Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma (The Blazing World). Suom. Kristiina Rikman. Otava. 426 s.
Olen O
dysseus RIITTA VAISMAA
Taiteilija ja taidekauppiaan ja -mesenaatin leski Harriet Burden käy muistikirjoissaan läpi elämäänsä, jonka loppupuolella hän kirjoittaa olevansa Odysseus. Hän pohtii kuitenkin, onko hän sittenkin kärsivällisesti odottava Penelope, mutta päätyy lopputulemaan, jonka mukaan hän on aikanaan ollut Penelopekin mutta on loppujen lopuksi Odysseus. Aviomies pakotti hänet Penelopen rooliin.
Siri Hustvedtin uusin romaani Säihkyvä maailma käsittelee sukupuolten ja seksuaalisuuden moninaisen ilmenemisen rajaa ja osoittaa, ettei rajaa oikeastaan olekaan tai ainakin se on hyvin häilyvä. Sekä päähenkilö Harriet, yleisimmin Harry, Burden että hänen miehensä olivat molemmat biseksuaaleja. Tämän lisäksi Harry tunsi jo pikkutytöstä olevansa vähintään yhtä paljon poika kuin tyttö. Myöhemmin elämässä hän on kokenut naisen sukupuolen rajoitteena oman taiteensa arvostuksessa.
Koska hän tuntee olevansa yhtä hyvin mies kuin nainen, hän tekee sarjan kokeita, joissa miehet ottavat nimiinsä hänen taidenäyttelyitään. Hänen teesinsä on, että vain miesten näyttelyt noteerataan kunnolla, niistä kirjoitetaan arvostetuilla foorumeilla, niiden tekijät nostetaan näkyville.
Harryn suunnitelma etenee, ja tavallaan hän saa testeistään odotustensa mukaiset tulokset. Kaksi ensimmäistä koetta tukee Harryn teesiä, mutta ne eivät tyydytä hänen kunnianhimoaan. Ensimmäisen bulvaanin hän löytää lähikapakasta. Anton Tish on wannabe-taitelija, joka menee jossain määrin sekaisin saamastaan julkisuudesta. Hän haipuu taidemaailmasta; viimeisiä merkkejä hänen olemassaolostaan saadaan intialaisesta luostarista ja Kalifornian auringosta.
Phineas J. Eldridge on seuraava koekumppani. Vaikka näyttelyn taso nousee edellisestä, Harry ei ole vielä tavoitteessaan. Homopoika Phinny on kumppaneista ainoa, joka pyyteettömästi – rikas Harry kyllä maksaa kaikille varsin sievoisesti – pysyy sopimuksessa ja myös yrittää loppuvaiheessa omalla kömpelöllä tavallaan puolustaa Harrya.
Harryn naamiosuunnitelmien suureksi lopuksi kuuluu näyttelysarjan todellisen tekijän paljastaminen ja Harryn teesin tekeminen julkiseksi. Lopputulos on kuitenkin surullinen. Kokeista kolmannessa ja viimeisessä kunnianhimoinen ja julma miestaiteilija Rune pitää kiinni yhdessä tuotetun monimediaisen näyttelyn teosten tekijyydestään. Rune osaa monin tavoin iskeä Harryn heikkoihin kohtiin, jotka muistuttavat hänen omiaan. Riita saa liikkeelle ikävän tapahtumaketjun, josta ei kumpikaan selviä voittajana.
Säihkyvä maailma koettelee romaanin rajoja. Hustvedt aloittaa teoksen toimittajan, taiteentutkijan ja professorin, alkusanoilla. Romaani koostuu professori Hessin Harriet Burdenista tämän kuoleman jälkeen kokoamista hyvin erilaisista tiedoista. Mukana ovat paitsi Harryn päiväkirjat mm. Hessin tekemiä haastatteluja, Harryn lasten ja muiden läheisten kokemuksia, Harryn ympärillä pyörivän erikoisen taideväen kertomuksia ja taidelehtien artikkeleita sekä taiteen asiantuntijoiden lausuntoja. Säihkyvä maailma on kunnianhimoinen sukellus paitsi ihmismieliin myös filosofiaan ja taideteoriaan. New Yorkin taidepiireihin sijoittui myös Hustvedtin romaani Kaikki mitä rakastin (2007). Molemmat romaanit käsittelevät taide-elämän moninaisia valta- ja ihmissuhteita.
Säihkyvä maailma imitoi Hessin alkusanoista lähtien filosofian ja taideteorian tutkimusta. Hustvedt tuntee alan ja on tehnyt kunnioitettavan taustatyön. Se tulee näkyväksi Harryn uskomattoman laajan lukeneisuuden kautta ja lukuisin ja perusteellisin alaviittein, jotka toisaalta luovat polkuja tutkia asioita syvällisesti ja toisaalta ajoittain lähes väsyttävät romaanin lukijan. Aika ajoin käy mielessä, tarvitaanko aivan kaikki Hessin ja Hustvedtin materiaali siihen, että Harry Burdenista saadaan hienosti ristiriitainen ja moniaalle haaroittuva kokonaiskuva.
