Kertojassa syntyy sinä (7)
Peter Handke Moravalainen yö, Risto Niemi-Pynttäri lukee.
Viidennen luvun aiheena on matka isän haudalle, jonnekin Saksan rajaseudulle. Luku vaikuttaa voimattomalta, isän haudan lähestyminenkö sen tekee vai mikä. Ex-kirjailija aavistaa sen itsekin sanoessaan, ettei jaksa sanoa isän nimeä ääneen, eikä nimetä seutua eikä paikkoja.”… puhti katosi täysin tarkempien paikannimien kohdalla, jopa nimien keksimisen suhteen”.
Kaksi tärkeää yritystä luvussa kuitenkin on: yritys telepaattiseen kerrontaan ja lukemisen taito, joka on olennainen juttu luvussa jossa palataan aikaan, josta kertojalla ei ole tietoa, lukeminen olisi voinut palauttaa menneisyyden eloon, mutta sekin jäi vain mahdollisuudeksi.
”Lukeminen … jossa kuolleeksi todetut asiat saivat sinut hämmästymään, aivan kuin asiat olisivat heränneet eloon vuosisadan kestäneen värittömän ja muodottoman esihelvettinsä jälkeen juuri lukemalla.Asioita, jotka eivät olleet sinulle kainalosauvoja, rullatuoleja, ambulansseja, ruumisvaunuja, vaan niitä, mitkä kukoistivat yhä avoimissa ja luultavasti juuri lukemisen kautta avautuvissa välitiloissa”.(237)
Tästä otteestakin näkyy, että nyt kertoja on alkanut puhutella ”sinää”. Ex-kirjailija kokee välittävänsä vaikutelmia ja elämyksiään telepaattisesti. Kerronta on siis saanut selvän ’addressen’, ja enemmänkin – Handkelle tyypillisn kohtuuttomasti – kyseessä on kertojan kanssa ’symbioosissa’ oleva kuulija, täydellisen välittömästi ymmärtävä oma kuvitelma.
”Nainen pysyi koko ajan kaukana, ja hän kertoi omasta kaukaisuudestaan käsin, välitti tälle niin sanotusti telepaattisesti näkö- ja kuulokuvia. Vastaavasti hänen monologinsa lauseet alkoivat säännöllisesti ”Tiedätkö …”, ”Voitko kuvitella…”, ”Hei, minäpä kerron…”, ”Voit uskoa…” (233)
Sinä-pronominin käyttö ei jää tähän, vaan täydellisen symbioosin hengessä kertoja puhuttelee myös itseään sinänä:
”Kadulla sinua kohtasi kuoppia…”