ANNA-LEENA TOIVANEN Taiye Selasin (s. 1979) esikoisromaani on ollut valtavan hypetyksen kohteena ilmestyessään tänä vuonna. Kun kirjailijaa on mentoroinut Toni Morrison ja tämän tekstiä ylistänyt Salman Rushdie, odotukset uudesta postkoloniaalisen kirjallisuuden it-tytöstä nousevat korkealle. Suomennoksen liepeissä lainataan kirjailija Teju Colea, jonka mukaan Selasi ei pelkästään ”uudista käsitystämme afrikkalaisesta romaanista, vaan romaanista ylipäätään.”
Nigerialais-ghanalaiset sukujuuret omaava Selasi on syntynyt Lontoossa, varttunut Yhdysvalloissa ja asuu tällä hetkellä Roomassa. Hän on opiskellut Yalen ja Oxfordin yliopistoissa, ja on kuvien perusteella näyttävä nainen – epäkirjallinen ansio, joka tietenkin pitäisi jättää arvioinnissa mainitsematta, vaikka markkinointihypetyksessä sillä onkin oma painoarvonsa. Selasi on siis nuorehko, korkeasti koulutettu, kaunis ja kosmopoliitti afrikkalaistautainen naiskirjailija. Täydellinen tähti tähän aikaan.
Kuten Selasin kosmopoliitista – tai kirjailijan lanseeraamaa termiä lainaten afropoliitista – taustasta saattaa arvata, liikutaan hänen romaanissaankin sujuvasti useammalla mantereella. Selasi, lukemattomien muiden afrikkalaisten/afrikkalaistaustaisten kirjailijoiden ja kirjallisuudentutkijoiden tavoin on kyseenalaistanut afrikkalaisen kirjallisuuden käsitteen tarpeellisuuden. Kyseinen kategoria onkin todella laaja: kolonialismi ja sittemmin muuttoliike ovat pitäneet huolen siitä, ettei afrikkalaista kirjallisuutta oikein voida paikantaa rodun eikä sijainnin perusteella. Ehkä afrikkalaista kirjallisuutta voitaisiin sijaintiin liittyvien kysymysten kohdalla hahmotella kirjallisuudentutkija Ato Quaysonia mukaillen postkoloniaalinen vs. diasporinen –jaottelun pohjalta. Tällöin postkoloniaalisen kirjallisuuden keskiössä on kansakunta ja sen ongelmat, kun taas diasporisessa kirjallisuudessa kansakunnalla ei enää ole samanlaista asemaa; siinä korostuvat liike ja siihen liittyvien identiteettikysymysten pohdinta. Tässä jaottelussa Selasin romaani solahtaa ongelmitta diasporisen kirjallisuuden kategoriaan. Diasporisuus onkin selkeä trendi afrikkalaisessa nykykirjallisuudessa. Trendin aallonharjalla ratsastavat mm. myös Chimamanda Ngozi Adichien uusin teos Kotiinpalaajat ja zimbabwelaisen NoViolet Bulawayon esikoisromaani We Need New Names, joka on ehdolla Man Booker-palkinnon saajaksi.
Kriittinen lukija voisi todeta, että Selasin romaani onnistuu olemaan tarpeeksi lähestyttävä länsimaiselle lukijalle: siinä on tuttujen elementtien mausteena sopivasti afrikkalaista eksotiikkaa. Ja jos Selasi nyt kuitenkin jostain syystä haluttaisiin sovittaa afrikkalaisen kirjailijan muottiin, on hyvä pitää mielessä Selasin etuoikeutettu tausta: hän hallitsee länsimaiset kirjalliset muodit ja myyvät teemat. Mantereella koko ikänsä asuneet, (länsimaisia) huippuyliopistoja käymättömät kirjailijat harvemmin tekevät näin suuria läpimurtoja kansainvälisellä kirjallisuuden kentällä. Selasi edustaakin yhtä tiettyä afrikkalaisen kirjallisuuden tyyppiä, jonka pohjalta ei kannata tehdä yleistyksiä koko laajan mantereen nimissä. On selvää, että Selasin edustama trendikäs diasporinen kirjallisuus saa eniten huomiota Afrikan ulkopuolella. Näin epäilemättä siksi, että siinä on oikeassa suhteessa tuttua ja vierasta.
