Virginia Woolf: Oma huone

Klassikot itävät rikkaassa maaperässä  – SAARA LAAKSO (12.10.2020)

Naisella on oltava rahaa ja oma huone jos hän aikoo kirjoittaa”. Niinhän se on. Virginia Woolfin Oma huone –teoksen legendaarinen väite on melkein liian helppo allekirjoittaa. Arvaan, että vuonna 2020 kirjoittavista suomalaisnaisista harva yrittää kirjoittaa olohuoneessa lapsikatraan ympäröimänä (ellei korona-olosuhteita lasketa). Jos lapsia on hankittu, ne viedään päivähoitoon. Työhuoneen vuokraaminenkaan ei ole aivan tavatonta. Mitä Woolfin Oma huone voi tarjota näin vauraissa oloissa kirjoittavalle?

Oma huone tekee näkyväksi, mikä muu kuin kuviteltu ilmaisun vapaus, oma ääni ja lahjakkuus näkyvät kirjoittamisessa ja teoksissa. Woolf osoittaa yhteiskunnallisten valtarakenteiden ja taiteen tekemisen yhteyden, sen miten etenkin sukupuolten epätasa-arvo ja luokkaerot heijastuvat kirjoittamiseen ja edelleen teoksiin. Teos käsittelee myös kirjallisuuden ja kirjailijoiden tehtävää yhteiskunnassa. Woolfin havainnot tuntuvat kestäneen aikaa tavattoman hyvin, enkä ihmettele että Kirsti Simonsuuren käännöksestä on tehty uusin kansin varustettu painos. Siinä ei näytä olevan vuonna 1980 ilmestyneeseen verraten muuta eroa kuin se, että suomentajan alkusanat on siirretty teoksen loppuun.

Oma huone on laaja essee, jonka pohjalla on kaksi esitelmää. On onnellinen sattuma, että juuri esitelmätilaus on teoksen taustalla. Luultavasti teoksen taitava puheenomaisuus ja pyrkimys kommunikoida kuulijalle ovat tehneet siitä niin laajasti luetun. Woolf oli kiinnostunut naisten koulutuksesta ja asemasta kirjallisuuden kentällä. Saatuaan kutsun puhujaksi Cambridgen yliopistoon hän halusi henkilökohtaisesti koskettaa salissa istunutta naisyleisöä. Siinä hän epäilemättä onnistui. Äänen voi nimittäin kuulla yhä ja Woolfin luomaa kertojaa kuuntelee kuin ystävää. On karmaisevaa seurata, miten tuo älykäs ja kirjallisesti taitava ihminen törmää esitelmäpuheenvuoroa laatiessaan jatkuvasti esteisiin, jotka liittyvät patriarkaaliseen järjestelmään ja hänen asemaansa naisena siinä.

Essee on nerokas laji monimutkaisten aiheiden käsittelyyn, se antaa tilaa erilaisten tekstuaalisten ainesten sekoittamiselle. Woolf höystää historiallisia tosiseikkoja omilla havainnoillaan, tilannekuvilla ja ajatusleikeillä. Ne tekevät esityksestä elävän, jopa elokuvallisen. Lisäksi hän upottaa tekstiin lainauksia professoreilta, kriitikoilta ja kirjoittavilta naisilta. Näin suuret käsitteet kuten tasa-arvo, naisen asema ja luovuus alkavat tarkoittaa teoksessa jokapäiväisiä asioita: Tietynlaisia käytäntöjä, ajatuksia, mielipiteitä ja tekoja. Kerronnassa on ääneen ajattelun tuntu, kuin havainnot ja ajatukset tarkentuisivat ja syvenisivät kertomisen tapahtumassa. Monista Woolfin sivulauseista tai tilannekoomisista heitoista aukeaa pitkiä merkityspolkuja. Teoksessa koskettaa siis yhtä paljon kirkas ajattelu ja se, miten teos ajattelee ja argumentoi.

Woolfin teoksesta voisi käsitellä mitä tahansa aihesäiettä esseen verran. Keskityn siinä esitettyihin huomioihin kirjailijantyön edellytyksistä, koska ne ovat radikaaleja ja jääneet ehkä tasa-arvoa ja naisnäkökulmaa koskevien huomioiden varjoon. Woolf tarkastelee kirjoittamista toimintana, joka tapahtuu ensisijaisesti yhteiskunnassa ja lisäksi kirjoittavassa yhteisössä, suhteessa muihin tekijöihin ja kirjallisuushistoriaan. Olosuhteet, niin käytännölliset kuin henkiset vaikuttavat suoraan siihen, ketkä kirjoittavat, mistä kirjoitetaan ja millaisia keinoja tekijällä on teoksen valmistamiseen. Tämä kirjallisuussosiologinen näkökulma tuodaan harvoin esiin esimerkiksi kirjoittamisen opinnoissa.