Säihkyvän maailman Harriet Burden on kaikessa ristivedossaan säihkyvä nainen, rakastava puoliso, äiti ja isoäiti. Vaikka romaanin kokonaissävy on surullinen ja paikoin jopa ahdistava ja epätoivoinen, Hustevdt luo Harriet-Harrysta lumoavan, suurisydämisen ja inhimillisen persoonan.
Harry elää hulppeasti aviomiehensä perinnön turvin. Hänen valtavassa ateljeekodissaan saa sijansa jos jonkinlainen taideväki. Pienessä murjussa samalla seudulla asuu epäonnistunut runoilija Bruno Kleinfedt, joka seurailee upean naisen puuhia, ei malta olla esittäytymättä ja tutustumatta. Ulkoisesti, sivistyksellisesti ja taloudellisesti varsin epäsuhtaisen parin välille syntyy kaunis rakkaustarina. Brunon muistelut Harrysta ovat Säihkyvän elämän sympaattisimpia ja liikuttavimpia jaksoja. Ne laventavat kuvaa valloittavasta naisesta. Ne ovat romaanin dynamiikalle ja sisällölle tärkeitä ja samalla lukijalle eräänlaisia lepopaikkoja, joita monin paikoin synkkä ja ahdistavakin teos tarvitsee.
” — hän näkee taas tuon naisen, naisen jonka hän on nähnyt usein, melkein päivittäin monen kuukauden aikana, naisen josta hän on kuullut puhuttavan, pitkän, harppovan naisen, jonka rinnat saavat hänen sydämensä pysähtymään. Siellä hän on taas, jälleen uudessa takissa, sananjalanvihreässä luomuksessa, jossa on laajat hihat ja jonkinlainen kiinteä huivi, joka laskeutuu hänen olkansa yli. Kleinfedt kuvittelee, että naisella on yksi vaatekomero pelkästään takeille ja toinen saapikkaille, sillä nekin näyttävät uusilta. Hän verhoutuu päivittäin, niin Kleinfedt kuvittelee, rahan taikavoimaan, mikä tarkoittaa yksinkertaisesti tätä: kaikesta näkee, ettei hän ajattele takkeja ja saapikkaita, niitä vain on.
—
Eikö Bruno ollutkin nähnyt hänet kerran, sattumoisin, kaukaisessa F-junassa lukemassa Schellingiä? Herra varjelkoon, nainen lukee Friedrich von Shellingiä F-junassa yhtä tyynesti kuin olisi silmäillyt Daily Newsia.
—
Tuo ei ollut mikään tavallinen daami. Ei, tällä naisella oli hyvä maku, ideat tanssivat hänen päässään tulikärpästen lailla. Naisen tukka oli kiharainen pehko ja hänen silmänsä olivat isot ja avoimet ja tummat, hänellä oli pitkä kaula ja leveät hartiat ja tuona päivänä, tuona lokakuisena aamuna, kun hän ylitti kadun Brunon alapuolella samalla tavalla kuin oli ylittänyt sen monet kerrat aikaisemmin, Bruno näki hänen kasvoillaan käväisevän haavoittuvan ja loukkaantuneen ilmeen, joka tuli kuin tuulahdus, ja äkkiä hän näytti kovin nuorelta. —
—
En sanonut, että hän voisi hönkiä tulta minuun päin, vaikka houkutus olikin suuri. Lohkaisin jotain muuta, ja hän nauroi. Harrylla oli kauniin valkoiset hampaat ja mahtava nauru, sellainen iso ja mahtava nauru, joka soi minulle unohduksen, pyyhkäisi mennessään vuosien elämän rotankolossa, se sai oloni keveäksi ja vapaaksi, ja kuten sanoin hänelle taakattomaksi, taakattomaksi koska Harriet Burdenin nauru nosti turhat puheet ja runon ja lohkeilleen linoleumin ilmaan ja lennätti pois. En tiedä miksi, mutta sanaleikkini hänen nimestään sai hänet vakavoitumaan ja hänen huulensa vapisivat. Ajattelin, että hän romahtaa siihen paikkaan ja kastelee kyynelillään puolesi syödyn kanan, jonka syöksyin pelastamaan. —
—
Oli ihme, että me löysimme toisemme, Harry ja minä. Se on edelleen ihme. Harry oli ihme.”
Myös Harryn tyttären Maisien muistoilla äidistään ja Harryn lapsuudesta saakka rinnalla kulkeneen ystävättären Rachelin kirjauksilla Hustvedt luo inhimillisen huokauksen paikkoja. Puheenvuorot ovat inhimillisiä, liikuttavia ja järkeviä. Psykiatri-Rachel on ajatuksissaan hyvinkin analyyttinen. Tämä myös suosittelee Harrylle psykiatria, ja tohtori F. kuunteleekin Harrya uskollisesti kymmeniä vuosia. Tätäkin tietoa Rune käyttää Harrya lyödäkseen.