Yksinkertaistaen ilmaistuna Selasin romaani kertoo hajonneen länsiafrikkalaistaustaisen perheen tarinan. Isä Kweku on lähtöisin köyhästä ghanalaisesta perheestä. Äiti Fola puolestaan on Nigeriasta; hänen perheensä on parempiosainen, joskin Folan äiti kuolee synnytyksessä ja isä myöhemmin sotilasvallankaappauksen aikana. Pari tapaa Yhdysvalloissa, jonne he ovat erilaisten vaiheiden jälkeen päätyneet opiskelemaan. Kweku opiskelee lääketiedettä, ja hänestä tulee myöhemmin menestyksekäs kirurgi. Fola uhraa oman uransa äitiydelle: hän synnyttää neljä lasta ja yrittää kasvattaa näistä täydellisiä menestyjiä. Kwekun lupaus menestyä ja Folan ammatillinen uhraus luovat pohjan perheen hajalle repivälle tragedialle, joka saa lähtölaukauksensa siitä, kun vaikutusvaltaiseen perheeseen kuuluva potilas kuolee Kwekun käsiin rutiinileikkauksessa. Kweku menettää työnsä ja käyttää valtavasti rahaa hyödyttömiin oikeustoimiin. Hän teeskentelee kokonaisen vuoden ajan käyvänsä normaaliin tapaan töissä, kunnes totuus tulee ilmi. Tämän jälkeen Kweku jättää perheensä ja muuttaa takaisin Ghanaan, rakennuttaa talon, jonka oli alunperin suunnitellut perheelleen, menee uudelleen naimisiin, ja kuolee jalat paljaina taloa ympäröivään puutarhaan, jota ei koskaan halunnut. Kwekun lähtö määrittää lasten elämää: Olun, Taiwon, Kehinden ja Sadien kipuilut nivoutuvat kaikki tavalla tai toisella isän hylkäämäksi tulemiseen; siihen, että tämä epäonnistui.
Romaanissa liikutaan jatkuvasti paikasta ja ajasta toiseen. Välillä ollaan 1980- ja 1990-lukujen Yhdysvalloissa, jolloin elämä oli vielä idyllistä ja perhe koossa; välillä matkataan nykyhetkeen ja Ghanaan, jossa Kweku tekee kuolemaa; tai Folan nuoruusvuosien Nigeriaan. Nykyhetkessä reflektoidaan usein menneisyyttä, kun henkilöhahmot ajautuvat muistojensa vietäviksi milloin minkäkin virikkeen houkuttelemina. Paljon aikaa vietetäänkin henkilöhahmojen päiden sisällä ja erilaisilla varsinaista tarinaa lihottavilla sivupoluilla. Kertomuksen nykyhetkeen sijoittuva dialogi tuntuu näiden ilahduttavan kaartelevien harhapolkujen jälkeen usein laimealta: kertojan ääni on niin lumoava, ettei oikein välittäisi kuunnella hahmojen puhuvan omin sanoin.
Romaani alkaa siitä, kun Kweku alkaa tehdä kuolemaa. Kuoleman läheisyyttä merkitsee turkoosinsininen perhonen, jollainen lenteli paikalla myös Kwekun äidin kuollessa 1970-luvulla. Romaanin alussa painottuu Kwekun tarina, ja se onkin koko romaanin mielenkiintoisin osa. Kwekun mielenliikkeet jäävät romaanissa vähemmälle huomiolle, ja tästä johtuen hänen hahmonsa on kiehtovin. Esimerkiksi motiiveja perheen jättämiseen ei käsitellä puhki. Yksi mielenkiintoisimmista Kwekuun liittyvistä elementeistä ovat hänen jalkansa ja tohvelit, joita hän pitää aina, paitsi merkityksellisesti juuri ennen kuolemaansa. Kwekun suhtautuminen jalkoihinsa on äärimmäisen suojelevaa. Eräästä Kwekun tyttären Taiwon kautta kerrotusta muistosta käy ilmi, että Kwekun jalkapohjat ovat lukuisten hiertymien, känsien ja haavaumien peitossa. Tämä puoli isästä merkitsee haurautta, hänen vaatimatonta taustaansa, jonka tämä on kätkenyt menestyneen afrikkalaisen maahanmuuttajan kilpensä alle. Kwekun paljaat jalat kuoleman hetkellä ja hänen tohveleidensa kohtalo nousevat toistuvasti esiin. Tohvelit herättävät perheenjäsenissä kysymyksiä, joihin ei saada vastauksia: ne tuovat oman lisänsä Kwekun mysteeriin.
