Volkov: Pietari, eurooppalainen kulttuurikaupunki

Marjatta Ripsaluoma© POIKKEUKSELLISIA LAHJAKKUUKSIA, POIKKEAVA HISTORIA

Tuli tartutuksi aikamoiseen järkäleeseen. Kirja ei ole vaikea, sisällys on kulttuurihistoriaa, josta kuka tahansa kirjallisuudesta, teatterista, musiikista, kuvataiteesta jne. tietävä Pietaristakin jotain jo valmiiksi tietää, vaikka lukija ei venäjää osaisikaan. Suomalaiselle lukijalle kirja on todennäköisesti muuta Eurooppaa helpompi, koska Venäjällä ja Suomella on yhteinen historia.

Lähinnä kaksi asiaa teki lukemisen vaikeaksi. Ensimmäiseksi: detaljeita oli tuhottomasti. Niitä olisi ehkä voinut rajata. Toisaalta Volkov tuntuu olleen akateeminen perfektionisti, vaikka hän onkin saanut muusikon koulutuksen. Pietari on suurkaupunki, mutta ei ollut aina. On ehkä mahdotonta kirjoittaa särötöntä ja yksinkertaista historiaa jos vaikka vilkaiseekin Venäjän historiaa. Pietari Suuri perusti Pietarin. Hän aloitti kaupungin rakennustyöt vuonna 1703. Samaan aikaan oli sitten Isoviha, sota Ruotsia vastaan, ja sotaa käytiin Pietarin liepeillä, Suomessa.

Volkov ei puutu tähän konfliktiin, mutta se on aiheuttanut osiltaan Venäjä-trauman suomalaisissa. Lukija voi liittää Isovihan omiin historiallisiin muistiinpanoihinsa, tuskin kirjailija ja suomentaja ovat siitä vihaisia. Ei ole nykypietarilaisten syytä, että suurvaltojen piti jatkuvasti taistella.

Toinen hankaluus detaljien ohella on ajoittain hyvin tunteelliseksi äityvä kerronta milloin mistäkin kulttuuri-ilmiöstä tai -ihmisestä. Siihen ei ole tottunut asiallisen ankaraan luterilaiseen kulttuuriin kasvaneena, en tiedä olenko ainut asian huomannut. Tyyli ei ole äitelää, vaan hyvin perustukseen menevää mietiskelyä.

Tiedä sitten, pitäisikö puhua venäläisestä sielusta vai ei. Moni kaupungissa asunut väittää kyllä sellaisen olevan olemassa.

Emigranttien osuus

Johdanto-osuudesta huomaa aika hyvin millainen kirja on, onneksi myös Seppo Heikinheimo kirjoitti oman johdantonsa. Vaikka suomennos on tehty pääasiallisesti englannista, niin Heikinheimo tiesi amerikkalaisen painoksen muuttuneen oleellisesti alkuperäisestä venäläisestä, että hänen oli tuon tuostakin katsottava venäjänkielistä laitosta. Hän kertoo myös, miten päätyi translitterointiin, jossa on käytössä venäjänkielisiä kirjaimia, milloin on kyse venäläisestä ihmisestä ja muunlainen kirjoitusasu, jos oli kyse saksalaisista tai juutalaisista nimistä – useimmiten. Hän kuitenkin tahtoi noudattaa taiteilijoiden ja kirjailijoiden itsekäyttämää kirjoitusasua. Esimerkiksi ei Brodski vaan Brodsky.

Tämä kirja vilisee nimiä. Se on hakuteos ja siinä on kattava kirjallisuuslista ja nimiluettelo luvuittain, joten siihen tarkoitukseen tämä todella käy. Tyylillisesti tässä on paljon esseemäistä tekstiä, joka tekee kirjan vähemmän hakuteokseksi – se on oikeasti kiinnostava historiateos.

Pietaria ei ollut 300 vuotta sitten nykyisenlaisena olemassa, mutta niin kauan kaupungin nimi on ollut tunnettu. Nevajoen rämeikössä oli ennen suomalainen asutus, ruotsalaiset antoivat alueelle nimen Ingermansland, Ei-kenenkään-maa, eikä se hallinnollisesti kuulunutkaan oikein kellekään, vaikka kysyttäessä varmasti sekä Ruotsin kuningas että Novgorodin pajarit sanoivat hallitsevansa sitä. Puhumattakaan Moskovasta, jonne Iivana Julma aikoinaan perusti tsaarin istuimen.