Harryn suhde poikaansa Ethaniin, tulevaan kirjailijaan, on paljon problemaattisempi kuin dokumenttielokuvia tekevän Maisieen. Kun Ethan on julkaissut ensimmäisen novellinsa, äiti ottaa yhteyttä poikaansa.
”Ethanin tarinan nimi on ”Vähemmän kuin minä”. Olen miettinyt, mitä hän tarkoittaa sillä. Tarinan miespuolinen päähenkilö S herää eräänä aamuna ja on jotenkin erilainen. Jokin tärkeä aspekti hänestä puuttuu, hänen naiseutensa, hänen ytimensä, hänen sielunsa on paennut hänen ruumiistaan. Peilistä katsottuna hän ei näytä yhtään erilaiselta. —
— Kamalan kiinnostavaa, sanoin. Mutta Ethan oli hapan, yksitavuinen, sanoi, ettei minulla ollut aavistustakaan siitä, mitä hän yritti sanoa. S ja O olivat merkkejä mielivaltaisessa vaihtokaupassa. En sanonut siihen mitään. Sitten sanoin, että me taiteilijat harvoin tiedämme, mitä teemme, ja hän sanoi, ettei ollut minun asiani kertoa hänelle mitä hän tietää ja mitä ei. Hän ei ikinä riisu sitä kamalaa villapipoa. Se on ollut hänen päässään varmaan vuoden, varsinainen kypärä, jonka alle voi piiloutua. Kun sanoin että meillä kahdella näytti olevan suvussa kulkeva hattuteema, hän näytti kauhistuneelta. Hän ei halua olla niin kuin äitinsä. Hän olisi varmaan halunnut riipiä myssyn päästään heti, mutta hän oli liian ylpeä. En tiedä, miten ylittäisin välisemme kuilun. Teen kaiken väärin.
En sanonut siitä sanaakaan hänelle. Mutta onko mahdollista, ettei Ethan tiedä, että tuo hänen ”Se”-olentonsa muistuttaa kovasti hänen äitinsä taideteoksia?”
Harryn oma esikuva on 1600-luvulla elänyt herttuatar Maria Cavendish, jonka filosofinen ajattelu jäi aikoinaan tunnustamatta hänen naiseutensa tähden. Cavendish kirjoitti näytelmiä, romanttisia kertomuksia, runoja, kirjeitä, luonnonfilosofisia esseitä ja yhden utopiaromaanin, Säihkyvän maailman. Harry päättää antaa tekeillä olevalle veistokselleen nimen romaanin mukaan.
”— Hän oli Descartesin vastustaja, pitkän linjan anti-atomisti, Hobbesin oppien vastusta ja Ranskaan maanpakoon ajettu rojalisti, mutta myös kovaksi keitetty monisti ja materialisti, joka ei voinut, ei pystynyt ihan kokonaan luopumaan Jumalasta. Hänen ajattelunsa menee yksiin Leibnizin kanssa.
—
Herttuatar käytti joskus miesten vaatteita, liiviä ja lierihattuja. Hän kumarsi mieluummin kuin niiasi. Hän oli parraton hämmästys, roolien hämmentäjä. Hän esiintyi naamioituna tai valepuvussa. Hattu päästä teille, herttuatar. Ja heilahtakoon sen plyymi.
Ristiinpukeutujat riemastuivat Cavendishista. Miten muuten hieno nainen voisi laukata maailmalle? Miten muuten hän saisi äänensä kuuluviin? Naisen täytyi ryhtyä mieheksi tai poistua tästä maailmasta tai jättää maallinen majansa, alhaiseksi syntynyt ruumiinsa, ja säihkyä. —”
Samassa päiväkirjamerkinnässä, jossa Harry kertoo suhteestaan Cavendishin ajatteluun, hän kuvaa itseään:
”Minä olen mellakka! Ooppera. Uhka! Minä olen hullu Madge. Hullu hatuntekijä Harriet, hirveä anomalia joka elää Heartbreak Hotelissa lähellä Sunnyn baaria veden rajassa Brooklynissa ihmisten kanssa jotka ovat kuin suoraan sarjakuvista. Bruno sanoo, että jotkut naapuristossa kutsuvat minua noidaksi. Minä otan sen niskoilleni, taian lumon ja yön mahdin, minä olen uutta luova, lisääntymiskykyinen, kostea. Eikö heidän pelkonsa asu juuri siellä? Eivätkö naiset synnytä? — Minä haluan loistaa ja jyristä ja karjua.
Haluan piiloutua ja kyynelehtiä ja halata äitiä.
Niinhän me kaikki. ”
Siri Hustvedt: Säihkyvä maailma (The Blazing World). Suom. Kristiina Rikman. Otava. 426 s.