Ghana ikuisesti alkaa lupaavasti. Ei tule heti mieleen montaakaan afrikkalaistaustaista kirjailijaa, jonka tyyli muistuttaisi Selasin hengästyttävää, joka suuntaan rönsyilevää, ilottelevaa kieltä. Lukija lumoutuu (tai kirjallisesta mausta riippuen uupuu) seuraavanlaisista virkkeistä heti ensimmäiseltä sivulta lähtien:
”Ama nukkuu kuin taarokasvi. Kuin jokin vailla aisteja. Hän nukkuu kuin Kwekun äiti, maailmasta irrallaan. Heidän taloonsa voisi murtautua joukko varvastossuisia nigerialaisia, vyöryä suoraan heidän ovelleen ruosteisissa Venäjän armeijan tankeissa yrittämättä lainkaan salailla toimiaan, kuten he ovat ryhtyneet tekemään Victoria-saarella (tai niin Kweku on kuullut ystäviltään, tylyiltä öljykuninkailta ja cowboyita, jotka on kotiutettu Suur-Lagosiin – outo afrikkalaisten laji, pelottomat ja rikkaat) – ja silti Ama vain jatkaisi kuorsaustaan, joka muodostaa eräänlaisen musiikillisen sovituksen: hän uneksii sokeriluumuista ja Tšaikovskista.” (15)
Selasin kieli on poikkeuksellisen runsasta, paikoittain vaikealukuisuuteen asti. Esimerkiksi seuraavan kappaleen joutuu lukemaan useampaan kertaan, eikä sen merkitys silti oikein aukea – alkukielistä teosta lukematta on vaikea sanoa, mikä osuus on kääntäjän työllä:
”Pistos johtuu lohduttomasta logiikasta, selvänäköisyyden kirouksesta, ei väliä mistä saman kirotun solmun naruista hän vetää: a) näkemisen turhuudesta – kun ottaa huomioon kauneuden tuhoisuuden, etenkin hauraudessa ilmenevän kauneuden tämänkaltaisissa paikoissa, joissa yhä verisen äidin on haudattava vastasyntyneensä, peseydyttävä ja mentävä kotiin takomaan jamssitahnaa; b) kauneuden itsepintaisuudesta, eritoten hauraudessa! kuten kastepisarassa ennen aamunkoittoa, jossakin joka tulee päättymään, ja hetkissä, ja puutarhassa, ja Ghanassa, rehevässä Ghanassa, pehmeässä Ghanassa, vehreässä Ghanassa, missä hauraat asiat kuolevat.” (26)
Polveilevaa ilmaisua rytmittävät yhden sanan virkkeet, lyhyet toistavat lauserakenteet sekä pilkotut relatiivilauseet, joissa käytetään pilkun sijaan pistettä. Selasin kieli on pääosin nautinnollista luettavaa nimenomaan siksi, että se vaatii lukijalta tarkkaavaisuutta. Kielessä näkyy kirjoittamisen riemu; se, miten ajaudutaan paikkoihin, joihin ei välttämättä tiennyt olevansa menossa. Polveileva ja omaa materiaalisuuttaan alleviivaava kieli pistää ilahduttavasti kampoihin juonivetoisuudelle.
Vaikka romaanin kieli pyrkiikin ajamaan juonen edelle, rakentaa Ghana ikuisesti myös juonellisia koukkuja, jotka vievät tarinaa eteenpäin. Jotkin juonikuviot tuntuvat tosin hieman hatusta vedetyiltä, kuten kaksosten Taiwon ja Kehinden kokema varhaisteini-iän seksuaalinen hyväksikäyttö heidän ollessaan enonsa hoteissa Nigeriassa. Tämän traumaattisen tapauksen on tarkoitus selittää kaksosten psyykkisiä ongelmia ja etenkin Taiwon hankalaa äitisuhdetta, mutta hieman sensaatiomainen juonenkäänne jää ontoksi: se on se pakollinen salaisuus, joka haluaa tulla paljastetuksi.
Ghana ikuisesti koskettaa lukijaansa pikemminkin hienosti kuvailtujen kohtausten välityksellä kuin jonkin yksittäisen juonenkäänteen tähden. Esimerkiksi silloin, kun Kweku muistelee lapsena kuollutta sisartaan ja sitä, kuinka tämän silmät nauroivat kuoleman hetkellä ”kaikesta huolimatta: tuberkuloosista, puutteesta, puoskarilääkäreistä, varhaisesta kuolemasta”, ja miten kuoleva sisar ”loi häntä itseään epäolennaisena pitäneeseen maailmaan katseen, joka kertoi, että hänkin piti maailmaa epäolennaisena” (45-46). Tai silloin, kun Ghanaan isänsä hautajaisiin matkustanut kömpelöä ruumistaan vihaava Sadie löytää itsestään tanssijan kyläläisten järjestämässä tervetuliaisjuhlassa. Sadien kutsuu tanssiin nuori tyttö, jonka ruumis on Sadien mielestä aivan yhtä ruma ja pökkelömäinen kuin hänen omansakin. Sadien yllätykseksi tyttö hallitseekin vartalonsa täydellisesti, ja kun Sadie seuraa tämän esimerkkiä, hän huomaa itsekin osaavansa:
”Sitten tulee kipinä. Jokin naksahtaa, hänen sisällään muodostuu logiikka, ja muukalainen hänen sisällään tietää mitä tehdä: tuntee tämän musiikin, nämä liikkeet, nämä askeleet, tämän rytmin. Vartalo rentoutuu, katse kohdistuu jalkoihin; hän liikkuu, ei katso, pelkää lopettaa liikkumisen, pelkää katsoa ylös kohti pientä kannustavaa yleisöä; hän liikkuu, hän hikoilee, hän itkee (minä tanssin, hän ajattelee epäuskoisena, kykenemättä lopettamaan); hänen vatsansa on tiukkana, reidet tulessa, raajat rentoina, lantio pyörii. Hartia ylös ja hartia alas, ympäri, jalka ulos jalka sisään; hän on vartalonsa ulkopuolella tai sen sisällä, sen sisäpuolella tietämättä silmistä, tietämättä katsojista mutta tietoisena takomisesta, rummusta.” (336)
Tällaisia lumoavan yksityiskohtaisia kuvauksia, joissa ollaan täysin läsnä tietyssä tunnetilassa tai tilanteessa on romaanissa paljon. Ne ovat epäilemättä sen loisteliainta antia.
