KAROLIINA HAVERINEN (17.10 -2121)
Piranesi elää Talossa, joka muodostaa koko hänen tuntemansa Maailman. Valtava Talo koostuu neljään ilmansuuntaan loputtomasti jatkuvista saleista, auloista, erilaisista patsaista sekä merestä, joka virtaa Talon läpi. Piranesi ei tiedä, miten ja milloin on Taloon tullut tai mikä hänen oikea nimensä on, mutta se ei vaivaa häntä. Hän kokee olevansa tutkija ja tutkimusmatkailija, Talon Rakastettu Lapsi, jonka velvollisuus on toimia Maailman Suurenmoisuuden Todistajana.
Päähenkilön mukaan nimetty Piranesi (2020, suom. 2021) on englantilaisen Susanna Clarken (s. 1959) toinen fantasiaromaani. Kirjailijan esikoisteos Jonathan Strange & herra Norrell (2004) oli palkittu myyntimenestys. Clarke on julkaissut myös novellikokoelman The Ladies of Grace Adieu and Other Stories (2006). Clarken lukijoiden kauan odottama ja mystinen Piranesi vie kiehtovaan labyrinttiin, Taloon, jonka salaisuudet alkavat kiertyä hiljalleen auki.
Kolmikerroksisen Talon alimmat salit ovat veden valtakuntaa. Niistä Piranesi saa ravinnokseen kalaa ja meriheinää. Keskikerroksen salit ovat ihmisten ja lintujen, ylimmissä saleissa vaeltavat pilvet, joista sadevesi valuu seiniä ja portaikkoja pitkin alas. Talon ikkunoista näkyvät vain tyhjät ja kivetyt sisäpihat sekä aurinko, kuu ja tähdet. Piranesin päivät kuluvat tutkien Maailmaa eli Taloa. Hän tarkkailee vuorovesien liikkeitä ja tekee merkintöjä hänelle rakkaista patsaista, kalastaa, keskustelee lintujen kanssa ja pitää huolta kolmestatoista vainajasta, Talon entisistä asukkaista. Piranesi on nimennyt heidät muun muassa Keksirasiamieheksi, Piilotetuksi Ihmiseksi ja Käpertyneeksi Lapseksi. Hän pitää vainajien luut siistinä, vie heille uhrilahjoja ja kertoo tutkimuksistaan, etteivät he tuntisi oloaan yksinäiseksi. Lukijalle Talo voi näyttäytyä vaarallisena, kolkkona ja toisinaan jopa epämiellyttävänä, mutta Piranesi rakastaa kotiaan ja tehtäväänsä.
Talossa liikkuu myös Toinen, jota Piranesi tapaa kahdesti viikossa. Toinen on saanut nimensä siitä, että hän on Piranesin lisäksi toinen Talon asukkaista, muita elossa olevia ihmisiä ei ole. Piranesi arvostaa Toista suuresti: tämä on hänen ystävänsä ja kumppaninsa Taloon liittyvissä tutkimuksissa. Lukijalle käy kuitenkin hyvin pian selväksi, että Toinen tietää enemmän kuin Piranesi luulee ja että kaksikon kumppanuus ei ole niin tasa-arvoista kuin Piranesi haluaa ajatella. Toinen etsii Talosta suurta ja salaista ikivanhaa tietoa, jonka ihmiset aikoinaan hylkäsivät edistyksen takia, ja suorittaa taianomaisia rituaaleja saavuttaakseen tavoitteensa.
Aluksi romaanin viehätys syntyy erikoisesta miljööstä ja sen kiehtovasta kuvauksesta sekä Talon ja Piranesin mysteeristä, ei niinkään koukuttavasta juonesta. Mutta kun Piranesille alkaa selvitä, että asiat Talossa eivät olekaan aivan niin kuin hän on kuvitellut, lukija huomaakin pitelevänsä käsissään yllättävän monitasoista teosta. Pitkin romaania pudotellaan vihjeitä, joista alkaa avautua tarina, johon kietoutuu monia ihmiskohtaloita. Kuka Toinen oikeastaan on? Kuka jättää viestejä Taloon? Onko Talo todellinen vai kenties Piranesin kuvitelmaa?
