Tekijyys – Seymourin, Salingerin vai Buddyn?
J.D.Salinger: Seymour – an introduction
Raisa Marjamäki:
Some people — not close friends — haqve asked me whether a lot of Seymour didn’t go into the young leading character of the one novel I’ve published. Actually most of these people haven’t asked me; they’ve told me. (Salinger 1964, 71.)
Seymour — An Introduction on teksti, joka käsittelee tekijyyttä — mutta kenen tekijyyttä? Eksplisiittisesti kyse näyttäisi olevan nimestä lähtien Seymour Glassin tekijyydestä, Seymourista kirjoittajana. Kuitenkin kaikki, mitä lukija saa Seymourista tietää on läpeensä välittynyttä, se suodattuu Buddyn kertojakoneiston läpi. Buddy paljastaa itsensä salakavalasti tekstissä, jonka hän väittää kertovan veljestään. Seymourin kuvaamisen ja Seymouriin peilautumisen kautta hän maalaa täyteläisen kuvan itsestään, omasta tavastaan kirjoittaa ja olla. Buddy Glass taas on tavan takaa nähty Salingerin alter egona, joten onko Seymour — An Introduction oikeastaan teksti Salingerin tekijyydestä, hänen kirjoittajuutensa manifesti? Ja mikä merkitys on lopulta sillä, kenen kirjoittajuudesta teos lopulta kertoo? Seymour — An Introduction antaa kiinnostavan näkökulman kirjallisen luomisen prosessiin riippumatta siitä, pyrkiikö se kuvaamaan fiktiivisen henkilön vai historiallisesti olemassa olevan kirjailijan prosessia.
Vaikka Salinger ei kirjoitakaan omaelämäkertaa, on Seymour — An Introductionissa selkeä pyrkimys todellisuuden ja fiktion rajaviivan sekoittamiseen (Salinger 1964, 71). Suvi Järvinen on tutkinut Pirkko Saision autofiktiivistä trilogiaa kirjoittamisen tutkimuksena ja toteaa: ”Autobiografinen ja autofiktiivinen viritys on merkki siitä, että teosta voitaisiin lukea kirjoittamisen tutkimuksena eikä ainoastaan kaunokirjallisena teoksena” (Järvinen 2009, 88). Niinpä Seymour — An Introductionissa vallitseva ambiguiteettisuus Buddyn Glassin ja J. D. Salingerin vastaavuudesta, samoin kuin läpeensä juoneton esseenomainen tyyli, oikeuttaa mielestäni lukemaan teoksesta esiin myös kirjoittamisen filosofiaa koskevia piirteitä, tutkimusta kirjoittamisesta.
Kiinnostavaa tämän esseistisen juonteen rinnalla on Buddyn kerronnan äärimmäiseen dokumentaristisuuteen pyrkivä tyyli. Samalla kun Salinger kirjoittaa fiktiivistä kertojaa, hän tekee kaikkensa, jotta saisi lukijan unohtamaan hahmonsa fiktiivisyyden. Vaikka Buddyn viittaukset Salingerin julkaistuihin kertomuksiin hänen ominaan vieraannuttavatkin lukijaa, vieraannutuksen kohteeksi joutuu pikemminkin Salingerin hahmo kuin Buddy, joka valtaa teoksessa tilaa kuin imperialistit Afrikkaa. Kertoja eli Buddy analysoi jopa teoksen nimeä (Salinger 1964, 68) pitkällisesti miehittäen näin kaiken teoksessa ilmenevän omiin nimiinsä siinä määrin, että lukija lopetettuaan yllättyy kun löytää kannesta tekijän nimeltä J. D. Salinger Buddy Glassin sijaan. Lopulta on kuin maailmassa olisi vain lukija ja hillittömän intiimiä suhdetta luova Buddy Glass:
”It seems to me that this composition has never been in more imminent danger than right now of taking on precisely the informality of underwear” (Salinger 1964, 95).
Tekijyys on saman aikaisesti levällään jokaisella teoksen sivulla ja kuitenkin piilossa, tyystin hävinneenä. Kuten Kaisa Kurikan analysoima Maiju Lassilan Rakkaus, Seymour — An Introductionkin on jatkuvasti itsetietoinen omasta kertomusluonteestaan, fiktiivisyydestään vaikka antaakin ymmärtää muuta (Kurikka 2006, 238). Vaikka Salingerin teos ei pelaa pseudonyymeillä niin kuin Lassilan ”omaelämäkerrallinen” teos, siitä on yhtä kaikki todettavissa sama kuin Lassilan romaanista; tekijyys on liikkuva, tarkasti paikantumaton (Kurikka 2006, 239).
Seymour – näkijä
Kun alamme tarkastella Seymour Glassin henkilöhahmoa, etenkin kun kiinnostuksenkohde on hänen kirjoittamisensa, on otettava huomioon, että kaikki Seymourista saamamme tieto kulkee Buddyn kertomismyllyn läpi. Seymour pääsee esiin omalla äänellään ainoastaan kirjelappusissa, joihin hän on vuosia aiemmin kirjoittanut Buddylle palautetta tämän tarinoista (Salinger 1964, 97–102). Lukija ei saa nähtäväkseen edes Seymourin runoja (lukuun ottamatta kahdeksanvuotiaana kirjoitettua ”John Keats / John Keats / John / Please put your scarf on” (Salinger 1964, 79), vaikka Buddy kirjoittaa niistä usean sivun verran. Problematisoin tätä asetelmaa tarkemmin luvussa 6 ja pyrin tässä esittämään, mitä saamme Seymourin kirjoittajuudesta tietää.
