Risto Niemi-Pynttäri
Maailmankuulu kirjallisuusteoreetikko, Stanley Fish on siirtynyt kirjoittamisen opettamisen piiriin. Sen tuloksena hän on julkaisut kirjan How to Write a Sentence :and How to read One (2011) jossa lukeminen tunnustetaan tärkeimmäksi kirjoittamisen taidon elementiksi. Stanley Fish osoittaa tämän konkreettisesti aivan lauseen tasolla.
Kirjallisuusteoreetikkona Stanley Fish sai riidanhaastajan leiman pyrkiessään osoittamaan kuinka vähän kirjailijan tarkoitusperät vaikuttavat lopultakaan tekstiä luettaessa. Is There a Text in This Class? The Authority of Interpretive Communities (1980) teoksessa hän väitti että tekstien merkitys syntyy tulkintayhteisöissä ja kirjailijan yksityiset tarkoitukset vaikuttavat paljon vähemmän.
Yllättäen Fish luopui teoreetikon urasta vuonna 1999 ja kävi opettamaan kirjoittamista Illinoisin yliopistossa maisteriksi valmistuville. Hän asetti tavoitteekseen uudistaa esseen ja asiaproosan kirjoittamisen perusteet yliopistokoulutuksessa. Financial Timesin artikkelin mukaan tämä on taustalla Fishin uudessa teoksessa. Artikkelissa nostetaan keskeiseksi kritiikin kohteeksi vanha asiatyylin opas Elements of Style (1959). Fish toteaa ironisesti, että tuossa oppaassa ”tieto ja ymmärtäminen asetetaan tasolle, joka koskettaa vain harvoja kirjoittajia”, se on ikään kuin viimeinen kurssi keskikoulunsa kesken jättäville.
Toisin sanoen Elements of Style on kirjoittamisopas niille, jotka eivät lue. Kysyessään mikä on lause, Fish painottaa sitä että kieliopillisen kokonaisuuden sijaan on kiinnitettävä huomio loogisiin suhteisiin erilaisissa lausetyypeissä. Tämä on tärkeää siksi, koska lauseet ohjaavat ajattelua ja se millaisia ajatuksia opiskelija muodostaa, riippuu paljon lauseen kehittelemisen kyvyistä.
Lauseen muotoilua kannattaa siis harjoitella, Fishin neuvo on klassinen: tutki ja jäljittele erilaisia tyylejä.
Artikkelissa rinnastetaan vanha, päälausevetoinen ja selkeä proosa. Elements of Style esittää varsin Hemingway –vaikutteisen käsityksen hyvästä proosasta. Tuloksena on se, että kieli joutuu jatkuvan ”supistuksen kohteeksi”. Tämä linja huipentuu Raymond Carverin proosaan ja ennen kaikkea kustannustoimittaja Gordon Lishin kanssa tehtyyn millintarkkaan supistamistyöhön.
Fishin mukaan tunne-ilmaisujen karsiminen ja adjektiivien käyttökielto ei auta kirjoittajaa oppimaan lauseiden mahdollisuuksia. Hän kiinnittää huomion lauseen loogisiin suhteisiin, esimerkkinä on Jonathan Swiftin lause
”Viime viikolla näin naisen joka oli nyljetty, et voi uskoa kuinka se muutti hänen persoonaansa huonompaan suuntaan.”
Fish kehottaa kokeilemaan lauseita, joissa Swifin tavoin otetaan kaksi tunteisiin vaikuttavaa asiaa ja liitetään ne yhteen siten että loppu osoittaa kuinka absurdia kehittely on. Tämä on Fishin mukaan satiirisen lauseen perusmalli.
Kiinnostavampaa on kuitenkin se, kuinka Fish kehottaa harjoittelemaan David Foster Wallacen lausetta ”The Depressed Person” tarinasta.
“The depressed person was in terrible and unceasing emotional pain, and the impossibility of sharing or articulating this pain was itself a component of the pain and a contributing factor in its essential horror.”
Fishin mukaan tuskan tunne välittyy lauseeseen, piinaavan ”pain, pain, pain” toiston sekä sairaskertomuksen kaltaisen selostuksen myötä. Lauseeseen on tullut mukaan helvetillinen epäsuhta tuskan eristämäksi joutumisen ja sen kliinisen kuvauksen välillä. Fishin mukaan tämä on parasta mitä lause voi saavuttaa, eli se kuinka asia ja sen ilmaisu liittyvät yhteen. Hänen mielestään Wallacen proosa on uudistamassa amerikkalaista kirjallisuutta ja siihen kannattaa perehtyä.
Toinen merkittävä lauseen laatija on Fishin mukaan WG Sebald. Hän on Fishin mukaan ”alisteisen tyylin” paras edustaja. Sebaldin lauseen sisällä on selkeä hierarkia jonka mukaan sekä aika, että syy-seuraussuhteet on jäsennetty. Hänen mietteliäät ja polveilevat virkkeensä palvelevat hänen keskeistä aihettaan, muistoa ja muistamisen kokemusta. Sebaldin lauseet ovat niin pitkiä että ne menevät itsessään muistin rajoille, usein lause tutuu jopa unohtavan sen mistä lähti liikkeelle. Silti kokemus on rytmin ja jäsennyksen ansiosta miellyttävä.
Fishin mukaan Sebadlin proosa on merkittävää siksi, koska se luo muistojen heräämisen kokemuksen joka ajautuu kuitenkin unohduksen suuntaan. Sebald kirjoitti Fishin mukaan sellaista proosaa, joke Elements of Style oppikirjan mukaan olisi täysin kiellettyä.
Muistaminen kääntyy unohdukseen ja unohduksen merkkeihin Sebaldin Saturnuksen renkaiden viimeisessä lauseessa:
”Ja Thomas Browne, jolla silkkikauppiaan poikana oli silmää näille asioille, huomauttaa jossain Pseudodoxia Epidemica -teoksensa kohdassa, jota en enää onnistu löytämään, että Hollannissa oli aikoinaan tapana peittää mustalla silkillä surutalon kaikki peilit ja kaikki maalaukset, joissa oli maisemia, ihmisiä tai maan antimia, jottei vainajan ruumiista erkanevaa sielua sen viimeisellä matkalla häiritsisi mikään, ei oma peilikuva eivätkä kohta iäksi adotetut kotiseudun näkymät.”