Dmitri Merežkovski kirjoitti aikanaan romaanisarjan Kristus ja Antikristus (voi löytyä hyvinvarustetuista kirjastoista), jonka kaksi nidettä ovat nimeltään Pietari Suuri ja hänen poikansa Aleksei, toiset kaksi Michelangelo ja Leonardo. Pietaria ja Alekseita käsittelevä romaani kertoo isän ja pojan opiskelusta Hollannin laivanvarustamon opissa: Pietari tarvitsi laivaston ja halusi poikansa jatkavan sen rakentamista.

Kirjasarja ei ole ainut mahdollinen oheislukukirja, niitä löytyy paljon. Itse luin Volkovin ohella Ilja Ehrenburgin muistelmasarjaa Ihmisiä, vuosia, elämää  (suom. Juhani Konkka, Kansankulttuuri 1960/1980, toinen painos), josta oli paljon hyötyä. Ehrenburg oli Volkovia vanhempi ja vaikutti sekä Pariisissa että Moskovassa, muun muassa, joten hänen näkökulmansa tapahtumiin oli erilainen kuin USA:aan päätyneellä Volkovilla.

On hyvä olla perillä siitä, että venäläisiä on kautta aikojen muuttanut paljon muille maille, emigroitunut. He onnistuivat vaihtelevasti sopeutumaan uusien maiden olosuhteisiin. Volkov kirjoittaa tietenkin taiteilijoista, kirjailijoista, journalisteista ja historioitsijoista, joten siinä mielessä kirja on akateeminen, eikä lähene historiallista romaania.

Venäjä ja venäläisyys toi oman lisänsä läntisiin maihin. Volkov itse kertoo Leningradista ennen maastamuuttoaan näin:

Elimme kaikki sen tunteen vallassa, että kaupungilla oli suunnaton suukapula kurkussaan.

Mutta suuri osa pietarilaisista kulttuuri-ihmisistä jatkoi elämistään tsaarin tai Neuvosto-Venäjän johtajien puristuksessa. Heistä tärkein kirjassa on ehkä Anna Ahmatova, pietarilainen runoilija. Hänen runojaan on suomentanut mm. Marja-Leena Mikkola,  hyvinvarustetuista kirjastoista sitä runoutta todennäköisesti saa.

Volkovin johdannossa on vähän ennen loppua pitkä nimilista ihmisistä, jotka ovat antaneet hänelle materiaalia tai muuten auttaneet kirjan kirjoittamisessa. Nimilista kannattaa lukea läpi. Siinä saattaa olla lukijalle tuttuja nimiä.

Pietariin ei ole pakko mennä, voi istua kirjoituspöydän ääressä ja tehdä muistiinpanoja. Kirjan lukemisen jälkeen maailmankuva todennäköisesti on sitten laajentunut. Yksi asia ainakin tulee selväksi: venäläiset emigroituvat aika helposti, mutta siteiden katkaiseminen Pietariin tai muualle Venäjälle ei käy ollenkaan helposti, jos onnistuu lainkaan.

Maanpakoon ajetuille kotimaa muuttui alituiseksi kaipuun kohteeksi. Emigranteissa ruumiillistuu Pietarin vertauskuvallinen vajoaminen aaltoihin, sitten emigrantin kuvittelema Atlantiskin tuhoutuu. Kirjaa lukiessa nousee usein silmien eteen kuva itkevistä ja nääntyvistä ihmisistä. Kärsimys tuntuu oikealta ja aidolta, eikä sitä pidä sekoittaa sentimentaaliseen ”venäläisen sielun” olemassaoloon. Sen sijaan on kyllä harvinaista, että tietokirja käyttää voimanaan tunteita näin paljaasti. Usein ihmiset odottavat tietokirjalta ehdotonta rationaalisuutta. Lopulta kuitenkaan täydellistä rationaalisuutta tuskin on olemassa.

Kun Pietari Suuri rakennutti kaupunkiaan, Volkov kysyy työstä ilmeisen aiheellisesti:

Kuinka monet kuolivat nälkään, tauteihin ja näännyttävään pakkotyöhön? Todennäköisesti sadattuhannet. Pietari ei siitä piitannut, joten kukaan ei pitänyt lukua.

 

Tämä ei ole ainut kerta, kun Volkov puhuu kotikaupungistaan kuin elävästä olennosta. Pietari voi tarkoittaa monessa kohtaa sekä kaupunkia että sen perustaja-tsaaria.