Eettisen ja esteettisen herkkyyden yhteen nivoutuminen on Salingerin henkilöille tunnuksenomaista. Seymourissa tämä ilmenee äärimmillään: Hän on sekä lahjakas kirjoittaja (ja lapsinero joka alkaa opettaa kirjallisuutta 19-vuotiaana newyorkilaisessa yliopistossa) että henkisesti hyvin herkkävireinen henkilö, josta Buddy toteaa hänen olleen ainoa tuntemansa henkilö ”who more frquently than not tallied with the classical conception, as I saw it, of a mukta, a ringding enlightened man, a God-knower” (Salinger 1964, 68). Seymour — An Introductionissa Buddy yhdistää Seymourin ja hänen kaltaistensa mihinkään uskontoon paikantumattoman vakaumuksen maailman pyhyydestä heidän tapaansa tehdä siitä havaintoja:
– all persons who look for God, and apparently with enermous success, in the queerest imaginable places — e.g., in radio announcers, in newspapers, in taxicabs with crooked meters, literally everywhere. (My brother, for the record, had a distractiong habit, most of his adult life, of investigating loaded ashtrays with his indexfinger, clearing all the cigarette ends to the sides — smiling from ear to ear as he did it — as if he expected to see Christ himself curled up cherubically in the middle, and he never look disappointed.) (Salinger 1964, 69.)
Kuten kaikki kunnon epifanaattiset kirjailijat, Seymourkin on valmis näkemään merkitystä siellä, missä sitä ei yleisen mielipiteen mukaan välttämättä olisi. Epifanian aiheuttavalle seikalle onkin tunnusomaista sen suhteellinen vähäpätöisyys (Beja 1971, 16); sama ilmentymä saattaisi olla jollekin toiselle täysin merkityksetön. Näin epifania on myös hyvin henkilökohtainen ilmiö, se kytkeytyy kirjoittajan omiin kokemuksiin ja tuntemuksiin, juuri samoihin asioihin jotka romantiikan aikakausi saattaa runouden piiriin.
Näkijyys
Seymour siis rinnastuu helposti romanttiseen runoilijaan, poikkeuksellisen havaintokyvyn omaavaan yksilöön.
”A fine sensibility is needed if one is to take full advantage of such exceptional moments before they disappear” (Beja, 1971, 51). Tämä näkyy myös siinä, millaiset roolit Glassin perheen lapsille muodostuvat: ”– inevitably, I think, he was also our rather notorious ’mystic’ and ’unbalanced type’” (Salinger 1964, 68).
Poikkeuksellinen herkkyys ei tule ilman sivuoireita ja selventämättä milloinkaan tarkemmin Seymourin itsemurhan syitä, Buddy jättää lukijalle tykyttävän tunteen siitä, mikä oikeastaan ajoi Seymourin tappamaan itsensä.
Buddy sijoittaa Seymourin samaan ryhmään Kafkan, Kierkegaardin ja van Goghin kanssa, viitaten heihin neljänä, eri tavoin surullisenkuuluisana Sairaana Miehenä (Salinger 1964, 66). Näistä neljästä taiteilijasta kirjoittaessaan Buddy esittää manifestinsa taiteilijuudesta ja Seymourista taiteilijana:
Isn’t the true poet or painter a seer? — I say that the true artist-seer, the heavenly fool who can and does produce beauty, is mainly dazzled to death by his own scruples, the blinding shapes andcolors of his own sacred human conscience. (Salinger 1964, 67.)
Seymour on näkijä jo nimensä puolesta. Tämä käy ilmi Salingerin varhaisemmassa novellissa A Perfect Day for Banana Fish, jossa rannalla oleva pieni tyttö kutsuu Seymouria jatkuvasti nimellä ”see more glass”. Muissa Glassin perheestä kertovissa novelleissa on enemmän viittauksia Seymourin läpeensä poikkeuksellisiin lahjoihin, mutta Seymour – An Introductionissakin mainitaan mm. hänen kyvystään nähdä menneisyyteen:
”That time two summers ago when I was out so long, I was able to trace that you and Z. and I have been brothers for no fewer than four incarnations, maybe more” (Salinger 1964, 100).
Tällaisina koe-eläinesimerkkeinä Seymourin näkijyys uhkaa kuitenkin banalisoitua naurettavaksi, pois siitä hämmentävästä lumosta, joka itse teoksessa vallitsee. Siksi tahdon myös antaa fiktion puhua puolestaan:
At length, when the conversation — in my view, at least — was going straight to hell, he [Les Glass, isä] got up abruptly and went over to look at a photograph of himself and Bessie that had been newly tacked up on the wall. He glowered at it for a full minute or more, then turned around, with a brusqueness no one in the family would have found unusual, and asked Seymour if he remembered the time Joe Jackson had given him, Seymour, a ride on the handle bars of his bicycle, all over the stage, aound and around. Seymour, sitting in an old corduroy armchair across the room, a cigarette going, wearing a blue shirt, gray slacks, moccasins with the counters broken down, a shaving cut on the side of his face that I could see, replied gravely and at once and in the special way he always answered questions from Les — as if they were the questions, above all others, he preferred to be asked in his life. He said he wasn’t sure he had ever got off Joe Jackson’s beautiful bicycle. And aside from its enermous sentimental value to my father personally, this answer, in a great many ways, was true, true, true. (Salinger, 1964, 94.)