”Minkälaisissa oloissa naiset elivät, kysyin itseltäni; sillä kirjallisuus, toisin sanoen mielikuvitusta vaativa työ, ei putoa kuin pieni kivi maahan kuten luonnontiede ehkä putoaa, kirjallisuus on kuin hämähäkin seittiä, ehkä hyvinkin hennosti kiinnittynyt, mutta kiinnittynyt silti elämään jokaisella neljällä nurkalla.” (60)

Woolfin keskeinen väite on, että taiteen tekeminen edellyttää sekä taloudellista riippumattomuutta että sisäistä turvallisuudentunnetta. Luova työskentely perustuu tekijän vapaudelle ajatella, havaita, hankkia sivistystä ja olla jouten. Ilman rahaa tällainen vapaus jää haaveeksi ja suurikin lahjakkuus ilmenee vain hyvinä kirjallisina yrityksinä, väittää Woolf.

Nostan hattua sille, miten suoraan teos käsittelee aineellisten puitteiden ja rahan merkitystä luovuudelle.

”Älyllinen vapaus riippuu aineellisista seikoista. Runous riippuu älyllisestä vapaudesta. Ja naiset ovat aina olleet köyhiä, ei ainoastaan kahden sadan vuoden ajan vaan aikojen alusta.” (149).

Woolf muistuttaa, että suurin osa jo hänen aikansa tärkeistä runoilijoista ovat yliopistokoulutuksen saaneita. Rahaa on tarvittu niin yliopistojen perustamiseen kuin opintojen maksamiseen.

Kirjoittajan on tunnettava elämää ja todellisuutta myös oman olohuoneensa ulkopuolelta. Sivistystä voi hankkia matkailemalla tai opiskelemalla, mutta tekipä niin tai näin, siihen tarvitaan aikaa, siis rahaa. Aikaa nimittäin ei ole riittävästi, jos on joko hoidettava lapsia kotona tai tehtävä henkensä pitimiksi mitä tahansa työtä. Woolf kysyy perustellusti, millaista kirjallisuuden historia olisi, jos miehet olisivat eläneet sellaista elämää kuin naiset menneillä vuosisadoilla:

”Jos Tolstoi olisi elänyt kotonaan ”Luostarissa” eristyneenä ja naineen naisen kanssa ”erillään siitä mitä kutsutaan maailmaksi”, miten tahansa ylevöittävä tuo moraalinen läksy olisikin ollut, hän olisi tuskin voinut, ajattelin, kirjoittaa Sotaa ja rauhaa”. (100).

Kertoja, joka on helppo samaistaa Woolfiin, kuvaa häpeilemättä sitä, millaisia asioita syliin pudonnut perintö hänelle mahdollisti. Raha poisti hanttihommien tekemiseen liittyvän katkeruuden ja salli hänen tehdä kutsumustaan vastaavaa työtä. Se teki hänet riippumattomaksi vastakkaisen sukupuolen hyväksynnästä tai taloudellisesta tuesta. Kun hänellä ei ollut enää henkilökohtaista kaunaa miehiä kohtaan, hän tuli ajatelleeksi esimerkiksi näin:

”Oli järjetöntä syyttää jotain luokkaa tai sukupuolta sellaisenaan. Suuret ihmisjoukot eivät koskaan ole vastuussa tekemisistään. Myös heillä, patriarkoilla, professoreilla oli taisteltavanaan loputtomia vaikeuksia, hirveitä takaiskuja. ” (55)

Aineellinen hyvinvointi antoi kertojalle siis uusia näkökulmia ja henkistä liikkumavaraa. Hänen oli helppo tuntea myötätuntoa sellaisiakin henkilöitä kohtaan, joita oli aiemmin pitänyt syyllisinä omaan ahdinkoonsa. Hänen mieleensä tuli tilaa ajatella järjestelmää yksilöiden sijaan. Kuitenkin, mikä tärkeintä: Raha teki hänestä vapaan.