Seuraava vuosisata

Volkov kuittaa 1700-luvun aika lyhyesti. Rakentaminen kesti kauan ja sen jälkeen kaupunki alkoi miltei heti laajentua. Kulttuurin edellytykset alkoivat syntyä 1800-luvulla ja suuret venäläiset nimet tulivat pietarilaisille tutuiksi.  Teatteri rakennettiin, taideakatemia perustettiin, kirjailijat käyttivät teoksissaan Pietarin rakennuksia ja kaupunginosia.

Syitä ja seurauksia Volkov kulttuurin nousulle pohtii näin:

Ooppera ja baletti kukoistivat keisarillisessa Pietarissa 1800-luvun alussa, mutta niillä ei ollut merkittävää vaikutusta Pietarin myyttiin. Ne olivat eksoottisia kukkia. Ne koristivat Nikolain Pietarin synkkää todellisuutta, mutta eivät ottaneet esille niitä ”kirottuja kysymyksiä”, jotka kaupunki teki asukkailleen.

Tilanne alkoi muuttua vähitellen. Tietä aukoi Venäjän kulttuurin yleinen nousu, ja todellinen vallankumous tapahtui musiikissa ja sitten maalaustaiteessa 1800-luvun puolivälissä. Tämä vallankumous muutti aikalaisten käsitykset Pietarista. Ne olivat heijastuneet liian pitkään kirjallisuuden peilistä. Sitä olivatkin kyllä pidelleet nerot: Puškin, Gogol, Dostojevski. Mudasta puhdistetun kuvan majesteettisesta ja kauniista kaupungista, keisarillisesta pääkaupungista, korvasi tuossa peilissä kirjailijoiden ansiosta toinen heijastuma – aavemainen kuva, jolla oli kauhistuttavat mutta silti yhä kauniit piirteet. Sitten tuokin kuva alkoi särkyä, himmetä, kadota.

Todennäköisesti uusi kaupunki toi paljon väkeä ympäröivältä maaseudulta.  Samaten esimerkiksi Suomesta ja Baltiasta, myös Saksasta. Pietari oli jo alkujaan monikulttuurinen kaupunki.

Pietari-kirja on kuvitettu teos, joten ensimmäisessä kuvasivustossa lukija saa nähdäkseen keisarillisen Pietarin kuvia, hevosajureita, reet, talven. Ensimmäisessä kuvassa on tietysti Pietari Suuri, ja ilmoitetaan kaupungin rakentamisen alkamisvuosi, 1703. Kuvatekstissä sanotaan:

Pietari halusi ällistyttää Venäjän ja koko sivistyneen maailman ja onnistui siinä.

Kaupungissa käyneet tietävät, että kanavineen ja uusrenessanssi- ja barokkityylisine taloineen se muistuttaa paljon Venetsiaa. Arkkitehti olikin italialainen Francesco Rastrelli. Kirjan lopussa Volkov muistuttaa, että ei ainoastaan Venetsiaa uhkaa uppoaminen, vaan sama kohtalo on edessä Pietarilla, ellei mitään tehdä ja nopeasti.

Rakentamisen jälkeen korjauksia on ollut minimaalisesti ja kaupunki on ollut useasti tulvien vallassa. Volkov ilmoittaa saman tien että kaksi sotaa, Leningradin piiritys ja yleinen sosialistisen kaupungin piittaamattomuus ja pinnanalainen korruptio veivät kaupunkia alaspäin nopeasti. Kirja on kirjoitettu 1995, ja lukiessa pitää miettiä onko Neuvostoliiton kaatumisen jälkeen tapahtunut jotain todella merkittävää nyky-Pietarissa. Pari asiaa tulee mieleen: Kronstadtia korjataan ja uusitaan ja Pietarilla on viittä vaille valmis jäteveden puhdistuslaitos.

1990-luvulla ja 2000-luvulla Pietarin holtiton Suomenlahden saastutus mainittiin suurimpana syynä Itämeren nopeaan kunnon heikkenemiseen. Ilmeisesti Itämeren maissa on tunnettu huolta, koska puhdistamo rakennettiin paljolti maiden yhteisin ponnistuksin.

Joka tapauksessa 1800-luvulla Pietari alkoi olla eurooppalaisten tietoisuudessa kaikilla kulttuurin osa-alueilla. Nimiä on paljon, mainittakoon tässä vaikka Etienne Falconetin Pietari Suuren monumentin innoittamana syntynyt, Puškinin kirjoittama Vaskiratsastaja, joka on tavallaan kirjan motto. Sitten on venäläisen musiikin ensimmäinen suuri säveltäjä Mihail Glinka, jonka nimi on konservatorion ohi kulkevan kadun nimessä.