Näkemisestä syntyvä runous
Buddyn pieni lisähuomio, yhden sanan tarkennus ”he himself wrote — bled — haiku” (Salinger 1064, 80) kertoo lukijalle valtavasti Seymourista kirjoittajana. Ensinnäkin näin rinnastetaan kirjoittaminen johonkin erittäin orgaaniseen, väistämättömään ja oman päätösvallan ulkopuoliseen. Toiseksi haiku on juuri niin pieni ja vilpitön runomuoto, että sitä (toisin kuin Buddyn itsensä kirjoittamia semikaaottisia lauselabyrinttejä ) on mahdollista ’vuotaa’.
Kuten mainitsin jo aiemmin, kiinalainen ja japanilainen runous ovat Seymourin oman runouden merkittävin kasvualusta. Ne 186 runoa, jotka Buddylla on Seymour – An Introductionin kirjoittamishetkellä hallussaan, jotka hän on luvannut editoida ja etsiä niille julkaisijan, ovat kaikki niin kutsuttuja kaksoishaikuja, ”double haiku, if such a thing existed” (Salinger 1964, 80). Säkeet ovat mahdollisimman paljaita ja koristelemattomia, ja Buddyn kuvailu herättää mielikuvan myös imagistisista runoista, joiden keskeinen elementti on puhdas kuva. Beja asettaakin imagismin yhdeksi hyvin epifania-alttiiksi kirjallisuuden muodoksi, juuri käsitteiden puutteen ja välähdyksenomaisuutensa vuoksi (Beja 1971, 64–65).
Seymourin vahvuus runoilijana on nimenomaan hänen kykynsä nähdä; hän ei pyri kirjoittamaan tietyistä aiheista tai teemoista, vaan pitää silmänsä auki ja antaa maailman virrata niihin. ”– the true poet has no choice of material. The material plainly chooses him, not he it.” (Salinger 1964, 77.) Tämä rinnastuu Nichollsin tekemään huomioon siitä, kuinka runoilijoilla on silmä, joka ei ainoastaan näe kohdetta vaan kykenee myös saattamaan kohteen paljastavaan polttopisteeseen (Nicholls 1987, 43).
Buddyn kuvaus hänen kokemuksestaan Seymourin runoja lukiessa on selkeä kuvaus lukijan epifaniasta:
– each of the poems is as unsonorous, as quiet, as he believed a poem should be, but there are intermittent short blasts of euphony (for want of a less atrocious word for it), which have the effect on me personally of someone — surely no one completely sober — opening my door, blowing three or four or five unquestionably sweet and expert notes on a cornet into the room, the disappearing. (I’ve never known a poet to give the impression of playing a cornet in the middle of a poem before, let alone playing one beautifully, and I’d just as soon say next to nothing about it. In fact nothing.) (Salinger 1964, 81.)
Buddyn vertauskuvallinen selostus lukukokemuksistaan rakentaa Seymourista myyttistä kuvaa runoilijana. Katkelman lyyrinen kieli kertoo myös selkeästi halusta välttää runojen analyyttinen ja dissektoiva tarkastelu ja pikemminkin puhua niistä impressionistisella eetoksella. Vaikka näin voimistetaankin lukijan näkemystä Seymourista hyvin romanttisena tekijähahmona, teoksesta löytyy myös kyseistä näkemystä vastustavia kohtia, jotka korostavat Seymourin runoja tekijän elämästä irrallisina.
I’ve already mentioned that although I believe his poems couldn’t be more personal, or reveal him more completely, he goes through every one of them, even when the Muse of Absolute Joy is sitting on his back, without spilling a single really autobiographical bean (Salinger 1964, 93).
Vaikka Seymourin kirjoittamiseen kytkeytyvät epifaniat ovat selkeästi omaan kokemukseen kytkeytyviä, niihin liittyy myös henkilökohtaisuuden ylittyminen, jolloin Seymouin runous ei ole enää palautettavissa hänen omaan elämäänsä. Andrew Bennet kirjoittaa romanttisen runoilijuuden kaksisuuntaisesta luonteesta:
”The paradox is that while Romantic poetics focus on authorship, they also evacuate authorship of subjectivity” (Bennett 2005, 65).
Hän toteaa myös romanttisen kirjailijan olevan aina fiktio (Bennett 2005, 71). Sellaista nerouden ja maailmasta riippumattomuden astetta, mikä romanttiseen runoilijuuteen kuuluu, ei ole olemassa muuten kuin sepityksen tasolla, sillä kirjoittavalla henkilöllä jo pelkästästään kieli, joka määräytyy sosiaalisessa käytössä, on kytkös maailmaan ja muihin rikkoen näin ajatuksen täydellisestä riippumattomuudesta. Mutta jos Seymour siis on fiktio romanttisesta kirjailijasta, Buddyn (ja Salingerin ) sepite, mitä tai miten Buddy on?