”—Ja sitten parin vuoden kuluttua sääli ja suvaitseminen väistyivät, ja vapautuksista suurin tuli, nimittäin vapaus ajatella asioita niin kuin ne ovat. Tuo rakennus esimerkiksi, pidänkö siitä vai en? Onko tuo taulu kaunis vai ei? Onko tuo kirja minun mielestäni hyvä vai huono? Tätini perintö todellakin poisti pilvet taivaaltani ja asetti suuren ja mahtavan herrasmiehen hahmon sijaan, jota Milton suositteli ihailuni pysyväksi kohteeksi, avoimen taivaan kaaren.” (56)

Woolf tarkentaa, että käytännölliset olosuhteet heijastuvat mielentilaan ja kykyyn ajatella laajasti. Mitä enemmän ihminen joutuu kamppailemaan tai vihaamaan, sitä heikommin hän pystyy pohdiskelemaan ja tarkastelemaan todellisuutta avoimen uteliaasti. Se taas olisi tärkeää hyvin kirjoittamisen kannalta. Woolf lähtee siitä, että kirjailijan työssä on kyse rehellisyydestä ja avoimuudesta todellisuutta kohtaan. Kirjailija kyky tavoittaa elämä ”kuten se on”, on kestävän taiteen perusta. Parhaimmillaan kaunokirjallinen teos on ehkä kuin puhdas ja hiottu jalokivi, kappale joka on sekä osa todellisuutta että heijastaa sitä.

Woolf päättelee sekä taiteilijaelämäkertojen että kokemuksensa perusteella, että teoksen kirjoittaminen on aina äärimmäisen vaikeaa. Sitä voisi ehkä verrata äärimmäisen herkän ja painavan esineen siirtämiseen. Jos keskittyminen herpaantuu johonkin muuhun kuin itse esineeseen ja kantamiseen, tulos on enemmän tai vähemmän rikkinäinen.

”Kaikki pelaa vastaan sitä todennäköisyyttä, että teos syntyy kirjailijan aivoista ehjänä ja kokonaisena. Aineelliset olosuhteet ovat yleensä sitä vastaan.” (73).

Lisäksi kirjoittajan on kirjoitettava läpi maailman välinpitämättömyyden. ”Maailma ei pyydä ihmisiä kirjoittamaan runoja ja romaaneja ja historiateoksia, se ei tarvitse niitä”. Työn oikeutusta ja mielekkyyttä koskeva henkinen kamppailu ei siis katso sukupuolta tai yhteiskuntaluokkaa. Ympäristön masentavasta suhtautuminen ovat kärsineet myös monet maineikkaat runoilijat kuten Keats ja Flaubert.

Taiteen tekemisen kamppailut eivät kuitenkaan ole kaikille samoja. Woolf tekee huolellista selontekoa siitä, minkä vuoksi naiset ovat julkaisseet vähemmän kuin miehet ja miksi useimmat klassikot ovat miesten kynästä. Naistekijöiden historia on miehiin verraten lyhyempi ja louhikkoisempi. Tradition ja koulutuksen puute, työvälineiden vähyys ja kirjoittajien kohtaama suoranainen halveksunta ovat muodostaneet naisille sellaisen esteradan, ettei niistä ole selvitty vähin vaurioin. Monet teokset ovat jääneet kirjoittamatta ja kirjoitetuissakin on jälkiä kamppailusta.

Ratkaisevana käänteenä Woolf pitää 1700-lukuvun loppua, jolloin naiset saattoivat ensimmäistä kertaa ansaita rahaa kirjoittamalla.

”Raha antaa arvokkuuden sille mikä ilmaisena tuntuisi kevytmieliseltä. Vieläkin saatettiin virnistellä ”sinisukille joilla oli kirjoittamisen kutka”, mutta kiistämätön tosiseikka oli, että naiset saattoivat koota rahaa kukkaroon.” (92).

Woolf ottaa lyhyesti esiin sen, ettei raha ole vain toimeentulon väline taiteessa. Raha muuttaa puuhastelun tai harrastuksen ammatiksi ja pätevöittää tekijän.

Keskiluokkaan kuuluvien naisten kirjoittaminen oli Woolfin mielestä mullistava edistysaskel toisestakin syystä: Kun kirjoittaminen yleistyi, naiset saivat toisistaan esimerkkiä ja tasoittivat toisilleen polkua kohti suuria teoksia, kuten Jane Austenin Ylpeyttä ja ennakkoluuloa.

