Ex-kirjailija keskustelee henkien kanssa (9)

Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handken Moravalaista yötä.

7-luvussa saadaan vastaus, miksi kyseessä on ex-kirjailija, tosin vastaus on äärimmäisen romanttinen ja sen antaa ammoin kuollut hengenheimolainen Ferdinand Raimund. Kun matka suuntautuu kirjaillisen esikuvan ja oppaan seuraan kerrontaan tulee dantemaisia sävyjä. Vaikka Dantea ei mainita, niin kerronta muuttuu klassisen tyylikkääksi ja esille nousee dantemaisia keskusteluja: keskustelu paikan hengen kanssa, keskustelu kirjoittamisesta ja neuvojen hakeminen muinaiselta esikuvalta, sekä nuoren naisen hahmossa oleva näky – joka tapahtuu varsin arkisesti, täpötäydessä junassa.

Ex-kirjailija matkaa erääseen paikkaan Itävallassa, missä henki on kerran puhutellut häntä. Vastaavissa paikoissa muualla, klassikon ja vähäpätöisen paikan välille syntyy kiinnostava rinnastus:

”Aikaisemman kirjoittajaelämänsä aikana hän oli tunnistanut hengen heräävän edeltävien kollegoidensa, tai paremminkin seudulle jälkensä jättäneiden kirjailijoiden sijoilta… Henki, joka oli saattanut hänet heidän jäljilleen, huokui nyt häntä vastaan ja otti hänen syleilyynsä, viipyi liki ja puhui hänelle, vaikka niin usein hän olikin tullut seudulle vain seudun nimen perusteella, nimen johon ei liittynyt muuta kuin tyhjää kesantopeltoa, vähäsuolaisia salaojia ja puunkantoja, kuten Vergilin ”Andes”, lähellä Mincio-joen rantaa, yksi tiheikköön päätyvä umpikuja rakentamattoman soraläjän vieressä, josta Sofokleen ”Kolonos” on saanut nimensä..” 295

Pikaisesti kertoja maallistaa kaikki korkeahenkiset odotukset, kaikkein pienin ja samalla voimakkain hengen kohtaaminen kesti sekunnin. Tällä tavalla hengen puhuttelu voi tapahtua nykyajassa:

”Tämä kohtaaminen oli tapahtunut kulloinkin vain kerran, kenties yhden ainoan virkkeen verran tai parhaassa tapauksessa yhden kappaleen aikana, joskus juuri muistiin kirjoitetun huudahduksen hetken ajan, ja näin ehkä useimmiten.” (296)

Vaikka kohtaaminen Ferdinand Raymondin kanssa kesti ehkä sekunnin, sen kertominen vie kauan. Siinä kertoja erottelee tarkasti millaisiin hylättyihin ja unohtuneisiin esineisiin paikan henki voi liittyä, ei museokamaan eikä teolliseen kamaan vaan vaikka !”epämääräiseen, yksinäiseen tuoliin.”  Viimein ex-kirjailija kohtaa esikuvansa hengen, keskustelun tuo mieleen Danten keskustelut Vergiliuksen kanssa:

”tervehdin sinua, ystävä,. On korkea aika sinun näyttäytyä Gutensteinissa. Mikä tuo sinut luokseni? Mitä tahdot tietää? Kysy minulta kaikkea – mutta älä sitä miten tullaan onnelliseksi ja tyytyväiseksi” Oraakkelilta neuvoa kysyvä: ” Onko vielä sellaisia satuja kuin sinun satusi ovat ?” – ”Ei. Tai parhaassa tapauksessa on katkelmia, satuja, jotka kestävät ainoastaan hetken” – ”Olisiko minun pitänyt luopumiseni sijasta vielä jatkaa kirjoittamista?” – ”Ei. Sillä sinä, kuten minä, olet kykenemätön kertomaan ilkeästä ja kuvailemaan pahaa, perin pohjin väärää. Ja pahat henget ovat olemassa nyt niin kuin aikoinaan ja nyt vielä pahempina kuin koskaan.”

Toinen tärkeä kysymys koskee kotiinpaluun teemaa:

”Miksi niin arkailen, siitä asti kun saavuin tähän meidän molempien maahan, mennä suoraan kotia kohti, siihen kylään, josta olen kotoisin, tai mitä siitä enää on jäljellä? Miksi kuljen aina pitkin kiertoteitä, poikkean alinomaan jonnekin, pitkittääkseni astumistani syntymäkotiini? Miksi minulla on tunne, että kotona minua odottaa kielletty vyöhyke? ” Kysy minulta jotain muuta. Itsensä murhanneen paikassa ei ole tilaa sanalle ”Kuolema”. (300)

Kertojoa yrittää lähestyä kysymystä toista kautta, vetoamalla kirjailijan kielisuhteeseen, ja siihen kuinka sanoja uhkaa pelkkä retorisuus ja ne ovat käymässä lentokyvyttömiksi koska niistä puuttuu rakkaus. Aivan kuin sanat: ”… eivät enää suuntautuisi kaukaisuuteen, eikä niillä olisi enää mitään tiettyä suuntaa, vaan ne oolisivat kuin lentokyvyttömiä, jotta ne rakkauden sanat eivät häipyisi kokonaan? Mistä johtuu Kotiinpaluu ja uhkaava Rakkaudettomuus? Tai vielä tarkemmin: kotiinpäin ja taka-ajatukset? Kotiseutu ja epäluulo?” ”Voi veliseni, älä puhu minulle rakkaudesta – älä minulle.” vastaa rakkauden takia itsemurhan tehnyt romantiikan kirjailija Ferdinand. Ja hän päättää neuvonsa sanoihin: ”Vielä tapahtuu kaikenlaista. Ei mitään syytä iloon. Äläkä kutsu minua kirjailijaksi, kutsu minua ilma-aineistonkerääjäksi.” (302)

Tämän jälkeen ex-kirjailija hyppää täpö-täyteen junaan ja kiitää kohti Wieniä. Junassa hän kohtaa näyn, lukevan tytön hahmossa ja kun hän huomaa että juuri kaiken kyynisyytensä kohdemaassa, Itävallassa istuu junassa tyttö joka lukee juuri sillä tavalla kuin hän on aina toivonut luettavan. Kuvaus antaa aihetta pohtia, millä tavalla lukemista voi pitää jonkin asian suojeluna:

”tytön lukeminen oli jonkin asian suojelua; koska sillä, millä tavalla tyttö luki, tyttö auttoi jotakuta, joka oli vaarassa. Turvaa tuottavasti vaikutti tämän kaltainen lukeminen, saattavasti, varjelevasti. Äidilliseltä, siltä vaikutti tämä lukija, joka vielä kuitenkin oli puoliksi lapsi, ja pysyi myös sellaisena koko elämänsä ajan” (311)