Buddy — kirjalliset keinot
Seymour — An Introductionin lukija saa tietää Seymourista ja Buddysta niin erilaisilla tavoilla, että heidän suora vertailunsa henkilöhahmoina tuntuu epäoikeudenmukaiselta. Seymourin henkilö ikään kun vastaa kysymykseen ‘Mikä?’ kun taas Buddyn hahmo tulee esille kysyttäessä ‘Miten?’. Buddy vuotaa esille tekstin tavasta olla, spontaaneiksi lavastetuista kohdista, joissa kertoja sättii itseään tai murjoo naurettavan huonoja vitsejä. Hän ei ole missään vaiheessa varsinaisesti aiheena, mutta näyttää itsestään enemmän kuin Seymourista
Buddyn kirjoitus on massiivisen pitkävirkkeistä sitkoa, jossa jokainen kappaleenvaihto on pienen juhlinnan aihe (ja useimmiten kertoja sitä hieman juhliikin, tai vähintäänkin uhraa harvinaiselle ilmiölle muutaman sitä kommentoivan lauseen). Viattomilta vaikuttavat yksityiskohtaiset tarkennukset tai ahtaaseen paikkaa kiilaavat sivulauseet paljastavat usein eniten kertojan suhtautumisesta aiheeseen. Ajoittain Buddyn kerronta vaikuttaa pikemminkin möläyttelemiseltä, kynästä karkuun kirvonneiden huomioiden suolta, josta yllättäen alkaa rakentua henkilöhahmon toimintatavat ja maailmankatsomus.
In this entre-nous spirit, then, old confidant, before we join the others, the grounded everywhere, including, I’m sure, the middle-aged hot –rodders who insist on zooming us to the moon, the Dharma Bums, the makers of cigarette filters for thinking men, the Beat and the Sloppy and the Petulant, the chosen cultists, all the lofty experts who know so well what we should or shouldn’t do with our poor little sex organs, all the bearded, proud, unlettered young men and unskilled guitarists and Zen-killers and incorporated aesthetic Teddy boys who look down their thoroughly unenligtened noses at this splendid planet where (please don’t shut me up) Kilroy, Christ, and Shakespeare alla stopped — before we join the others, I privately say to you, old friend (unto to you, really, I’m afraid), please accept from me this unpretentious bouquet of very early-blooming parantheses: (((( )))). I suppose, most unflorally, I truly mean them to be taken, first off, as bowlegged – buckle-legged – omens of my state of mind and body at this writing. (Salinger 1964, 62.)
Kerronnan tekniikka on lukijan uuvuttaminen, pyrkimys väsyttää hänet tilaan, jossa rationaalinen argumentaatio väistyy nopeampien, häivähtävämpien vaikuttamisen keinojen tieltä. Lukijaan vedotaan, hänen tunkeudutaan hyrrämäisellä — kevyellä ja sekoittavalla — liikkeellä, jossa kerronta etenee näennäisen sattumanvaraisesti, perustelemattomien assosiaatioiden kautta:
– if, as I know you do, you love best in this world those little beings of pure spirit with a normal temperature of 125 °, then it naturally follows that the creature you love next best is the person — the God-lover or God-hater (almost never, apparently anything in between), the saint or profligate, moralist or complete immoralist — who can write a poem that is a poem (Salinger 1964, 72).
Buddy tarkoittaa oliolla, joiden ruumin lämpö on 125 ° (eli 52 celsiusastetta), pikkulintuja joista hän on kirjoittanut jo aiemmin ja vetää suoria johtopäätöksiä lintujen ja runouden rakastamisen välille. Tällainen kuvio toistuu kerronnassa usein, lukijalle ei pyritä perustelemaan vaan pitkälti luotetaan hänen olevan valmiiksi samaa mieltä tai ainakin valmis myöntymään. Kriittisen etäisyyden jättämisestä ei juurikaan voida puhua.
Kirjoituksen jälkien näkyminen/näkymättömyys
Oman tekstinsä eli lukijan varsinaisen todistusaineiston perusteella Buddy on kirjoittajana kovin erilainen kuin hänen kuvaamansa Seymour. Ensinnäkin jo heidän selkeät roolinsa prosaistina ja runoilijana määrittävät melko paljon. Seymourille ominainen välähdysmäisten havaintojen ja tilanteiden kirjaaminen hyvin riisuttuun ja paljaaseen muotoon on luontevaa juuri runouden, etenkin japanilaisesta perinteestä vaikuttuneen runouden, kontekstissa. Samoin Buddyn hieman kaoottinen, tempoileva ja säheltävä tyyli sopii sivut tukkivaan proosaan huomattavasti luonnollisemmin kuin runouteen.
”Woe is me, there’s a prose writer in our midst; I have to use italics where the Oriental poet wouldn’t” (Salinger 1964, 77).