Kirjailija Nikolai Gogol sanoi Nevski prospektistä:

Se on pelkkää petosta, pelkkää unta, ei lainkaan sitä, miltä se näyttää!

Huudahduksesta saattaa aavistaa tulevan avantgarden energisyyden. Kirja ei kerro ainoastaan murheesta ja surusta, vaan myös riehakkaasta ilosta, uuden luomisen nautinnosta. Gogol oli tietenkin aika lailla omanlaisensa, ei tule äkkiseltään mieleen toista yhtä näkyvää satiirikkoa, ellei sitten seuraavan sukupolven Daniil Harms’a lasketa surrealistiseksi satiirikoksi.

Volkov on parhaiten tunnettu musiikkimiehenä ja siksi yksi ensimmäisistä kuvista on koreografi Marius Petipan Prinsessa Ruusunen, jonka Tšaikovski sävelsi. Kuva on upea, otettu 1890-luvun ensi-illan jälkeen Mariinski-teatterissa. Suurin osa suomalaisistakin todennäköisesti tietää Mariinskin maineen hienona musiikkiteatterin tyyssijana, koska Valeri Gergijev sattuu vierailemaan Suomessa usein. Harva kuitenkaan muistaa, että Neuvostoliiton aikaan teatterin nimi oli Kirovin teatteri, muistoksi murhatusta kaupungin politrukista.

Kirovin murhasta lähti liikkeelle ensimmäinen isompi Stalinin toteuttama vaino, jossa kuoli enemmän kuin satojatuhansia ihmisiä, olen jossain nähnyt arvioita joiden mukaan Stalinin vainot tappoivat ehkä jopa 20 miljoonaa ihmistä. Varmaa lukua ei tunnu tietävän kukaan. Stalinin syntilistaan voi liittää myös Leningradin piirityksen, koska sen syynä oli hallitsijan piittaamattomuus maan puolustuksesta. Moni teloitettu oli armeijan palveluksessa ja juuri Toisen maailmansodan aattona. Tiettävästi moni upseeri varoitti maan johtajaa siitä, että Hitlerin Saksa saattaa hyökätä.

Joidenkin arvioiden mukaan Leningradissa olisi kuollut peräti 2 miljoonaa ihmistä.  Ainut tapa päästä pois piiritetystä kaupungista oli Laatokan jäätie. Se oli tietysti kelirikkoaikana kulkukelvoton. Jäällä on taipumus sulaa keväisin.

1800-luvun ja 1900-luvun alun nimistä näkee että ihmisiä on tullut joka puolelta Eurooppaa rakentamaan uuden suurkaupungin kulttuuria. Ja sitten Pietarista, samoin kuin muualta Venäjältä, myös lähti paljon ihmisiä muualle töihin. Sellaisia suuruuksia ovat mm. Igor Stravinsky, Marc Chagall, Vladimir Nabokov ja George Balanchine. Heidän vaikutuksensa on ulottunut ympäri läntisen maailman.

Esimerkiksi Balanchine vaikutti suuresti siihen, että venäläinen klassinen baletti alkoi levitä ympäri maailman ja siitä tuli eräänlainen klassisen baletin muotti. Se ei ole vieläkään kovin paljon muuttunut.

Avantgarde ja politiikka

Volkov esittelee Pietarin taidemuodot hyvin kattavasti mutta nostaa lopulta esiin ehkä voimakkaimmin runouden ja musiikin. Ne todella ovat monella tavalla tukeneet toisiaan. Kirjailijat saattoivat kirjoittaa oopperalibrettoja ja paikalliset säveltäjät saivat sillä tavoin myös työtilaisuuksia.

Tsaarin Venäjällä oli olemassa sensuuri. Sen kiertämisessä taiteilijat oppivat taitaviksi. Taito säilyi myös vallankumouksen jälkeisessä byrokraattisessa Neuvostoliitossa. Kummassakin valtiossa taiteet tuntuivat olleen kutakuinkin täysin alisteisia vallalle, tsaarin tai Neuvostovallan asemaa ei saanut uhata mikään.

Päinvastoin, taiteilijoiden oli mitä voimakkaimmin tuettava vallitsevaa valtiomahtia. Volkov on ehkä tässä maassa tunnetuin Dmitri Štakovitšin elämänkerran kirjoittajana. Kirjasta nousi Suomessa ja muualla maailmalla kova meteli ja sitä väitettiin väärennökseksi. Heikinheimo suomensi senkin kirjan ja masentui väärennösväitteistä. Väärennösväitteistä ja muusta aiheeseen liittyvästä debatista löytyy valtavasti tietoja netistä.