Romaani muodostuu Piranesin päiväkirjamerkinnöistä, jotka on huolellisesti otsikoitu ja joita varten hän on kehittänyt oman tapansa nimetä ajan kulkua, esimerkiksi näin: “Päätän huolehtia itsestäni paremmin. Merkintä kahdeksannen kuun yhdeksäntenä päivänä vuonna, jona albatrossit tulivat lounaissaleihin.” Piranesi haluaa tallentaa kaiken löytämänsä tiedon kuudennelletoista henkilölle, sille, joka saapuu Taloon joskus hänen jälkeensä. Tapahtumia kuvataan siis Piranesin näkökulmasta. Osin tästä syntyy romaanin jännite. Lukija alkaa kyseenalaistaa kertojan luotettavuutta. Piranesi ei ymmärrä, miten hyväuskoinen hän on. Hän huomaa kyllä, että siinä missä hän itse elää hyvin askeettisesti, Toisella on paljon erilaisia vaatteita ja uusia tavaroita. Toinen käskyttää häntä kuin palvelijaansa, ja Toisen puheissa on myös epäjohdonmukaisuuksia. Piranesi kuitenkin selittää kaiken aina parhain päin: Talo antaa Toiselle enemmän, koska Toinen ei varmasti muuten selviytyisi Maailmassa hengissä, sillä tämä ei ole niin neuvokas kuin Piranesi. Piranesi pitää itseään taitavana ja järjestelmällisenä. Käännekohta tapahtuu, kun Piranesi löytää päiväkirjamerkintöjä, joita ei muista kirjoittaneensa.
Clarken romaanissa on mielenkiintoiset ainekset. Siinä on fantasiaa, jonka piirteistä ei oikeastaan voi kertoa enempää paljastamatta liikaa teoksesta. Siinä on myös ripaus dekkaria sekä runollista, kaunista kuvausta ja filosofista elämän pohdintaa. Teos tarjoaa erikoisen yhdistelmän jännitystä ja seesteisyyttä. Minuun romaanissa vetoaa erityisesti sen kieli, josta esimerkkinä voi toimia seuraava ilmaisuvoimainen kuvaus kolmen nousuveden sulautumisesta heti teoksen alussa:
“Ensimmäisenä tuli Kaukaisten Itäsalien Nousuvesi. Se kohosi lauhkeasti Itäisessä Portaikossa. Värissä ei ollut mitään merkittävää, ja Vesi ulottui vain nilkkojen korkeudelle. Se levisi Kiveykselle harmaaksi peiliksi, jonka pintaa marmoroivat sameat Vaahtojuovat. Seuraavaksi tuli Läntisten Salien Nousuvesi. Se jylisi ylös Läntistä Portaikkoa, iski rysähtäen Itäseinään ja sai kaikki Patsaat tärähtämään. Sen vaahto oli vanhojen kalanruotojen valkoista, ja myllertävät syvyydet olivat lyijynharmaat. Vesi kohosi muutamassa sekunnissa Ensimmäisen Patsaskerroksen Vyötäisten korkeudelle. Viimeisenä tuli Pohjoissalien Nousuvesi. Se kieppui ylös Keskimmäistä Portaikkoa ja räjähti Aulaan kimaltavana, jäänvalkeana Vaahtona.”
Jo heti kirjan alussa panin merkille, että teoksessa käytetään poikkeuksellisen paljon isoja alkukirjaimia. Koska kertojana eli päiväkirjan kirjoittajana toimii Piranesi, tulkitsen isojen alkukirjainten tavallaan personoivan Talon elementit, sen patsaat, salit ja luonnonilmiöt. Piranesi rakastaa ja vaalii kaikkea Talossa. Hän on yksinäinen, mutta saa lohtua siitä, että hän tuntee olevansa yhtä kaiken Talossa olevan kanssa.
Kielen lisäksi minuun lukijana vetoaa Piranesin persoona. Clarke on luonut päähenkilön, johon voi jossain määrin samaistua mutta jota ei voi kuitenkaan täysin ymmärtää. Piranesi kunnioittaa maailmaa, jossa elää. Kaikella on merkitys ja arvo. Talon hän alkaa nähdä uusin silmin, kun hän kyseenalaistaa tiedon etsimisen tärkeyden: “Talo on kallisarvoinen siksi että se on Talo. Se on itseisarvo. Se ei ole välikappale.” Piranesi haluaa uskoa kaikesta ja kaikista lähtökohtaisesti hyvää. Siksi hänen on vaikea ymmärtää, miksi ihmisen pitäisi hallita toista ihmistä tai miksi joku haluaisi toiselle pahaa. Piranesi on monessa suhteessa hyvin viaton, lapsen kaltainen, vaikka arvioikin itse olevansa iältään noin 35-vuotias.
Teoksesta jäivät vahvimpana muistijälkinä mieleen Piranesin pohdiskelut sekä hänen elämänarvonsa, joista juontuvat teoksen teemat: elämän ja ympäristön kunnioittaminen, oikeiksi näkemiensä asioiden puolustaminen ja pyrkimys hyvään. Teos on huomattavan paljon monisyisempi kuin aluksi ajattelin, ja uskon, että jokainen lukija löytää siitä omat oivalluksensa. Siksi suosittelenkin jokaista astumaan Taloon itse.
Susanna Clarke: Piranesi (WSOY, 2021) Suom. Helene Bützow. 261 s.
Karoliina Haverinen on mikkeliläinen kirjallisuusterapiaohjaaja ja äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja. Hän tekee kirjoittamisen väitöskirjaa Jyväskylän yliopistoon.