Seymourin teksti tuntuu ilmenevän hänelle melko valmiina — hänen kirjoittamisprosessinsa ei tapahdu niinkään paperilla kuin jossain muualla, jossain jota lukijalle ei selitetä, jonka hän voi yrittää paikantaa itsessään, mutta vain intuitiivisesti. Buddy sen sijaan etsii juuri kirjoituksen kautta, Seymour – An Introduction on hänen prosessinsa kuvaus kaikkine erheineen, värjöttelyineen ja hämmentymisineen:
You can’t imagine what big hand-rubbing plans I had for this immediate space. They appear to have been designed, though, to look exquisite on the bottom of my wastebasket.(Salinger 1964, 90.)
Kyseessä saattaa olla melko perinteinen ruoho-on-vihreämpää-aidan-toisella-puolella –ilmiö. Seymourin kirjoittaminen näyttäytyy teoksessa niin kivuttomalta (kaikesta Neljä Sairasta Miestä –tuskankuvailusta huolimatta), koska siitä ei ole jälkiä, sitä ei todellisuudessa näytetä. Buddy ei kirjoita Seymourin tekstejä, runoja joita lukijalle ei milloinkaan näytetä, joten hän ei voi päästä Seymourin kohdalla kiinni siihen keskeneräisyyteen, jonka kanssa itse joutuu elämään. Vaikka Seymour ja Buddy ovat erittäin läheisiä (ehkä jopa enemmän metafyysisesti kuin psykologisesti) Buddy ei voi kokea Seymourin kirjoittamista vaan ainoastaan omansa, joka väistämättä tuntuu turhauttavalta ja alempaan sarjaan kuuluvalta, koska sen kokee kokonaan, kaikkine liejuisine epätietoisuuden ja –toivon hetkineen. Seymour sen sijaan näyttäytyy Buddyn kirjoituksessa fantastista tekstiä synnyttävänä puolijumalana, joka saa nopeasti fiktiivisiä piirteitä, koska kuten on todettu romanttinen tekijyys on fiktio. Siinä missä Seymourissa toteutuu klassinen balettitanssijan hyve, saada suoritus näyttämään helpolta, Buddy puolestaan jättää jälkensä lukijan nähtäväksi eikä näin sijoitu selittämättömien, luovien nerojen joukkoon vaan pikemminkin kirjallisen kamppailun kentälle, rypistettyjen papereiden keskelle. Tämä on kuitenkin eri asia kuin epäonnistuminen, sillä Seymourin näkijyys ei ole ainoa tapa pystyä kirjoittamaan tai tavoittaa epifanioita. Buddyn tekstuaalinen hakeminen on yhtä lailla tapa tehdä ja kokea.
Hakijan epifania
Vaikka Buddy ei ole romanttinen, hän on kuitenkin epifanaattinen kirjoittaja. Hänen epifaniansa ovat kirjoittamiseen ja muistiin liittyviä, niistä puuttuu sama ensijaisuus ja preesens mitä Seymourin kuvauksessa painottuu. Ensinnäkin Buddy päätyy keskeiseen epifaniaansa kirjoittamalla, harhailemalla kohti kokemusta joka pulpahtaessaan muistiin laukaisee täysin odottamattoman reaktion. Järjestys on siis kirjoituksesta kokemukseksi eikä kokemuksesta kirjatuksi tekstiksi. Toiseksi kyseessä on nimenomaan menneisyys, lapsuudessa sattunut merkityksettömältä vaikuttava varttituntinen, jonka merkitys avautuu kirjoittamalla Buddyn nykyisyyteen. Beja nimittää tällaista epifaniaa retrospektiiviseksi (Beja 1971, 15).
Menneisyys ei varsinaisesti herää uudelleen henkiin Buddyn kokemuksessa kuten ”past recaptured” epifanioissa (Beja 1971, 15). Sen sijaan se avaa odottamattoman oven kerrontaan menneisyyden kautta ja Buddyn kerrontaa luonnehtii vahvasti tämänkaltaiset avautuneet kurkistusaukot:
– through a sudden recapture or recollection of the past, it [epiphany] may introduce a flashback that reveals some necessary background or even becomes a lenghty and almost independent episode (Beja 1971, 22).
Tällöin epifania toimii myös teoksen rakenteellisena tekijänä, mikä on yksi Buddyn epifanioiden funktio; pitkän tekstuaalisen pimeässä haparoinnin jälkeen osuu vahingossa johonkin, joka paljastuu olennaiseksi.
Buddyn keskeinen ja retrospektiivinen epifania saa alkunsa hänen muistellessaan — kirjoittaessaan — erästä iltaa, taianomaista hämärän tuloa New York Cityn katuvalojen hiljalleen syttyessä, kun hän oli pelaamassa kuulapeliä kotitalonsa edustan jalkakäytävällä kahdeksanvuotiaana. Seymour tulee ulos kesken pelin ja koska tulija on Seymour hämäräntulohetken taika ei raukea, edes Seymourin neuvoessa Buddya olemaan tähtäämättä vastapelaajan kuulaan. ”You’ll be glad if you hit his marble — Ira’s marble — won’t you? Won’t you be glad? And if you’re glad when you hit somebody’s marble, then you sort of secretly didn’t expect too much to do it.” (Salinger 1964, 127.) Tämän tilanteen muistaminen aiheuttaa Buddyssa odottamattoman reaktion:
This last pentimento, or whatever it is, has started me sweating literally from head to foot. I want a cigarette, but my pack is empty, and I don’t feel up to leaving this chair. Oh, God, what a noble profession this is. How well do I know the reader? How much can I tell him without unnecessarily embarrasing either of us? I can tell him this: A place has been prepared for each of us in his own mind. Until a minute ago, I’d seen mine four times during my life. This is the fifth time. I’m going to stretch out on the floor for a half hour or so. I beg you to excuse me.(Salinger 1964, 128.)
