Risto Niemi-Pynttäri lukee Peter Handkea
Ex-kirjailija löytää työlleen jatkajan (13)
11 -luvussa ex-kirjailija vaeltelee ex-maassa, Balkanilla. Elää kesäpäiviä, kohtaa paikallisen puhumattomuuden mutta osaa lukea sen merkkejä. Sitten hän lukee lehdestä jutun joka kertoo tästä hänen matkastaan, ja kaikki uhkaa mennä pilalle, mutta onneksi ex-kirjailija löytää työlleen jatkajan, mahdollisen kirjailijan. Tässä lyhyesti sanottuna toiseksi viimeisen luvun sisältö.
Kertojan vaeltelu Balkanilla on teemoitettu erilaisten hyönteisten, liskojen ja lintojen päiviksi. Päiväkorentojen teemapäivänä korentoja on kaikkialla, he elävät hetkensä aamusta iltaan ja asettuvat lopuksi M tai W kirjaimen muotoon. Balkanilaisten leppäkerttujen päivänä saadaan vihje siitä kuinka ihmisiä on luettava, sillä ”balkanilaisessa suurieleisyydedssään leppäkertuilla on viisitoista tai kaksikymmentä mustaa pistettä punamustassa Belgrad selässään”.
Kohtasiko hän ihmisiä? Päivän teemat etenevät simpukoista korkeuksiin taivalle ja pääskysten päiviin, sitten ex-kirjailija istuu bussissa ja kohtaa ihmisen. Tämä on kanssamatkustaja, joka siirtyy bussin takaosasta istumaan ex-kirjailijan vierelle. Hän ei puhu mitään koko matkan aikana, lukee vain lehteään. Ja silloin ex-kirjailija huomaa, narsistiseen tapaansa, hänestä itsestään kertovan artikkelin. Siinä matka kuvataan eräänlaiseksi kirjailijan vastuun pakoiluksi, polttavat globaalit ongelmat unohtuvat kirjailijalta. Artikkelin on kirjoittanut toimittaja, jolla on palsta kaikissa suurimmissa eurooppalaisissa lehdissä, suulasta typeryyttä eri kielille käännettynä.
Tämän artikkelin silmäily suistaa ex-kirjailijan juuri sellaiseksi typerykseksi, kuin jutussa on kuvattu. Ja vain hetkeä aikaisemmin ex-kirjailija oli paneutunut lukemaan balkanilaista kärsimystä bussin ikkunalasista. Otsien, poskien, nenien, huulten painallukset bussin ikkunoissa kertoivat monenlaisista ihmisistä, ja vielä syventyessään enemmän hän pysty jo hahmottamaan erilaisten hengitysten, ahdistysten, huokausten jäljet myös bussin ikkunaan piirtyneenä. Ironinen kuva erilaisista kirjoittajista – toimittajasta ja kirjailijasta – kääntyy kuitenkin onnelliseksi. Ex-kirjailija ei ollut huomannut hieman edempänä olevaa poikaa, joka bussin ikkunasta katsellessaan ja kun koulun edustalla oleva puu huojui, poika huojui myös ”varpunen kylpi hiekkakuopassa, poika kylpi myös. Pyöreä kivi pyöri puron virtauksessa, ja hän pyöri kiven mukana.” Pojalla on selvästi siis taipumuksia eläytymiskerrontaan ja näin ex-kirjailija löytää työlleen jatkajan.