Volkovin käyttämä asiantuntija-/haastattelulista on ainakin tässä kirjassa kattava.  En tiedä miksi hän olisi nimenomaan Šoštakovitšin suhteen ruvennut väärentämään asioiden kulkua. Ellei kyse olisi ollut idän ja lännen välisestä poliittisesta taistelusta, mutta silloinkin lähdeviitteet olisivat ehkä ratkaisseet asian? Väärennöksestä puhujat ovat viitanneet kyllä joihinkin elämänkerran ristiriitaisuuksiin. Tämän kirjan mukaan ei oikeastaan ollut taiteilijoita, jotka eivät olisi joutuneet miettimään miltei päivittäin suhdettaan neuvostovaltaan ja etenkin sen sensuuriin. Ehkä on ollut viisasta olla jossain määrin horjuva mielipiteissään?

Tästä Pietari-kirjasta käy kyllä ilmi, että Volkov oli jotakuinkin täydellinen kulttuuriin fakkiutunut ihminen, mikä on kulttuurihistorian kohdalla hyvä juttu. Mukana on zamizdat-kirjallisuus ja muu taide. Se oli kädestä käteen leviävää runoutta, pihoilla järjestettäviä nopeita modernin taiteen näyttelyitä, konsertteja ihmisten kotona. Volkov on muistanut myös lukemattomat erilaiset yhdistykset, varsinkin ne jotka toivat esiin venäläiset avantgardismia, joka kukki miltei kaikilla aloilla. Yhdistysten tarinoissa on vahva surrealistinen henki, hyvin nuoren modernismin ääni.

Lenin ja Stalin eivät onnistuneet poisjuurruttamaan luomisen tarvetta sen paremmin kuin tarvetta olla yhdessä ja ajatella. Täytyy muistaa että poliisin ja muun ilmantokoneiston mahti oli aivan yhtä valtava kuin Hitlerin Saksassa. Vainojen alkaminen miltei samaan aikaan kahdessa mahtavassa diktatuurissa ei ole varmasti sattuma: kulttuuri, taide koetaan vaaralliseksi poliittiselle ideologialle, milloin ideologialle on yksinvalta.

Anna Ahmatova kuoli sydänkohtaukseen 5.3. 1966. Hänen suojattinsa Josef Brodsky oli vapautettu edellisvuoden marraskuussa karkotuksesta ja pääsi takaisin Leningradiin. Syynä karkotuksen loppumiseen saattoi olla Jean-Paul Sartren kirjoittama vetoomus runoilijan puolesta, se oli osoitettu Anastas Mikojanille. Mutta sitten vuonna 1972 Brodsky kuitenkin karkotettiin maasta.

Hän päätyi Yhdysvaltoihin, jossa myös Volkov asui. Volkov kertoo Brodskyn vaikutuksesta uuteen kotimaahansa:

Muuan arvossapidetty amerikkalainen liberaali älymystön jäsen tunnusti kerran Brodskylle, että hänen oli kiittäminen Brodskyä siitä, että hän ja hänen kaltaisensa ihmiset pystyivät hyväksymään venäläisen poikkeavuuden. Tämä poikkeavuus ulottui uusimpaan Pietarin myytin inkarnaatioon, jonka Brodsky oli tuonut mukanaan Leningradista.

En tiedä mitä runoilija oli ajatellut omasta ”poikkeavuudestaan”, enkä myöskään aivan käsitä miksi venäläiset olisivat aivan erityisen poikkeavia maassa, jonka asukkaat intiaaneja lukuunottamatta ovat muuttaneet muualta maailmasta. Mutta ehkä he olivat aika surkeita emigrantteja: Brodsky kaipasi elämänsä loppuun saakka kotikaupunkiaan. Leningradin sijaan hän kävi useasti Venetsiassa, jonka samankaltaisuutta moni kummassakin kaupungissa käynyt on tajunnut ajat sitten. Volkov lopettaa kirjansa Puškinin Vaskiratsastajan säkeisiin:

Mihin laukkaat, sinä korskea ratsu?

Ja mihin isket kaviosi?

Solomon Volkov: Pietari, eurooppalainen kulttuurikaupunki. Suom. Seppo Heikinheimo englanninkielisestä alkuteoksesta St. Petersburg – A cultural history. Kolmas painos. Otava 1996/2012, 635 s.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.