Se, mitä Buddy muistostaan oivaltaa ei siis juurikaan liity itse tapahtuneen sisältöön (jota voisi tulkita pitkällekin zenin ja jousiammunnan valossa), vaan aukeaa aivan muualle. Vaivuttuaan lattialla Buddy palaa kirjoituskoneen ääreen todetakseen lamautuksensa johtuneen siitä kuinka hän äkillisesti tajuaa Seymourin olevan hänen, Buddyn, Davega-polkupyörä, jonka saamista hän on odottanut koko ikänsä voidakseen antaa sen pois. Tätä oivallusta seuraa tarina siitä, kuin Seymourin ja Buddyn pikkuveljet, kaksoset Walt ja Waker olivat saaneet yhdeksänvuotissyntymäpäivälahjakseen pitkään ihailemansa (ja reilusti yli lahjabudjetin menevät) Davega-polkupyörät. Syntymäpäivän iltana perheen isä raivostuu kun selviää, ettei Wakerilla enää ole omaa pyöräänsä:
That afternoon, in Central Park, Waker had given his away. An unknown boy (’some shnook he never saw before in his life’) had come up to Waker and asked him for his bicycle, and Waker had handed it over. — What, substantially, they felt that Waker should’ve done — was to give the boy a nice, long ride on the bicycle. Here Waker broke in, sobbing. The boy didn’t want a nice, long ride; he wanted the bicycle. He’d never had one, the boy; he’d always wanted one. (Salinger 1964, 129.)
Buddyn keskeisessä epifaniassa hän siis ymmärtää, vahingossa ja äkkiä, Seymourin olevan se maagisen arvokas asia, jonka hän voi antaa pois ensimmäiselle sitä pyytävälle. Se, kenelle Buddy Seymourin oikeastaan antaa, onkin jännittävää. Jokaiselle Seymour – An Introductionin lukijalle? Luultavasti. Mielestäni ei ole silti ollenkaan mahdotonta, ettei Buddy itse olisi yksi lahjan saajista siinä missä kuka muu lukija tahansa. Väitän näin, sillä mielestäni Seymour Glass ei ole pelkästään Buddyn edesmennyt veli vaan myös hänen toiveensa, hänen puuttuva osansa, hänen unelmansa ideaalista kirjoittajasta.
Fiktiivinen , fiktiivisempi, Seymour
Seymour – An Introductionissa lukijalla on käsillä yksi pursuava minäkertoja, hänen kertomuksensa kohde sekä taustalla väijyvä myyttiinsä sotkeutunut kirjailija. Se, miten todellisina mikäkin näistä entiteeteistä tulisi lukea, on keskeinen tulkintaa ohjaava valinta. Muiden Glass-tarinoiden perusteella Seymouria voitaisiin lukea henkilöhahmona muiden seassa, mutta Seymour – An Introductionissa painottuu erilaisten kirjoittajaidentiteettien tutkiminen siinä määrin, että Seymourin lukeminen pikemminkin filosofisena kuin psykologisena hahmona vaikuttaa perustellulta. Tämä ei tietenkään tarkoita, että lukijan tulisi tulkita Seymour ainoastaan Buddyn mielessä olevaksi. Pikemminkin voisi luonnostella kuvion, jossa (fiktion maailman sisällä) Seymour on ollut historiallinen henkilö, ja Seymour – An Introductionissa esiintyvä Seymour on Buddyn tämän henkilön kehyksiin värittämä kuva.
Buddy viittaa tähän kohteen muuttumiseen kirjoitusprosesssin aikana kertoessaan kuinka sairastettuaan hepatiitin hän yrittää palata kirjoitustyön äären vain huomantaakseen ”that I’d lost not my afflatus but my wherewithal to continue to write about Seymour. He’d grown too much while I was away ” (Salinger 1964, 95). Se, mikä nimenomaan saa epäilemään Seymourin olevan enemmän filosofinen, Buddyllekin keksitty hahmo kuin psykologisesti uskottava ja konreettinen henkilö, on hänen ja Buddyn eroavaisuudet kirjoittajina. Sillä niin selkeästi Buddy kirjoittaa Seymourista juuri sellaisen tekijän, jota hän oman tekstinsä manifestaation perusteella ei missään nimessä ole. Seymour – An Introduction on ikään kuin muotokuvayritys suvereenista, ideaalista kirjoittajasta paljon enemmän kuin dokumentaatio veljessuhteesta. Buddyn ja Seymourin suhdetta voisi tulkita psykologisestikin esimerkkinä ylittämättömästä ihailun kohteesta ja alemmuudentunnosta, mutta mielestäni Salingerin tekstiin sijoittamat viittaukset itseensä, sekä esseemäinen, jatkuvasti muuhun kirjallisuuteen viittaava tyyli vetävät toisenlaiseen suuntaan. Teoksen synnyttämän illuusion ei ole tarkoitus olla psykologinen vaan jotain enemmän; jollain tavalla transsendentti, taiteen arkiolemista ylittävään voimaan uskova.