Runsaus näkyy kielen lisäksi myös teemoissa, eikä se tässä yhteydessä enää olekaan ainoastaan hyvä asia. Erityisesti lasten kipuilujen aiheet (syömishäiriö, epävarmuus omasta seksuaalisesta identiteetistä, skandaalinkäryinen suhde yliopiston dekaanin kanssa, itsetuhoisuus jne.) levittävät romaanin aihepiiriä ehkä turhankin laajalle, etenkin kun mitään näistä ei lopulta käsitellä kovinkaan syvällisesti. Lasten ongelmien kohdalla syntyykin eräänlainen jatkuvan diagnotisoinnin vaikutelma: kaikki ongelmat palautuvat isään ja tämän lähtöön, ja isän lähtö taas painostavaan, osin itse luotuun menestyksen vaatimukseen.
Romaanin lopussa palataan niin sanotusti juurille, kun perheenjäsenet matkustavat Ghanaan hautaamaan Kwekua. Ghana ei tunnu lapsille kodilta, eikä vähiten Yhdysvaltojen ja Ghanan välisen elintasokuilun tähden. Taksimatkalla lentokentältä äitinsä talolle (Fola on jo aikaisemmin muuttanut Ghanaan asumaan) länsimaistuneet nuoret pistetään kasvokkain oman hyväosaisuutensa kanssa, kun paikallinen taksikuski alkaa puhua heille vihamieliseen sävyyn: ”Kuski kuljettaisi autossaan mieluummin jotakin jännittynyttä vaaleahiuksista paria kuin heitä, jotka ovat ruskeita, hyvin pukeutuneita, samanikäisiä kuin hän – ja joiden hän olettaa olevan amerikkalaisia ja rikkaita, ainakin rikkaampia kuin hän, jonkin julman kohtalon oikun vuoksi” (263).
Romaanin viimeinen osa tuntuu paikoitellen pitkäveteiseltä. Kun nauretaan, itketään ja halaillaan liikaa, sekä ilo että suru alkavat menettää merkitystään, eikä perheen jäsenten tapa löytää toisensa uudelleen jaksa oikein koskettaa. Romaanin loppu tarjoilee lukijalle hyvää mieltä; perhe pääsee sopuun menneisyytensä ja toistensa kanssa, erityisesti Kwekun muiston kanssa. Loppua kohden tekstin imu kuitenkin menettää koko ajan enemmän otettaan. Tulee ikävä romaanin alkua, sen hidasta polveilua ja kielellisiä eksymisiä, Kwekun hahmoa tekemässä kuolemaa puutarhassaan; tekee mieli lukea ensimmäistä osaa uudestaan, ei romaania loppuun. Tämä kaipaus kertoo siitä, että Ghana ikuisesti on ennen muuta teos, jonka kieli intensiivisimmillään herättää halun maistella rytmiä, sanoja ja ihailla monivaiheisia harhapolkuja sen sijaan, että pääsisi ratkaisua lupailevaan loppuun.
Teju Colen huomio siitä, että Selasi uudistaisi näkemyksemme paitsi afrikkalaisesta romaanista myös romaanista yleensä on tietysti liioiteltu; ihan mitään niin uutta luovaa Ghana ikuisesti ei ole. Joka tapauksessa teos onnistuu herättämään mielenkiinnon Selasin tulevia vaiheita kohtaan. Selasin kielessä on taikaa: on riemullista lukea proosaa, joka vaatii huomaamaan, ettei tärkeää ole ainoastaan se mitä, vaan myös se, miten.
Taiye Selasi: Ghana ikuisesti. Suom. Marianna Kurtto. Helsinki : Otava (2013).