva todellisuudessa on Maurice Merleau-Ponty.

Malou suostuu äitinsä painostuksesta 25-vuotiaana naimaan 40-vuotiaan leskimiehen, ”jolla oli jo vaivoinaan kaksi tytärtä.” Kihlausta juhlistetaan iltapäivätansseilla, jotka tympäisevät Sylvie-kertojaa:

Nuoret tanssivat, ja iäkkäät daamit katselivat vierestä heltyneinä. Näky ei ollut kaunis. Liian räikeät tai imelät tafti- ja satiinikankaat, venekaula-aukot ja tökeröt drapeeraukset rumensivat uskovaisia tyttöjä entisestään, he olivat unohtaneet kehollisuutensa kokonaan. Vain Andréeta oli ilo katsella. (–) Mutta vaikka hänellä oli terveen punaisiksi maalatut posket, hän näytti väsyneeltä.”

Andrée ja Pascal ystävystyvät ja käyvät keskusteluja uskonnosta. Andrée inhoaa uskovaisten teeskentelyä ja tekopyhyyttä. Sylvien mielestä Andrée elää orjuudessa, sillä äiti ja isoäiti vahtivat hänen jokaista liikettään ja suunnittelevat hänen elämäänsä itselleen mieluisaksi. Toisin kuin Sylvie, Andrée ei ole menettänyt uskoaan, mutta hänen suhteensa Jumalaan on mutkikas. Ympäristön tulkinnat Jumalan tahdosta aiheuttavat hämmennystä itsenäiseen ajatteluun kykenevässä nuoressa naisessa. Vaikka aikuiset ovat epäjohdonmukaisia, valta on heillä.

Suurissa vuosittaisissa maalaispidoissa Andrée hermostuu miesten huomioon ja yleisten naittajaisten ilmapiiriin. Hän kapinoi livahtamalla pitopöydästä uimaan kesken kaiken. Rouva Gallard motkottaa ja syyttää tytärtään kaikkien velvollisuuksien laiminlyömisestä, mutta tytär kehuu kylmän veden virkistävää vaikutusta.

Sylvie on joutunut rouva Gallardin epäsuosioon ja haluaa erottaa tytöt, joita jo koulussa sanottiin erottamattomiksi. Mutta Andrée ei halua lähteä äitinsä pakottamana toiselle paikkakunnalle tylsälle vierailulle. Niinpä hän tahallaan teloo jalkansa kirveellä mutta väittää sen olleen vahinko. Tytöt saavat jatkaa kesäistä yhdessäoloaan. Uhkarohkea ratkaisu kertoo Andréen luonteenlujuudesta ja rohkeudesta.

Maloun häiden jälkeen ystävykset tapaavat toisensa Pariisissa syksyllä. Andrée on onneton, sillä Pascal ei halua kihlautua, eikä hänen isänsä hyväksyisi kihlausta niin nuorena. Naimisiin pari voisi iän takia mennä vasta 2‒3 vuoden kuluttua, mutta Andréen äiti on ehdoton; ilman kihlausta nuoret eivät saisi jatkaa toistensa tapaamista. Rouva Gallard on aikeissa lähettää tyttärensä Cambridgeen. Mutta neuvokas Andrée menee tapaamaan Pascalin isää. Käy ilmi, ettei Pascal ole kertonut isälleen ollenkaan Andréesta. Pascal saapuu paikalle ja pääsee osalliseksi keskustelusta. Hän ei ollut vaivautunut puhumaan isän kanssa, koska oletti, ettei tämä pitäisi Andréesta. Herra Blondel ihmettelee asiaa ja antaa nuorten naima-aikeille hyväksyntänsä.

Lukija huokaisee helpotuksesta, mutta nyt ilmenee, että Andréella on kuumetta. Pascal tilaa taksin ja vie Andréen kotiin, jossa selittää kaiken rouva Gallardille. Rouva sanoo kaiken olevan hyvin ja haluaa tilata samppanjaa. Andréen tila heikkenee nopeasti, ja onnellista loppua odottava lukija ymmärtää tilanteen toivottomuuden. Andrée hourailee ja kuolee sairaalassa kolmen päivän kuluttua. Pienoisromaani päättyy kauniisti:

Hämärästi ymmärsin, että nimenomaan valkeus oli tukehduttanut Andréen kuoliaaksi. Ennen junalle lähtöä laskin tahrattomien seppeleiden päälle kolme punaista ruusua.”

Tästä upeasta teoksesta soisin näkeväni joskus elokuvan tai näytelmän.

Simone de Beauvoir (2021): Erottamattomat. Suomentanut Lotta Toivanen. Kosmos. Ranskankielinen alkuteos Les inséparables (2020).

Eva Sundgren, on helsinkiläinen kirjallisuuden maisteri kirjoittamisen linjalta Jyväskylän yliopistosta

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.