Siksi Seymourin arvo ei ole yhtään sen pienempi, vaikka hän olisi Buddyn sepittämä eikä Buddyn arvo ole pienempi siksi, että hän on Salingerin sepittämä. Sillä Seymour – An Introduction houkuttelee siinä määrin taidetta ja kirjoitusta arvostavaan lukutapaan (kuten Bidneynkin huomio estetismistä antaa ymmärtää), ettei henkilön fiktiivisyys vähennä hänen merkittävyyttään millään lailla. Teoksesta huokuva panteistinen katsomus sallii lukijan asettaa yhtä paljon painoarvoa keksityille elementeille kuin verifitoitavissa olevillekin. Se suorastaan yllyttää lukijaa päästämään irti käsityksestä, että fiktio ei olisi totta tai totuus ei olisi fiktiivinen. Kun Buddy väittää itseään Salingerin teosten tekijäksi, se on niin luonnollista, että teksti tuntuu härnäävän ja asettavan haasteen: Entä sitten? Entä sitten, jos lukijana tiedät tämän olevan mahdotonta? Nyt kuitenkin ajattelet sitä, se on nyt jollain tavalla olemassa. Miksi siis tuo tapa, lukijoiden ajatukset, olisi vähemmän uskottava olemassaolon tapa kuin historiallinen totuus, joka ei kuitenkaan milloinkaan ole eristettävissä yksiselitteiseksi? Miksi siis Seymourin ominaisuudet olisivat jotenkin arvokkaampia aktuaalisesti olevina kuin kirjoitettuina? Ylipäänsä Glassin saaga johdattaa lukijaa intuitiiviseen ajatteluun aukottoman päättelyn sijaan ja antaa näin poikkeuksellisen painoarvon mielikuvitukselle ja kuvitteltujen asioiden merkitykselle.
Intuitio ja mielikuvitus
Beja lainaa filosofi Henri Bergsonin määritelmää intuitiosta käsitellessään epifaniaa: “By intuition is meant the kind of intellectual sympathy by which one places oneself within an object in order to coincide with what is unique in it and consequently inexpressible” (Beja 1971, 55). Kuvatun kaltainen kognitiivinen toiminta on tyypillistä Glass-tarinoiden hahmoille, jotka tulevat myös johdattaneeksi lukijoitaan tähän suuntaan. Olennaista ei siis ole subjektin ja objektin, tiedon kohteen ja sen tietäjän, välinen ero vaan tapa kokea asia siihen sulautuen. Tällaista lähestymistapaa vaaditaan lukijalta ja tähän perustuu faktan ja fiktion hierarkisuuden purkautuminen.
Näin kirjoittamalla luominen muodostuu hyvin merkitykselliseksi tavaksi vaikuttaa todellisuuteen. Buddyn ja Seymourin kontekstissa taiteella on lähes mittaamaton merkitys. Buddy jopa kuvaa ensiluokkaista runoa konkreettisesti parantavana hauteena (Salinger 1964, 74). Teoksessa ilmenevä panteismi tulee esille myös siinä, miten Buddy kuvaa Seymourin runojen fyysistä vaikutusta:
– the dangers of prolonged contact with any poetry that seems to exceed what we most familiarly know of the first-class are formidable. In any case, I’d be relieved to see my brother’s poems moved out of this general small area, at least for a while. I feel mildly but extensively burned. (Salinger 1964, 74.)
Jos teoksessa kuvataan runouden vaikutusta tällä tavalla, mikä oikeus lukijalla on olettaa kirjoittamalla luodut entiteetit vähempiarvoisiksi kuin jotkut muut?
Panteismi, kaiken olevan näkeminen arvokkaana, jopa pyhänä, liittyy epifanian lisäksi myös etiikkaan. Seymour – An Introductionissa toistuu sama eettinen teema kuin Salingerin aiemmassa pienoisromaanissa Zooey (1957), joka päättyy Zooeyn selostukseen siitä, kuinka jokainen juntti, taidetta arvostamaton ja väärissä kohdissa naurava teatterinkatsoja on se nimenomainen Fat Lady, jota varten Seymour oli käskenyt Zooeya kiillottamaan kenkänsä, yrittämään parhaansa. Ja Glass-symboliikassa tämä Fat Lady, karkeanahkainen Das Man, on jumala itse. Samaa eetosta on löydettävissä Seymour – An Introductionin lopusta, jossa Buddy ymmärrettyään Seymorin omaksi Davega-polkupyöräkseen lopettaa kirjoittamisen kaksikymmentä vaille seitsemän aamulla lähteäkseen opettamaan luovaa kirjoittamista kahdellekymmenelleneljälle monessa kohdassa parjaamalleen college-opiskelijalle.