”Sillä mestariteokset eivät ole yksittäisiä ja yksinäisiä ilmestyksiä; ne syntyvät tuloksena monien vuosien samansuuntaisesta ajattelusta, ihmisryhmän ajattelusta, niin että joukon kokemus on yksittäisen äänen takana” (93),

Tradition, yhteisön ja esimerkkien vaikutus kirjalliseen työskentelyyn on Woolfin puheessa keskeinen. Kirjoittaja etsii ja saa ajatteluun tukea parhaiten nimenomaan itsensä kaltaisilta edeltäjiltä, siksi oli olennaista että monenlaiset naiset alkoivat kirjoittaa. Tästä Woolfin näkemyksestä tulee nopeasti mieleen kohu Kansallisteatterin roolituksesta ja sukupuolivähemmistöjen osasta teatterikentällä. Oma huone tuntuu antavan yhden vastauksen siihen, miksi on tärkeää, että erilaiset ihmiset edustavat taiteen tekijöinä itseään ja saavat näkyvyyttä. Ilman esimerkkiä ja polun raivaajia mahdolliset, myöhemmät merkkiteokset voivat jäädä tekemättä.

Teos nostaa toistuvasti esiin käytännöllisten olosuhdeiden lisäksi henkisen ilmapiirin vaikutukset kirjoittamiseen. Ympäristön asennoituminen, puheet, kommentit ja kritiikki vaikuttavat kirjailijoiden työkykyyn ja edelleen teoksiin. Väite on tuore, sillä usein vieläkin kirjailijantyöhön liitetään poikkeuksellinen itsenäisyys, itse valittu kärsimys ja sisäinen palo, joka voittaa kaikki ulkoiset esteet. Woolf ottaa olosuhteet vakavasti ja lähtee siitä, ettei taitelija voi olla immuuni sille, miten häneen suhtaudutaan. Vielä Woolfin aikana kirjoittaneiden naisten on täytynyt aktiivisesti unohtaa ympäriltä kuuluvat opettajien, tohtoreiden ja piispojen ohjeet ja varoitukset:

”Et voi tehdä noin etkä saa tehdä näin! Vain collegen jäsenet ja oppineet pääsevät nurmikolle! Naisilta pääsy kielletty ilman suosituskirjeitä!” (130).

Epäilevä ja vihamielinen ilmapiiri on epäilemättä estänyt naisia yltämästä parhaimpaansa tekijöinä. Teoksen väitteet kirjailijoiden herkkyydestä ovat rehellisiä ja melkein kiusallisia. Ne tuntuvat tosilta ja tekevät ymmärrettäviksi kirjoittamiseen liittyviä epävarmuuksia ja estoja. Teos tuntuu tässä suhteessa olevan loistava kirjoitusopas. Se puhuu kirjoittamisesta hyvää mielenterveyttä ja staminaa kysyvänä työnä.

Näyttää siltä että Woolfin ihannemaailmassa yhteiskunnan rakenteet olisivat sellaisia, että ne tasaisivat lähtökohtia. Woolf varmaan kannattaisi perustuloa. Se mahdollistaisi kaikille sen, jonka hän sai perintönä: Pienen, mutta joka kuukausi tilille ilmestyvän rahan. Rahan, joka antoi hänelle aikaa ja henkisiä resursseja tulla loistavaksi kirjailijaksi.

Toisaalta Woolf ei heitä palloa päättäjille, vaan kaikille jotka kirjoittavat. Hän vetoaa jokaiseen naisopiskelijaan luentosalissa ja jokaiseen lukijaan.

”Täytyy tapahtua jotakin mielensisäistä yhteistoimintaa miehen ja naisen välillä ennen kuin taiteellinen luominen voi toteutua. Jonkinlaisen vastakohtien avioliiton on saatava täyttymyksensä.” (144).

Woolf kannustaa kirjoittajia yhteistoimintaan niin mielen sisällä kuin sen ulkopuolella. Kirjoittavissa yhteisöissä on nimittäin voimaa. Hän rohkaisee toimintaan etenkin niitä, jotka eivät ole tottuneet valtaan ja omaan ääneensä. Vaikka Woolf puhuu sille kansanosalle, joka on ollut ja on yhä monin paikoin heikossa asemassa, hänen puhetapansa ei ole tippaakaan säälivä tai alentuva. Hän antaa naisille vastuun omasta tulevaisuudestaan ja kirjallisuuden tulevaisuudesta:

”Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan. ”

Virginia Woolf: Oma huone Suom. Kirsti Simonsuuri, Tammi (1929, suom.1980/2020).

Saara Laakso on kirjoittamisen maisteri Jyväskylän yliopistosta, hän työskentelee Vantaan Sanataidekoulussa.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.