They may shine with the misinformation of the ages, but they shine. This thought manages to stun me: There’s no place I’d really rather go right now than into Room 307. Seymour once said that all we do our whole lives is go from one piece of Holy Ground to the next. Is he never wrong? (Salinger 1964, 134.)
Buddy tietää, ettei Seymour ole sen todellisempi tai epätodellisempi kuin opiskelijat huoneessa 307 ja hän tietää myös, ettei kukaan noista opiskelijoista, ei edes kamala Miss Zabel, ole täysin vailla sitä, minkälaiseksi hän yritti kirjoittaa Seymourin.
Lopuksi
Tutkin työssäni J.D Salingerin pienoisromaania Seymour – An Introduction. Halusin analysoida sekä siinä eksplisiittisesti käsiteltävää, että implisiittisemmin esiintyvää kuvaa kirjoittamisesta. Tekijyys oli siis alun alkaen jossain määrin läsnä aiheessani, mutta vain niiltä osin kuin se liittyy luomisprosessiin. Epifania vakiintui pian teemaani sopivaksi teoreettiseksi käsitteeksi, jonka avulla pääsin tarkastelemaan kirjoittamisen vaikeasti sanallistettavia puolia.
Työ oli antoisaa. Tutkimani teos on ollut minulle pitkään merkityksellinen oman kirjoittamiseni suhteen ja tämän tutkimuksen rinnalla olen myös suomentanut teosta. Tämä latautunut lukijapositio on sekä tehnyt työstä mielekästä, mutta myös johtanut sitä kysymysten äärelle, jotka tuntuvat oleva proseminaarin kokoluokkaa suurempia. Kirjoittamisen eettiset ulottuvuudet sekä keksityn suhde todellisuuteen ovat niin monitasoisia kysymyksiä, että niiden käsitteleminen lukijalle mielekkäässä lineaarisessa järjestyksessä on vaikeaa. Jossain vaiheessa tutkimusta huomasin käsitteleväni samoja teemoja monessa luvussa, sillä tutkimuskysymykseni ja tutkimuskohteen irrationaalinen esitystapa johtivat eräänlaiseen kehään, spiraaliin joka tarkentui koko ajan mutta kehämäisesti. Tutkimuskohteen tyyli imeytyi myös omaan tekstiini, osin tarkoituksella ja osin alitajuisesti. Pitkien sitaattien runsas määrä on minusta perusteltua, sillä Seymour – An Introductionin teemoihin on mielestäni hyvin vaikea päästä käsiksi tieteellisellä kielellä, jota vaivaa oletus ja vaatimus objektiivisuudesta.
Alkuperäinen suunnitelmani Seymourin ja Buddyn kirjoittajuuksien vertailemisesta epifanian valossa muuttui työn edetessä huomatessani kuinka eri tavalla heidän kirjoittajuuttaan käsitellään. Heidän tarkasteleminen tasa-arvoisesti rinnakkain olisi huolimatonta lukemista, joten jouduin sisälyttämään työhöni näin ollen myös kysymyksen panteismista. Sitä kautta pääsin tarkastelemaan fiktion suhdetta eri todellisuuksiin sekä Glass-tarinoista muodostuvaa omalakista maailmankatsomusta, joka on vahvasti Buddyn ja Seymourin kirjoittamisen taustalla. Tämä osa työstäni jäi kaikista viitteellisimmäksi, mutta sen rajaaminen työn ulkopuolelle olisi osoittanut huonoa lukutaitoa, niin olennaisesta asetelmasta on kyse. Jatkotutkimusta olisikin luontevaa lähteä tekemään tästä lähtökohdasta.
- D. Salinger kuoli tämän tutkielman kirjoittamisen aikana elettyään julkaisematonta hiljaiseloa yli 40 vuoden ajan.
Lähteet
Beja, Morris (1971): Epiphany in the Modern Novel. Peter Owen, London.
Bennet, Andrew (2005): The Author. Routledge, London.
Bidney, Martin (2000): The Aestheticist Epiphanies of J.D. Salinger: Bright-Hued Circles, Spheres, and Patches; ‘Elemental’ Joy and Pain. Style, Vol 34:1.
Järvinen, Suvi (2009): “Eihän tätä ole olemassakaan”: tunnustamattomuus, kirjoittaminen ja kuolema Pirkko Saision teoksissa Pienin yhteinen jaettava, Vastavalo ja Punainen erokirja. Jyväskylän Yliopisto, Jyväskylä.
Kivistö, Sari (2007) : Pan’s Hour. Midday as a Moment of Epiphany, Nothingness, and Poetical Illusion. Teoksessa (toim.) Päivi Mehtonen (2007): Illuminating Darkness. Approaches to Obscurity and Nothingness in Literature. Suomalaisen tiedeakatemian toimituksia, 348.
Kurikka, Kaisa (2006): Liikkuva tekijyys. Maiju Lassilan Rakkautta tekijyyden tekstinä. Teoksessa (toim.) Kaisa Kurikka ja Veli-Matti Pynttäri: Tekijyyden tekstit. SKS, Helsinki.
Nichols, Ashton (1987): The Poetic Epiphany. Nineteenth-Century Origins of the Modern Literary Moment. University of Alabama Press, Tuscaloosa.